Pimeys väistyi yhteistyökykyisesti, kun keihäsmäinen valokiila halkaisi sen. Varjot pakenivat kohti nurkkia, kun kauan kiinni pysyneen pahvisen laatikon kansi nostettiin auki. Ilmassa tanssivia pölyhiukkasia pitkin sillan muodostava valonsäde yhdisti kirkkaan ulkoilman tunkkaisen pimeyden kehtoon. Pahvisen laatikon koruttomasta tummanruskeasta pinnasta näki, että se oli odottanut avaamistaan kauan. Ehkä vuosia. Ehkä vuosituhansia.
Laatikon ympärillä rapistuva käärepaperi oli ollut ehkä joskus kovinkin värikäs, mutta nyt sen sävy toi mieleen syksyn viimeiset lehdet.

Laatikon kantta raottava siro sininen kämmen siveli käärepaperia sormenpäillään. Pari jadenvihreitä silmiä katseli hämmästyneenä, kun ulkomaailman valo paljasti paketissa kauan piilotelleen salaisuuden. Tämä paketti oli matkustanut pitkän matkan.

Minua vanhempi pahvilaatikko, avaaja pohti. Hullun siistiä!

Jos paketin sisältö olisi osannut puhua, sillä olisi riittänyt tarina jos toinenkin kerrottavaksi.

Tämä on tarina, jonka paketti olisi kertonut.

Merituuli työnsi pakkasen kylmän ja elottoman voiman etelää kohti. Matkallaan se työnsi pois viimeisetkin jäänteet kesästä. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutuivat iltapäivän aurinkoinlaskun punaoranssiksi maalaamalta taivaankannelta. Pilvipeitteen lämmin punahehku heijasteli menneen kesän helteitä, mutta lämpö oli poissa.
Talvesta ennustettiin kylmintä vuosisatoihin.

Kylä eli ja kuhisi. Oikeastaan se ei ollut enää kylä, mutta kukaan ei tiennyt vielä, miksi sitä olisi kutsunut. Vähitellen lumeen peittyvillä kaduilla tepasteli sadoittain kirjavia matoraneja. Liikehdintä oli sekavaa – suurin osa matoraneista oli vasta muuttanut kauas pohjoiseen etelän verkkaisemmilta pelloilta ja metsiltä. Kaikki eivät olleet selviytyneet merimatkasta kauas pohjoisimman sakaran kärkeen, mutta lupaus vehreästä maasta ja kaksoisaurinkojen kotisatamasta oli ajanut pieniä matkalaisia eteenpäin voimalla, joka herätti kunnioitusta.
Lopulta se oli saavutettu. Saari oli sitä, mitä vanhimmat olivat luvanneetkin. Ja enemmän.

Lämpimät kesät toivat kuitenkin mukanaan myös pohjoisen maailman pelkoa herättävät talvet. Jonain päivänä matoranit vannoivat oppivansa valjastamaan luonnonvoimat puolelleen.

Kaikki oli pohjoiseen vasta saapuneille matkalaisille uutta ja ihmeellistä. Korkealle puidenlatvojen yläpuolelle ulottuvat kivi- ja rautarakennukset keräsivät lunta ja routaa vielä varsin paljaisiin ja alastomiin rakenneosiinsa. Valo alkoi kaikota aurinkojen mukana, mutta kyläläisiä ei suinkaan lannistettu noin helposti. Katujen asukkaat alkoivat jo ripustella valokiviä puista ja talojen katoista. Kellertävän keinotekoinen kristallivalo täytti kadunkulmat, mutta kylän keskiön täyttävät taivasta kohti kurottavat rakennukset jäivät täysin pimeiksi. Niistä kaikkein huomiotaherättävin seisoi aivan keskellä nuorta kylää. Se oli itseasiassa aivan tämän saaren sydämessä.

Valtavat kivipalkit ja niiden muodostama hämähäkin seittiä muistuttava kehikko tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tuuli puhalsi onttojen rakenteiden läpi. Luonnonvoimia uhmaava torni haki vielä muotoaan. Sen rakenteet olivat joistain kohdin kaksoisaurinkojen ytimiäkin tiheämpää laavakiveä, kun taas osa rakenteista oli peitetty pelkällä puulla. Autio ruohokenttä tornin ympärillä kumisi tyhjyyttään.

Kunnioitusta herättävän “pilvenpiirtäjän” rakennustöiden arveltiin kestävän vielä kuusi aurinkoinkiertoa. Tornilla ei ollut vielä nimeä, mutta etelään asti kuulluissa legendoissa sitä kutsuttiin “Mata Nuin tikapuiksi”.

Auringonlaskussa kiiltelevä kivijätti oli nuoren kaupungin – ja ehkä koko matoran-rodun suurin saavutus. Tähän asti.
Ehkä jonain päivänä tikapuut oikeasti kantaisivat ylös Mata Nuin ja Suurten Olentojen luo.

