9: Lahjapaketin taakka
Eräs pohjoinen saari
Kuten jokaisen Nimeämispäivän tienoilla oli tuolla saarella tapahtunut jo lukemattomien vuosien ajan, lunta satoi maahan. Lumihiutaleiden hiljaisesta liidosta kohti kamaraa miljoonien yksilöiden parvissa tasaisten, valkoisten massojen muodostamiseksi kirjoitettiin aina tuohon vuodenaikaan kymmeniä ellei jopa satoja lyyrisiä kuvauksia.
Saari oli yksi pienimpiä, joiden nimeen oli koskaan liitetty sana “Nui”. Tarkalleen otettuna sen nimi oli Säecia Nui, ja tämän nimen ensimmäinen sana kuvasi paikallisella, kauan sitten pääkielestä eronneella murteella (joka oikeastaan oli tätä nykyä jo oma kielensä) “pientä”. Saaren nimi oli siis “Pieni Suuri”, mutta kukaan ei kyseenalaistanut tätä, sillä harva paikallinen osasi maailmalla yleisemmin käytettyjä kieliä ja ulkopuoliset eivät nimen alkuosaa ymmärtäneet.
Etymologia seis, Täen katkaisi ajatuksensa. Hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Nimeämispäivä lähestyi ja tällöin nimien ohella myös fyysiset lahjat olivat kovassa huudossa niin kirjaimellisesti kuin kielikuvallisestikin. Hänen oli keksittävä lahjoja ystävilleen, mutta syrjäinen, Mata Nuin selän takainen kylä oli niiden hankkimiseen melko kehno paikka. Niinpä suurin osa asukkaista päätyi väkertämään toisilleen käsitöitä, mutta hän oli saanut tarpeekseen takanreunalla pölyä keräävistä käpylehmien ja kaarnaveneiden rivistöistä. Hänen oli keksittävä jotain hienompaa.
Ga-matoran Täen tallusti kohti taloaan alati yltyvän lumituiskun tuivertaessa ympärillä yhä kovaäänisemmin. Kuten joka vuosi, hän manaili mielessään matoranien ja varsinkin itsensä lyhyttä mittaa. Yhdessä yössä satanut lumi saattoi yltää kyläläisen korviin saakka ja lumityöt olivat turagoitumisen arvoinen urakka. Toa-sotureilla oli helpompaa. He pystyivät tarpomaan paksussakin kinoksessa ongelmitta ja elementaalivoimillaan kykenivät sulattamaan, puhaltamaan pois, liuottamaan tai jopa kirjaimellisesti syöksemään maan rakoon tuon inhan valkoisen aineen. Karzahni vieköön.
Tällä kylällä ei ollut ainuttakaan Toa-soturia turvanaan, ei sitten toa Yoren päivien. Yore oli karannut lämpimämpään etelään heti tilaisuuden tullen, kun oli saanut kukistettua kylää piinanneen hirviön jonka vuoksi Kohtalo oli hänestä toan tehnyt. Kohtalo oli kuitenkin tarkoittanut Yoren suojelevan kylää vielä jatkossakin eikä tämä ollut siksi muuttunut turagaksi. Ties missä se liero tätä nykyä oli.
Täen saapui kotitalonsa ovelle. Kuten hän oli pelännyt, se oli avaamiskelvoton eteensä kertyneen nuoskavuoren vuoksi. Talo oli tervalla tummaksi maalattu hirsitalo kuten suurin osa kylän muistakin rakennuksista. Sen pyöreä ovi sijaitsi julkisivulla, takaseinustalla ja vasemmalla seinällä oli pienet ikkunat. Nekin olivat lumen lamauttamia.
Täen kaivoi laukustaan kertakäyttösoihdun, joita muuannen kauppaa pyörittävä ta-matoran myi ja liian ystävälliseksi lämmetessään jakoi ilmaiseksi. Soihtu sulatti lumen oven alueelta juuri ja juuri ennen kuin kylmyys hyyti sen kuvaannollisen veren ja sai sen sanomaan “tssshhh”.
