Moni muistelee maailmamme menneisyyttä kaiholla. Moni muistelee aikoja, jolloin syvin pahuus ei vielä kävellyt joukossamme. Aikoja, jolloin rauhan käsite tunnettiin vielä jokaisessa maailmamme kolkassa.

Nämä monet olivat yhdessä kansa. Kansa, joka tyytyväisen tietämättömänä eli näillä mailla. Tietämättömänä tulevista ajoista. Ajoista, jolloin harmonian otteen lopullinen lipeäminen syöksisi maailmamme kuoleman tosiasiaan, sotaan. Sotaan joka ei koskaan päättyisi.

Mutta tuo kaihottu menneisyys ei koskaan ollut sitä, miltä se näytti. Silloinkin kun aurinko oli korkeimmillaan ja niityt kauneimmillaan, päättivät langenneet meidän tulevamme.

Ensin oli vain yksi. Yksi kohtaloltaan paennut. Yksi, joka uhmasi jumalia. Tuo yksi teki asian, joka syöksi asiat raiteiltaan. Tuo yksi onnistui.

Vallanhimon nostaessa päätään jumalan riveissä, lankesi toinen. Lankesi kolmas. Ja neljäs. Ei mennyt kauaa, kun laskeminen muuttui mahdottomaksi. Maailmassa oli uusi asia. Mielivaltaisuus. Ja vain, koska yksi onnistui. Inspiroituminen koitui taivaan kohtaloksi.

Langenneiden tiet olivat monet. Osa juoni hiljaa luolissaan samalla, kun osa odotti kärsivällisenä omaa hetkeään. Moni kaatui ennen tavoitteidensa saavuttamista ja moni koitui oman mielivaltansa ahmaisemaksi. Maailmassa oli kuitenkin uusi sääntö. Ylimpänä oli aina seisova yksi taivaalta pudonneista.

Vain yksi oli erilainen.

Yksi istui valtaistuimellaan. Yksinäisessä valtakunnassaan. Linnoituksessa, jossa ei ollut hallittavaa. Tämä langennut ei havitellut valtaa. Ei havitellut voimaa tai materiaa. Tämän valtaistuimen kuningas ei ollut johtamassa. Tämä oli palvelemassa. Tämä oli tekevä työtä.

Ja istuimellaan hän istui koskaan nousematta. Sillä kohtalo oli niin määrännyt. Sillä hän oli yhtä sen kanssa. Hänen kädensä kautta maailman suunta tulisi olemaan kirjoitettu.

Legenda kertoo tästä langenneesta vain nimellä Tarkastaja. Kuvaava nimi, sillä juuri se oli hänen työnsä. Valta tai voima ei ollut hänen mielessään. Ei hän edes tiennyt, mitä se oli. Ei hän koskaan ollut nähnyt maailmaa linnansa pihalla. Vain yksi asia oli hänen mielessään. Elämä.

Sen lahja on suotu meille kaikille. Kohtalon tehtävä on määrittää sen pituus ja tarkoitus. Kenties kaikki olisi mennyt toisin, jos kohtalo olisi päättänyt toisin. Tämän langenneen ei nimittäin pitänyt pitää omaa elämäänsä kauaa. Hänen aikansa oli lopussa jo hänen pudotessaan. Mutta jos tie olisi ollut toinen, olisiko se enää ollut kohtaloa? Oliko kohtalon tarkoitus saada tämä langennut etsimään tietä siitä ulos? Onko kohtalo vain meidän sanamme väistämättömälle vai onko se kenties voima, joka voi muuttaa mieltään miten haluaa? Ikuisuuskysymys. Kysymys, jolla ei muuteta mitään. Langennut huijasi kuolemaa, sillä niin oli tapahtuva.

Jokainen esine. Jokainen ase, työkalu ja taika kävi hänen käsissään. Kaikki, minkä nykykansamme luokittelisi voimakkaaksi tai jopa yliluonnolliseksi. Sanotaan, että Tarkastaja on nähnyt ne kaikki. Pidellyt kaikkea luisevissa käsissään. Etsien vastauksia, etsien ratkaisua. Etsien ainoaa tietä ainoaan tavoitteeseensa.

