Rakennusmestari Bobin aamu oli mennyt siihen asti oikein mainiosti. Lehdistä tukkeutunut ränni Adminaukion kupeessa oli auennut mallikkaasti rautakangella ja oikealla tekniikalla. Linnoituksen uusimman hätämajoituksen turvallisuustarkastuksessa ei ollut paljastunut mitään palanutta sulaketta kummoisempaa. Hän oli tapojensa vastaisesti ehtinyt pitää jopa viidentoista minuutin lounastauon, jota kukaan ei tullut keskeyttämään millään kiireellisellä. Ikuisessa optimismissaan Bob oli tullut siihen tulokseen, että linnoituksen tilanteen huomioon ottaen oli kaikin tavoin melkein tavallinen eikä edes hirvittävän vastenmielinen päivä.

McTohungasista hankitun vitkuttimen juustosta ja картофель-tikuista koostuvan lounaan jälkeen Bobin päivä jatkui Santorinaukiolla, jossa valpas bioklaanilainen oli havainnut löystyneen viemärinkannen, joka luisti ikävästä alta, jos sen päälle astui väärässä kulmassa. Työkalut kilisivät hänen vyöllään, kun rakennusmestarin askeleet kiihdyttivät kohti ongelmapaikkaa. Viemärinkansi oli parempi kiristää nopeasti, ennen kuin joku satuttaisi itsensä – tai pahempaa – joku Bio-Klaanin käyttämistä steltiläisistä vakuutusfirmoista saisi asiasta vihiä.

Ongelma oli onneksi korjattu nopeasti. Viemärinkantta paikallaan pitävät mutterit olivat käytännössä irti, mutta vaativat ainoastaan muutaman pyöräytyksen Bobin jakoavaimesta. Hieman hämmentyneenä ympärilleen pälyilevä työmies ei nähnyt merkkiäkään siitä, mikä kannen oli alun alkaenkaan löystyttänyt. Korjausta seuraamaan tullut pieni joukko matoralaisiakaan ei tuntunut tietävän aiheesta mitään, mutta yksi näistä, usein Santorinaukiolle vankkureilla kauppatavaraa kuljettava po-matoran, kiitti Bobia nopeasta työstä. Tämä matoran, Notyal nimeltään, paljastui siksi, joka Bobin oli paikalle alun perinkin hälyttänyt. Huoli oli ollut aiheellinen. Tämän vankkuria vetävä Kal-laama olisi hyvinkin voinut aiheuttaa vahinkoa viemärinkanteen kaatuessaan.

Muutaman kannustavan ja kiitollisen selkääntaputuksen saatuaan Bob korjasi keltaisen kypäränsä asentoa, asetteli jakoavaimen takaisin tarvikevyölleen ja jatkoi matkaa. Santorinaukion ja linnoituksen muurien välisillä kujilla oli usein tukkeutuneita rännejä, joita korttelin oma kiinteistöhuolto ei joko osannut tai viitsinyt hoitaa. Tyytyväisesti vihellellen hän lampsi halki Spibaranuskujan ja kääntyi sitten oikealle kohti linnoituksen muureja. Hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi pistävään hajuun, joka leijaili jostain lähistöltä.

Bob ei ollut laisinkaan varma, mikä se oli tai mistä se oli peräisin. Hänen sieraimissaan pistävä katku oli selvästi peräisin jonkinlaisesta kemikaalista. Hän spekuloi sen ensin olevan jonkinlaista maalia, mutta hän haistoi siinä kuitenkin sivulöyhkän, joka ei todellakaan sopinut hänen teoriaansa.

Silloin hätä ja kauhu kuitenkin hiipivät hänen ajatuksiinsa. Kemikaalin koostumusta spekuloidessaan hän ei ollut edes ehtinyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että joku lähistöllä työskentelisi myrkkyjen kanssa ilman asianomaisia lupia. Varsinkin nyt, kun linnoitukseen sisälle tuotavien kemikaalien listaa oli ankarasti kiristetty. Joku jossakin aivan lähellä saattoi hyvinkin rikkoa sääntöjä. Ajatus ei jättänyt Bobia rauhaan. Hänen täytyi saada syyllinen kiinni, ennen kuin joku epähuomiossa loisi jonkinsorttisen räjähteen – tai pahempaa – joku moderaattoreista saisi tietää.

