Hitusen vähemmän aiemmin

Nerva heräsi kohmeiselta mättäältä. Hänen kurkkuunsa oli kipeä ja jalkansa kohmeessa. Syy tähän paljastui jalkopäästä; makuupussi oli päästänyt vettä läpi, vaikka hän oli yrittänyt valita kuivan paikan retkipatjalleen.

Auringot kajastivat horisontissa kaukana nevan tuolla puolen. Toinen niistä oli jo noussut taivaanrannan yläpuolelle. Toisen eteneminen kohti uutta päivää oli varovaisempaa.

Iltahämärässä hän oli juuri ehtinyt koota pienen laavun ennen pimeän tuloa. Sen hän oli sijoittanut tuulelta suojaisaan koloon kivien välissä, ja sen rakentamiseen olivat kuluneet kaikki niistä vähistä oksista jotka hän oli saanut revittyä irti jäisestä maasta. Hän oli paikassa, josta Nimeämispäivätön metsä alkoi, vaikkei hän tätä nimeä tiennytkään.

Nevan rannan kuuset olivat vielä varsin pieniä verrattuna niihin, jotka kasvoivat pidemmällä, kiinteämmässä maassa. Jäästä rapeaa sammalta oli kaikkialla. Nervan ratsu mutusti sitä tyytyväisen näköisenä. Nerva itse ei ollut tässä hetkessä järin tyytyväinen.

Hän käytti hyvän tovin saadakseen tulen syttymään risukeittimeen jota kuljetti mukanaan. Viimein hän sai keitettyä teetä. Se vei pahimman kurkkukivun pois. Matkaa oli vielä paljon jäljellä, ja se veisi varmasti paljon voimia.

Hän lastasi varusteensa ratsunsa selkään ja lähti ohjastamaan sitä kohti metsän siimestä, halki suopursuja pursuavan ryteikön. Vaikka hän tiesi talvitien kulkevan kutakuinkin näiltä tienoin, ei hän nähnyt ympäristössä mitään merkkejä siitä, että täällä olisi käynyt kukaan (tai mikään) ennen häntä.

Hetken vaelluksen jälkeen hän alkoi viimein lämmetä ja matkanteko taas luistaa. Silloin hän näki pienen mäennyppylän edessään. Sitä ei hän ollut nähnyt nevalta, sillä se jäi metsän reunan peittoon. Se näytti oikeastaan vain valtavalta sammalkeolta ja pisti hitusen silmään muuten tasaisessa maisemassa.

Kun hän saavutti mäen, hän näki siinä kolon ja kolossa luukun.