Auringot nuolivat Hopeisen meren ja iltataivaan rajaa. Talviyö ja sen kaiken alleen peittävä kaamos voittivat taistelun. Ylhäältä “Tikapuiden” huipulta kaupungin valokivin valaistut kadut näyttivät kuin suurilta kiiltomadoilta. Rakennusten varjot seisoivat pimeinä. Vain joidenkin puumökkien seinillä hohtava kolmen hyveen merkki toi valokivillään pilkettä mustaan yöhön. Tämä oli vanha merkki. Vanhin.

Tänä yönä sen pyhää kolminaisuutta kunnioitettin hiljaisen hartaasti.

Viileä tuuli viilsi keskustassa seisovan tornin kattorakenteita kuin näkymättömän miekan jäänkylmä terä. Ylhäällä tornin huipulla oli pienen kaupungin tai suuren kylän yöllisten äänten kuuleminen entistä vaikeampaa. Lumisade muutti Mata Nuin tikapuiden kivistä luurankoa yhä valkoisemmaksi. Kaksi hahmoa, nuori mies ja nuori nainen, kävivät keskustelua.

“Uskomaton näkymä”, nainen kuiskasi. Tuuli söi sanojen kuuluvuutta, mutta mies nyökkäsi.

“En ole koskaan ollut näin korkealla!” nainen hihkui. Tummansininen ga-matoran tasapainotteli aivan järeän kivipalkin reunalla. Musta kaulahuivi viuhui tuulessa kuin lippu ja purppuraisen Mahikin posket punertivat pakkasesta. “Kaikki näyttää niin pieneltä!”

“Onpa nättiä”, mies sanoi hymyillen hermostuneesti. Harmaa huna-kasvoinen onu-matoran oli ystäväänsä lyhyempi ja heiveröisempi. Mies seisoi ga-matorania kauempana tornin reunasta. Näky reunalla ilomielin tanssahtelevasta naisesta hieman hirvitti häntä. Mies hivuttautui hitaasti lähemmäs vanhinta ystäväänsä. Musta käsi oli jo koskea ga-matoranin olkapäätä. “Tule kauemmas reunasta”, hän kuiskasi ystävänsä takaa.

“Älä nössöile”, nainen hymähti. “Tämä on aivan kuin kotona etelässä, kun tasapainottelin aitojen päällä.”
“Joo, mutta tässä aidan toisella puolella ei odotakaan pari lahopäätä lehmää, vaan ISOIN PUDOTUS IKINÄ MISSÄÄN”, mies intti hampaat irvessä. “Jos sinä horjahdat ja putoat, kestää vuosi ennen kuin olet edes puolivälissä tornia!”
Nainen hihitti hiljaa. “Eihän se niin…” hän oli jo sanomassa. Hänet keskeytettiin.

“Tai muistatko, mitä Vanha Mestari sanoi painovoimasta?” mies vaahtosi. “Entä jos olemme niin korkealla, että putoatkin YLÖSPÄIN?”
Nainen kääntyi ystäväänsä kohti ja hymyili. “Joo, suoraan Mata Nuin syliin.”
“MINÄ EN VITSAILE, puron tyttö!” mies kivahti. “Tiedäthän, miten taivaalta putoaa välillä kiviä? Silloin kun Mata Nui on vihainen. Tiedäthän, miten ne syttyvät pudotessaan tuleen ja osuvat välillä lehmiin, kun ne ajattelevat syntisiä? Entä jos sinun jalkasi sanoo että SLIP ja… ja ja ja sinä putoat WHOOH ja sytyt tuleen FISS-BUMM?”

Mies ei ollut koskaan kuullut naisen nauravan yhtä kovaa. Hänellä oli vaikeuksia käsittää, mikä tässä äärimmäisen vakavassa puheenaiheessa oli millään tasolla huvittavaa.
“Hyvä on, hyvä on”, nainen sanoi hengästyneenä naurusta ja astui kauemmas reunasta. “Sinä kyllä pelkäät pikkuasioita.”

“Minä olen onu-matoran. Luoja ei tarkoittanut minua tosi tosi korkealle. Itseasiassa tosi tosi kauas tosi tosi korkeasta.”

“Te myyrät olette hassua väkeä”, nainen sanoi.

Mies olisi tuhahtanut ja pitänyt luennon rasistisista ennakkoluuloista tai poliittisesti epäkorrekteista lempinimistä, jos kumpikin äsken mainituista konsepteista ei olisi ollut esimatoraneille yhtä hyödyllinen kuin opastekyltti sokealle.

Mies ja nainen istuivat alas. Pienet silmät katsoivat ensin toisiaan ja sitten tähtiä. Aikaa kului.
“Tänään on taas se päivä, eikö olekin”, nainen sanoi heilutellen jalkojaan tornin reunalla.
“Mikä niistä”, mies kysyi hölmistyneenä.
“Muistatko Vanhan Mestarin tarinan?” ga-matoran. “Tänä päivänä kauan, kauan sitten Mata Nui antoi matoraneille kaikkein isoimman lahjan.”