Hän seurasi hajuaistiaan, mutta hänen viiksiinsä tarttunut shasalgradilaisten herkkujen tuoksu teki paikantamisesta haastavaa. Hän riensi huoli kasvoillaan kulman takana sijaitsevasta pankista löntystelevän titaanin luokse ja kyseli tältä, oliko hän nähnyt pankin sisällä ketään sekoittamassa voimakkaita kemikaaleja toisiinsa. Titaani pudisteli päätään vähän kummastuneena ja jäi seisomaan hölmistyneenä kadulle, kun vastauksen saanut Bob riensi jo kulman taakse vastauksia janoten.

Häntä hämmensi edelleen se toinen haju, jonka hän kemikaalin kyljessä aisti. Se muistutti häntä hieman siitä katkusta, joka oli peräisin kolme päivää kestäneen Klaanifest-tapahtuman aurinkojen paahteessa istuneista ulkokäymälöistä. Mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Kuka nyt sekoittaisi maaliin omaa…

Hänen käännöksensä Tornikadun päädyn pieneen konkeloon vastasi kuitenkin kertaheitolla kaikkiin hänen kysymyksiinsä, valitettavasti myös siihen, mitä hän ei onnistunut sanallistamaan päässään loppuun asti. Hengästynyt rakennusmestari ei ollut uskoa silmiään. Tilanne oli niin paljon pahempi kuin hän oli osannut edes kuvitella.

Tiiliseinän edessä puuhasteleva apina oli niin uppoutunut työhönsä, että tämä ei huomannut, kuin hengästyneenä huohottava rakennusmestari ilmestyi hänen taakseen. Spraymaalipulloa kädessään puristava Diddyking teki viimeisiä silauksia mestariteokseensa. Bobin arviot syysilmassa leijailevista hajuista olivat osuneet oikeaan. Apina sujautti kädessään pitelemänsä purkin suoraan sinne, minne aurinko ei paistanut, ja kaivoi esiin uuden purkin, punaisen tällä kertaa, ja lisäili teokseensa yksityiskohtia.

Bob ei saanut sanaakaan suustaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä oli yllättänyt apinan maalit kädessään, mutta ensimmäistä kertaa hän joutui todistamaan silmin valitettavaa maalausprosessia.

“Hei!” Bob sai sitten lopulta karjaistua. Diddykingin selkäkarvat nousivat välittömästi pystyyn ja tämä kääntyi kirkaisten kohtaamaan yllättäjänsä. Yksi maalipullo sujahti tämän karvaisten pakaroiden välistä mukulakiville ja vieri hitaasti Bobia kohti.

“Montako kertaa minun pitää takavarikoida nuo sinulta, ennen kuin sinä opit?” Bob uhkaili. Hän oli kumartumassa nostamaan valkoista maalia sisältäneen purkin, mutta hänen kätensä pysähtyi puoliväliin. Hänen selkäpiitään kylmäsi. Hän oli nostellut niitä aikaisemmin aina paljain käsin.

“Hyieeee!” Diddyking yritti argumentoida. “Oook, oook. Skrieeeeh”, se jatkoi. Tämän kädet vispasivat ilmassa väitöksensä tueksi. Bobin kasvot kääntyivät kauhistukseen. Hän ei voinut uskoa, että apina oli valmis käyttämään niin hirveää sanastoa puolustuksekseen.

“Ei! Tämä saa luvan riittää. Minä teen sinusta ilmoituksen poliiseille. Ei! Pahempaa! Minä vien tämän suoraan moderaattoreille. Katsotaan, tekeekö mieli töhriä sen jälkeen, kun Same on työntänyt viikatteensa poikittain –”

“Uhu-uhu-uhu! Ugala-bugala. Kooka-booka!” Diddyking keskeytti, mutta Bob tunnisti välittömästi tyhjät lupaukset. Apina yritti ainoastaan puhua itseään tilanteesta pois.