Hän kampesi oven auki. Sen pieliltä valahti hieman lunta eteisen matolle. Pari littanaa lumikappaletta kantautui matolle hänen jaloissaankin. Hän nappasi harjan, heitti epäedulliseen elementtiin vaihtuneen veden ulos ja läimäytti oven kiinni. Hän huokaisi. Viimein lämpimissä sisätiloissa, poissa tuosta alati pahenevasta ulkomaailmasta. Miksi Nimeämispäivän pitikään osua juuri tällaiselle ajanjaksolle? Toki se piristi talven pimeydessä, mutta sen valmistelut olivat paljon vaivalloisempia, kun piti käydä alituista taistelua kinoksia vastaan.
Täen asteli pienen talonsa keittiöön. Sen pöydällä oli paketti. Hän avasi komeron etsiäkseen syötäv-…paketti?
Hän palautti katseensa pakettiin. Mistä se oli tullut? Hän ei sitä itse ollut siihen tuonut, tai hänen muistinsa oli muuttunut huonommaksi kuin muistikaan. Talon ovi oli ollut tiukasti lumen tukkima. Savupiippu oli tukossa kuten se oli ollut jo viikkoja; nuohooja mokoma ei ollut viitsinyt riskeerata nahkaansa liukkaalla katolla. Hän ei tiennyt johtuiko hänen tuntemansa vilunväristys tilanteen ja vaatimattoman, kantikkaan, ruskean, vanhannäköisen paketin karmivuudesta vaiko jostain muusta. Selitys löytyi molemmista. Täen nosti katseensa keittiön ikkunaan ja näki lasiruudussa ammottavan reiän, josta kylmyys tulvi sisään, niin hyvin kuin mahtui ikkunan puoliväliin yltävän lumen vuoksi. Paketti itsessään oli sidottu nyörillä jousipyssyn nuoleen.
Kuka ampuu pahvipaketteja jousipyssyllä toisten ikkunoista sisään?
Hän irroitti nuolen ja nyörin. Nyörin alta paljastui kirje. Kirje, jonka päällä luki: “Rakkaalle Täenilleni”.
Täen avasi kirjeen ja luki sen sisällön, joka oli kirjoitettu tutulla käsialalla.
“Täen, pahoittelen että joudun tuomaan nimeämispäivälahjasi näin epäsoveliaalla tavalla ja kaiken lisäksi etuajassa. En kuitenkaan voinut itse saapua paikalle, sillä en voi näyttää naamaani kylässä enää koskaan. Minut kivitettäisiin hengiltä petturina ennen kuin ehtisin sanoa sanaakaan. Ja se on syistä vasta ensimmäinen. Toinen syy on vielä yksinkertaisempi: häpeä.
En häpeä lähtemistäni kylästä, sillä se päätös ei ollut minun vallassani. En häpeä sitä, mutta kadun kyllä. Kadun sitä etten voi enää koskaan nähdä sinua tai ketään muutakaan ystävääni. Häpeän kuitenkin sitä, mille tielle suistuin tämän tapahtuman jälkeen.
Steltiläiset ryövärit kaappasivat minut nuo monet vuodet sitten ja veivät minut Uuden Haederan kaupunkiin orjaksi myytäväksi. Onnistuin kuitenkin pakenemaan eräänä nimeämispäivänä muuannen steltinpeikkopalvelijan avulla. Tämä palvelija oli saanut ensi kertaa eläessään nimeämispäivälahjan. Lahja oli tehnyt hänestä kiltin, tuonut esille hänen sisäisen pyyteettömyytensä ja auttamishalunsa. Hän tahtoi auttaa kaikkia jotka apua tarvitsivat, ei vain pakon vuoksi palvemiaan mestareitaan. Yksinkertainen hän kun oli, sain huijattua – toivoin etten joutuisi kirjoittamaan tuota sanaa – hänet auttamaan minut pakoon. En tiedä mitä hänelle kävi tuon jälkeen, mutta luulen hänen jääneen kiinni. Häpeän sitä, että käytin häntä itsekkäästi hyväkseni enkä korvannut hänen apuaan millään tavalla. En saanut annettua hänelle vastalahjaa.