Mies keskittyi katselemaan tähtiä. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä nainen haki. Avaruuden tuike vei hänen kaiken huomionsa. Silloin hän muisti vain, että Vanha Mestari oli joskus väittänyt tähtien olevan siivekkäitä enkeleitä.
Makutoja, Mata Nuin taivaallista sotajoukkoa, joka suojeli siivillään ja miekoillaan matoraneja korkeuksista.

Historia ei ollut vielä opettanut, että enkeleillä oli tapana langeta.
“Ei muistu mitään mieleen.”

“Hölmö poika”, nainen hymähti. “Tämä on se päivä, jolloin Mata Nui antoi meille elämän.”
Lumisade oli loppunut. Mies aprikoi sanoja, joita hän oli miettinyt pitkään. Hän kouraisi mustalla kädellään tornin lumista reunaa. Se oli kylmä.
“Mata Nui on antanut minulle paljon lahjoja”, mies sanoi. “Elämän. Kauneimman maailman, mikä meillä voi olla.”
Hän kääntyi katsomaan naista. “Ja parhaan ystävän.”
Nainen katsoi kysyvänä, mutta hymyili. “Niin?”
“Sinä olet parasta, mitä minulle on sattunut”, mies sanoi ja nosti panssarinsa taskusta jotain. Se oli pieni laatikko, joka oli kääritty punaiseen paperiin. “Haluan kiittää sinua siitä. Haluan antaa lahjan. En ehkä yhtä hyvän kuin Mata Nui, mutta…”

Nainen oli hiljaa.
“Minä tiedän, mitä siinä paketissa on. En halua sitä.”

Mies meni vaisuksi. “M-miksi?”

“Sinun olisi pitänyt jättää se saarellemme. En voisi koskaan, koskaan ottaa sitä sinulta.”

“Mutta minä vaadin!” mies tuhahti. “Haluan, että sinä pidät sen. Sinä. Ei kukaan muu.”

“Minä sanoin, ystävä”, nainen vastasi vakavampana. “Pidä se. Se kuuluu yksin sinulle. Mata Nui tarkoitti sen sinun kannettavaksesi.”

Mies näytti lannistuneelta. Hän laski hitaasti pienen paketin taaksensa. Hänen ymmärrykseensä ei mahtunut, mikä paketin sisällössä oli niin ihmeellistä.
“Kai on edes jotain, jota voin antaa sinulle?” hän kysyi vaisusti.
Nainen mietti pitkään ja hartaasti. Hänen katseensa kiersi ympäri tähtitaivasta.
“Anna minulle nimi”, hän lopulta vastasi.

Mies näytti siltä kuin matalallalentävä kuolonpeippo olisi osunut häntä otsaan. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonpeipot olivat, sillä muuan puolijumalan voimat omaava hullu tiedemies ei ollut vielä luonut kyseistä biologiaa ja kaikkea elämää olemassaolollaan pilkkaavaa lintulajia hyvin sekavana iltapäivänä.
Mies nosti kättään hitaasti ylös ja nieleskeli sanoja, joita oli sanomassa.
“… mitä?”

“Mata Nui antoi meille paljon lahjoja. Paljon, kauniita, kauniita lahjoja. Mutta hän ei antanut meille nimiä.”
“Mutta, mutta… vanhimmat sanovat, että se on jumalanpilkkaa!” mies sanoi varoen.
“Vanhimmat voivat olla ihan rauhassa”, nainen hymähti. “Mata Nui ei luonut meitä nukeiksi, joilla leikkiä tai nappuloiksi, joilla pelata. Hän antoi meille vielä yhden lahjan tänä päivänä. Saamme valita. Hän antoi meidän valita… uskommeko häneen.”
Nainen taputti ystävänsä olkapäätä. “Minusta se on pientä verrattuna nimeen.”

Mies puri hammasta. Keskustelu oli muuttunut yhä vaikeammaksi. Lisäksi tuuli alkoi kylmentyä. “Miksi minulla olisi oikeus valita sinun nimesi?”
Naisen hymyssä oli kuitenkin vielä lämpöä. “Koska sinähän sitä käytät. Haluan kuulla sinun sanovan sen. Uudelleen ja uudelleen.”

“Hy… hyvä on. Haluan vain yhden vastalahjan.”
Naisen kulmat nousivat kiinnostuneena.
“Haluan, että… sinäkin annat minulle nimen.”

Nainen ja mies, Vicandra ja Lazoren, istuivat katolla vielä pitkään. Tänä talvisena yönä he kiittivät Mata Nuita kaikesta.
Lazorenin lahjapaketti peittyi vähitellen lumeen, kun talviyö näytti todellisen voimansa. Vaikka sen sisältö oli tärkeääkin tärkeämpi, kumpikaan matoraneista ei juuri nyt välittänyt. Heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat.

Tarina olisi voinut jäädä tähän. Paketti olisi voinut jäädä avaamatta.
Kuten usein sanottiin, Mata Nuin tiet ovat tuntemattomat. Paketille oli määränpää.

Polkua, jota pitkin se sinne kulkeutui, kutsuttiin historiaksi.