“Älä edes yritä!” Bob ärjähti vastaan kädet puuskassa. “Minua ei kiinnosta tarzahnilaiset virtuaalivaluutat. Sitä paitsi tuo on selvästi yritys lahjoa viranomainen ja tulen mainitsemaan sen raportissani moderaattoreille.”

Diddyking huokaisi syvään ja piilotti vaivihkaa häntänsä selkänsä taakse. Bob ei sitä huomannut, sillä tällä oli aivan liian kiire luetella pidätetyn oikeuksia apinalle. Rakennusmestarin puheesta kuuli, että tämä ei ollut eläessään saanut ketään tihutyöläistä kiinni rysän päältä, sillä tämän mukaan apinalla oli oikeus “noin viiteen puhelinsoittoon” ja “ainakin kahdeksaan asianajajaan siitäkin huolimatta, että tämä valitsisi pysyä hiljaa”. Bobin pohtiessa pystyikö kaikkia apinan sanomisia käyttämään häntä vihtaan vaiko vastaan, Diddykingin pakaroiden välissä paistavasta Baterrasta liukui esiin vielä yksi spraypullo. Häntä heilahti kerran. Ilman halki kiitävä metallitölkki liikkui sellaisella vauhdilla, ettei Bobilla ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää. Maailma hämärtyi rakennusmestarin silmissä. Hän tunsi jalkojen pettävän hänen altaan.

Kun hän heräsi, oli hänen ympärillään pieni väkijoukko huolestuneita kanssaklaanilaisia. Hänen yläpuolelleen kumartunut titaani oli se sama, joka oli vähän aikaa sitten joutunut Bobin kuulusteltavaksi pankin edustalla. Tämä oli ollut aikeissa antaa rakennusmestarille tekohengitystä ihan kaiken varalta. Siitäkin huolimatta, että le-matoran tämän vieressä vakuutti, että Bob kyllä hengitti ja oli vain menettänyt tajunsa.

Bob kampesi itsensä titaanin avustuksella istuma-asentoon ja pudisteli hämmentyneenä päätään. Mitä kummaa oli edes tapahtunut? Ilme tämän kasvoilla oli ilmeisesti niin hämmentynyt, että le-matoran hänen edessään osoitti maahan, jossa Bobin jalkojen vieressä makasi ruttuun iskeytynyt, maalia valuttava, ulosteenhajuinen maalipurkki.

Bob tuijotti sitä kummastuneena. Sitten hän nosti kätensä kypärälleen ja tunnusteli sitä. Hänen oli pakko poistaa se päästään nähdäkseen, pettivätkö hänen tunnustelevat sormensa hänet. Bobin ja monen tätä ympäröivän kauhistukseksi keltaiseen metalliin oli ilmestynyt valtava halkeama siihen kohtaan, mihin apinan heittämä maalipurkki oli osunut. Se oli iskeytynyt häneen hirvittävällä voimalla. Hattu oli pelastanut hänen henkensä. Apina oli yrittänyt tappaa hänet… ja mikä pahempaa, päässyt karkuun ja jättänyt tärvellyn seinän jälkeensä.

“Olen kunnossa, olen kunnossa”, Bob vakuutteli ja kampesi itsensä omin voimin, joskin hieman haparoiden pystyyn. Hänen katseensa nauliutui apinan maalaukseen. Se ei ollut hänen mielestään edes kovin hieno. Miksi kukaan käyttäisi niin valtavasti aikaa johonkin niin typerään? Jos oli pakko töhriä, olisi edes käyttänyt sen vaivan johonkin, jossa oli tyyliä.

Diddykingin keskinkertaisen omakuvan pois pesemiseen menisi varmasti tunteja. Käsin Bob ei sitä suostuisi tekemään. Hän hakisi painepesurin toimistoltaan ja kävisi samalla raportoimassa tapahtuneesta lainvalvojille. Jos apinaa ei saataisi kiinni, tämä saattaisi hyvinkin satuttaa vielä jotakuta muutakin – tai pahempaa – tärvelisi vielä jonkun muunkin seinän.

Parinkymmenen metrin päässä, Santorinaukion kellotornin huipulla

“No hablo español, monke”, se sanoo. Tuijotan barbaaria kummastuneena. En voi uskoa, että kielimuuri pilaa kunniallisen kuulusteluni.