Otin mukaani hänen saamansa lahjapaketin, sillä hän ei sitä enää koskaan voi avata. En kuitenkaan voi avata sitä itse tai kuljettaa matkassani, sillä se muistuttaisi minua ikuisesti tuosta nimeämispäivästä enkä saisi hetkenkään rauhaa.
Siksi lähetän sen sinulle, rakas Täen, ja toivon, että mitä se
sisältääkään tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin tuon palvelijaparan.
– Yore”
Täen luki viimeiset rivit useampaan kertaan. Hän siirsi katseensa pakettiin.
Seinäkello tikitti hiljaa. Tuuli vinkaisi nurkassa.
Ei hänkään voinut tuota pakettia pitää. Se kantoi mukanaan liian surullisia tarinoita, ja ties mitä muuta. Sen kunnosta päätellen se oli matkannut jo pitkään saajalta toiselle. Hän oli saanut sen joltakulta, jonka suhteen oli ollut aivan väärässä. Yore myös. Paketin taakka vain siirtyi eteenpäin. Ei, ei Täenkään voinut pitää sitä.
Oveen koputettiin. Täen havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti avaamaan. Soihdun sulattama lumi oli jäätynyt liukkaaksi pinnaksi pihatielle. Ovella pystyssä yritti pysyä ba-matoran Karuru. “Huomenta, Täen, tulin vielä tervehtimään”, tämä aloitti. “Olen lähdössä nyt matkaan, kuten kerroin. Kohti Xiaa! Sain pestin muuannen sikäläisen kauppiaan kauppalaivastossa.”
Täen oli hetken aikaa hämmentynyt mutta muisti sitten, että hänen oli ollut tarkoitus hankkia lahja Karurulle jo etukäteen siksi, että tämä oli lähdössä eikä olisi paikalla varsinaisena nimeämispäivänä. Eikä hänellä ollut vielä lahjaa. Hän yritti keksiä jotain. Ja muisti paketin.
“Aa, tietenkin. Odota hetki, minulla on sinulle jotain.” Täen sopersi. Hän pinkaisi keittiöön, nappasi paketin, lähti syöksymään kohti ovea ja kompastui maton reunaan. Paketin kylki aukesi, mutta sen sisältö ei onneksi levinnyt lattialle. Noustessaan ylös Täen vilkaisi pakettiin ja näki sen sisällön. Miten oiva lahja se olikaan.
“Mitä tapahtui, Täen?” Karuru kysyi ovelta. “Ei mitään, pieni hetki vain”, Täen vastasi, sulki paketin ja palasi ovelle. “Tässä, nimeämispäivälahja sinulle”, hän ojensi paketin.
“Kiitoksia kovasti”, Karuru kiitti. “Paketin ulkonäöstä päätellen sen sisällä on oltava jotain todella mielenkiintoista. En kuitenkaan avaa sitä vielä, vaan vasta ajallaan. Nyt minun täytyy kuitenkin kiiruhtaa, ettei laiva lähde ilman minua. Kiitoksia vielä kerran!” Karuru kääntyi, lähti varovasti kulkemaan jäistä tietä ja vilkutti.
Täen oli edelleen niin ajatuksissaan ettei ollut saanut oikeastaan mitään sanottua. Paketti oli nyt jollakulla muulla. Se ei ollut enää hänen taakkansa.
Illan myötä hänen mieleensä hiipi kuitenkin katumus. Oliko sittenkään järkevää antaa paketti pois? Sen sisältökin…
Mutta oli jo liian myöhäistä. Karuru oli jo poissa.