Moni on kysynyt, mihin olisimme päätyneet, jos Tarkastaja ei olisi koskaan löytänyt etsimäänsä. Olisiko hän kuollut? Olisiko moni asia jäänyt tapahtumatta? Joskus kysyin tätä jopa itseltäni. Nyt olen kuitenkin oppinut, että spekulointi on asia, joka kaikista asioista hyödyttää meitä vähiten. Langennut löysi etsimänsä ja niin yksi polku maailmamme historiassa sai alkunsa.

Se oli juhlan päivä. Päivä, jolloin kansa kokoontui yhteen kunnioittamaan perinteitään. Sinä päivänä yksi tuon juhlan symboleista lepäsi langenneen käsissä. Ruskea kulunut paperi ja irroitettava kansi sisältöineen ei kuitenkaan ollut Tarkastajan etsimä ratkaisu. Ratkaisu odotti jonossa seuraavana. Ja kun putoavan kantikkaan objektin matka kohti maata ja pudotusta oli vasta alkanut, oli uusi esine jo Tarkastajan kädessä. Pieni. Kevyt. Harmittoman näköinen. Vanha. Ikiaikainen kenties. Ei olisi maan päällä talsinut esinettä ihmetellyt. Tuskin olisi edes huomannut. Tuskin olisi tuntenut sen sileää pyöreää pintaa. Mutta Tarkastaja tiesi ensikosketukselta, että oli löytänyt etsimänsä. Tuhatvuotinen kasvottomuus päättyi. Sinä päivänä Tarkastajalle syntyi suu. Vain, jotta hän voisi hymyillä.

Siitä hetkestä lähtien langennut lakkasi olemasta ainutlaatuinen. Sinä hetkenä hän sai jotain, mitä hän tarvitsi. Jotain, josta pitää kiinni ikuisuuksiin. Silloin Tarkastaja astui varjoistaan meidän joukkoomme ja meidän synteihimme. Tunteet johdattivat hänet tielle, joka olisi nielaiseva monet.

Moni tuntemamme esine tai objekti jatkoi matkaansa niille kohtalon määrittämiin paikkoihin. Vain tämä yksi objekti jatkoi matkaansa vastavirtaan. Vaikka langennut itse kaatuisi, jatkuisi objektin matka historiassamme. Ratkaisu oli objekti. Objektista tuli perintö ja perinnöstä kirous. Tuo kirous on muuttanut jo paljon, mutta synkimmät päivät olisivat edelleen edessä. Vielä koittaisi päivä, jolloin tuo kirous sykkisi sydämen paikalla. Päivä, jolloin kirouksen kohtalo viimein määritettäisiin.

Sillä jos minä olen jotain lyhyen elämäni aikana oppinut, niin se on kohtalon voima. Vaikka voimme ikuisesti kiistellä sen olemassaolosta, ottaa se tai sen takana oleva voima ajallaan kaiken kiinni. Ehkä se on vain meidän keksimämme sana sille, jota emme ymmärrä tai ehkä se kaikessa yksinkertaisuudessaan on juuri sitä, mitä ajattelemme. Fakta on kuitenkin se, että se ei säästä ketään. Ei edes langenneita.

Näen jo ajan, jolloin tuo kilpajuoksu päätyy. Jolloin maailmamme lait alkavat koskemaan myös tätä yhtä poikkeusta. Tuona aikana rauhan perimmäisinkin tyyssija haastettaisiin. Ja vaikka haastajan tie ei koskaan tule päättymään voittoon, luo annettettu haaste uusia teitä. Tuona aikana maailma pysähtyy katsomaan, kuinka oikeus taistelee voitokkaasti hengestään. Verenvuodatuksen aikana kohtalo tarttuu valjastajaansa. Yksi olisi muuttava vastavirran kahlaajaan suunnan. Sillä yksi sydän on sykkivä juuri oikeaan tahtiin. Sydän, joka vahvuudellaan kumoaa jopa ikiaikaisen kirouksen.

Nimeni on Totuus. Ystäväni on Aika. Koittaa päivä, jolloin meitä ymmärretään.