“Se ei puhu suomea”, sen vankkureita vetävä kal-kirahvi minulle selittää. “Kannattaa kysyä joltain vähän karvaisemmalta”, se jatkaa.

“Es tut mir leid, kleiner kerl, ich verstehe nicht, was du sagen willst”, se keskeyttää minut töykeästi. “Außerdem ist es sehr unhöflich, den mittelfinger so zu zeigen, und sie sollten sich schämen.”

“N’es-tu pas une petite chose mignonne. Es-tu perdu? Souhaitez-vous que je vous aide?”

“Envie d’un fruit délicieux? Regardez, il y a un marchand qui les vend en ce moment!”

“Kon’nichiwa! Anata no taichō ga amari yoku nai yōdesuga, watashi wa tada subete ga daijōbudearu koto o kakunin shitakatta dakedesu. Hora, watashi wa chūshoku kara shigoto ni modoru tochū, anata ga koko de naite iru no o mimashita. Nanika otetsudai dekiru koto wa arimasu ka? Korera no kudamono wa anata no kijun o mitashite imasen ka? Sore wa zan’nenda. Watashi jishin mo totemo kiniitte imasu.”

“Ā naruhodo. Sorede, tokutei no banana o funshitsu shita nodesu ka? Sōdesune, sono yōna mono o mita koto ga aru ka dō ka wa wakarimasenga, Hataku to asoko no resutoran de atte ita toki no koto o omoidashimasuga, gesuidō no toraburu de heiten shite imashita. No Kansainvälinen Viemärinpuhdistus ja AV-IT-palvelut OY AB RY sudeni soko ni arimashita. Shikashi, watashi wa, dō yatte tōroku kyōkai ga kabushikigaisha ni nareru no ka gimon ni omoimashita. Soshite AB to wa ittai nani o imi suru nodeshou ka? Anata wa toshioite ite kashiko-sō ni miemasu. Sore ga dono yō ni kinō suru ka gozonjidesuka?”

Santorinaukion toisessa päässä Bob katsoi tyrmistyneenä ja voimattomana, kuinka väkivahva apina kiskaisi hirmuisesti kirkuen viemärinkannen ympäröivine maa-aineksineen ja hyppäsi ilmestyneeseen aukkoon. Dinem taputteli rakennusmestaria lohduttavasti olkapäälle. Brakaksen jäljittäminen oli ollut turhaa, sillä Klaanin viemäriverkkoon kadottuaan apinalla oli pääsy käytännössä, minne vain linnakkeen keskustassa.

Hämmentyneet torilaiset olivat kerääntyneet Bobin taakse ihmettelemään karvapallon voimannäytettä. Turkiskaulukseen pukeutunut selakhirouva mutisi ystävälleen, että oli ollut ehkä virhe opastaa apina hedelmäkojulle. Rakennusmestari itse tahtoi jo luovuttaa. Karvapallon metsästäminen oli osoittautunut paitsi vaaralliseksi myös käytännössä mahdottomaksi. Hartiat lysyssä hän lähti laahustamaan kohti lähimpää Greshburgeria. Tyrmätyksi tuleminen oli herättänyt jälleen hänen ruokahalunsa.

Sitä paitsi, jos hän olisi jatkanut Diddykingin kintereillä, olisi tämä saattanut hyvinkin taas satuttaa häntä.

Tai pahempaa…

Paratiisi, nykyhetki

Ei ollut yleistä tietoa, että eteläisiä sakaroita oli itse asiassa kolme. Niistä keskimmäinen vain sattui olemaan niin pieni, etteivät kartturit olleet havainneet sen olevan kokonaan oma ulokkeensa. Seikkailijoiden elämää haittasivat myös tiheät, kurittomat viidakot, jotka peittivät sakaraa sen juuressa.

Ne harvat, jotka kuitenkin uskalsivat matkata niiden lävitse, löysivät lopulta pitkän, mutta kapean varren, joka johti kohti sakaran kärkeä, jossa Tarzahnin saariryhmittymä sijaitsi. Suuren Hengen paratiisi. Spekulaatioiden elämän lähde. Kärjestä hieman vartta paksumpi sakara paistoi lihaisan punertavana kaksoisaurinkojen paisteessa.

Sakaran kärjessä, apinain viidakkojen syvyyksissä, teki ikuista työtään koneisto, jota kolmas suurista veljistä oli asetettu varjelemaan. Siellä, mekanismien jylyn keskellä, karvainen kuningas valvoi itsensä elämän risteyskohtaa.

Läpinäkyvät tunnelit, joita pitkin lukemattomat kanisterit kulkivat, ampaisivat ulos Tarzahnin syvyyksistä merivirtojen kuljettamaksi. Alueen valtias ei itsekään tiennyt, kuinka koneisto toimi, mutta se oli väkevä. Päivittäin sakaran kärjestä suihkusi mereen valtava määrä elämän siemeniä, jotka aloittivat matkansa ympäri maailmaa Suuren Hengen johdattelemana. Jälleen oli yhden sellainen purkauksen aika, mutta karvaista valtiasta kaivattiin jo toisaalla. Tänään tapahtui siementen syöksy ilman valvojaansa. Sillä suvut oli kutsuttu koolle. Viesti oli ollut selvä. Yksi kuninkaista oli käynyt sotaan.

Karvaisen kuninkaan karheat askeleet veivät hänet lopulta pinnalle, jossa vuosituhannet olivat muuttaneet viidakon joksikin aivan muuksi. Teollistuneet Brakas-Kansakunnat olivat muovanneet metsänsä metropoliksi. Puiset pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivaita ja niiden välissä roikkuvat köynnösten verkostot toimivat valtateinä banaaninhimoisille kansalaisille.

Sataman suunnalla, sillä samalla rannalla, minne liha oli aikojen alussa saapunut heitä siunaamaan, ajelehti laivastollinen tarzahnilaisia kauppalaivoja. Xialle rekisteröidyn peiteyrityksen tunnukset komeilivat laivojen sivulla. Banaaneja ympäri maailman kuljettavat laivat olivat sakaran talouden selkäranka ja Tarzahni oli asettanut suvuista kaikkein suurimman niiden suojelijaksi.

Senkin suvun pää oli tänään paikalla. Hänen satametrinen kehonsa oli jo asettunut puiseen, mittatilauksena valmistettuun rakennuksen kokoiseen tuoliin. Taivasalla sijaitseva kokoussali oli jo täynnä, kun karvainen kuningas astui sinne itse. Penkkejä oli yhteensä kolmetoista, yksi pöydän päässä valtiaalle itselleen varattuna, ja kaksitoista muuta pöydän varrella. Tuolien ja niillä istuvien koot vaihtelivat nyrkinkokoisesta bonsai-brakaksesta Kongien kolossaaliseen muotoon.

“Tervehdittyjä olkaa, suuret suvut!” Tarzahni lausui. Yksitoista karvaista katsetta kääntyi häntä kohti.

“Tervehditty olkoon kuningas Tarzahni! Hän, joka johtaa meidät voittoon!” kaikuivat vastaukset yhteen ääneen.

Tarzahni istui tuoliinsa ja asetti karvaiset kätensä kultaisille käsinojille. Hiljaisuus laskeutui pöydän ympärille, jossa vielä hetki sitten oli keskusteltu kiivaasti. Ainoastaan apinoista suurimman sydämensyke kajahteli heidän ympärillään.

“Ystävät. Se, minkä olette sydämissänne tunteneet, on totta. Diddyjen kuningas on kohdannut vihollisen.”

Pöydän ympärillä kohahti. Karvaiset katseet vaeltelivat apinasta toiseen. Se oli siis totta. Pyhä sota oli jälleen käynnistynyt.

“Karhea kuolema ei ole syönyt enkeliä vuosisataan”, tuumasi hieman fallisen muotoinen apina pöydän vasemmalla puolella. “Tämä on suuri päivä pyhälle kansakunnalle.

“Expand Dongin sanat sykkivät totuutta”, nyökytteli laiha vesipiippua pössyttelevä apina kovana sojottavaa toveriaan vastapäätä. “Väärän jumalan ruumis porteillamme merkitsisi uuden ajan alkua.”

“Kyllä vain, Consume Bong”, Tarzahni hymyili tyytyväisenä sukujen heränneeseen intoon. “Jäämme odottamaan Diddyjen kuninkaan seuraavaa siirtoa. Olen kuullut hänen rukouksensa. Hän on valmis taisteluun.”

Pöydän ympärillä mumistiin tyytyväisenä. Ainoa, joka ei liittynyt väkensä hymähtelyihin oli heistä suurin. Tämän tyytymättömät tuhahdukset peittivät puheensorinan alleen.

“Uutiset miellyttävät minua, mutta Diddyjen kuningas toimii alueella, jossa poikani katosi hiljattain. Pyydän, että neuvosto suhtautuisi asiaan samanlaisella vakavuudella kuin pyhän sotamme jatkoon”, jylisivät kolossin sanat.

“Kuningas Kong, takaamme, että kruununprinssisi löytyminen on prioriteettimme. Kun saamme raportin kamppailusta langennutta enkeliä vastaan, keskitymme poikasi löytymiseen”, Expand Dong vakuutteli. Tämän huomio sai osakseen hyväksyviä nyökytyksiä. Yhden jopa Tarzahnilta itseltään. Tämä tuntui rauhoittavan raskaasti hengittävää Kongia.

“Sananne valavat minuun uskoa, valtuutetut. En tohdi edes ajatella mahdollisuutta, että valtani periytyisi sille toiselle aasille…”

Kuningas Kongin huomio aiheutti kuuluvia hörähdyksiä pitkin pöytää. Tarzahnia lähimpänä istuva bonsai-brakas oli kuitenkin kärsimätön. Diddykingin jahti pohjoisessa oli saanut tämän taistelutahdon heräämään.

“Jos ystävämme palaa makutan pään kanssa, verestämme konfliktia, joka on uinunut pitkään. Yhden kaatuessa useita uusia rintamia aukeaa. Karvan valtias, uskotko, että olemme valmiita?”

Tarzahni hengitti syvään. Hänen katseensa vieraili siinä tyhjässä tuolissa, jossa Diddyjen kuningas yleensä istui. Se oli ollut tyhjänä pitkään, mutta apinan matka pohjoiseen oli alkanut viimein tuottamaan hedelmää.

“Me teemme kaikkemme toteuttaaksemme pyhän tarkoituksemme”, Tarzahni vakuutti. “Kaikki jumalat kuolevat, jotta Suuri Henki voi olla turvassa. Jos langenneet käyvät kanssamme sotaan, vastaamme heidän vihaansa tuhatkertaisesti.”

Hurraahuudot täyttivät kokousaukion. Kuningas Kong rummutti rintaansa sellaisella voimalla, että koko saari vavahteli sen tahdissa. Tarzahni hymyili kultaisen naamionsa takana. He olivat odottaneet tällaista mahdollisuutta pitkään. Hänen katseensa vaelteli valtavaan puuhun kokouspöydän toisessa päässä. Sen oksille ripustetut kanohipäiset kallot olivat karvaisten kansakuntien suurimpia ylpeydenaiheita. Niistä tuoreinkin, Durmalosin makutan puhtaaksi kaluttu kalmisto oli sekin jo vuosisatoja vanha. Poltetusta antidermiksestä jääneet materiahiukkaset oli säilötty seremonialliseen astiaan tämän alla.

Jokainen pöydän ääressä istuva kuitenkin tiesi, että langenneet peitottuaan heidän työnsä ei olisi tehty. Suuren Hengen turvallisuuden takaamiseksi jokaisen jumaluutta tavoittelevankin kohtalo oli tukehtua etelän karvaaseen karvaan. Ja Tarzahni ymmärsi, että se tarkoittaisi lopulta myös hänen veljiään.

Häntä, joka lännessä takoi suuria luomuksiaan.

Ja häntä, joka pohjoisessa parsi kiirastuleen joutuneita.

Tarzahni oli aina kadehtinut veljiään. Kadehtinut suurta merkitystä, joka heille oli annettu. Jopa hänen veljistään rujompi, hän, joka oli varhain järkensä menettänyt, oli saanut suuren merkityksen. Vahtikoiran rooliin asetettu Tarzahni taas oli joutunut takomaan oman oikeutetun tiensä. Siksi jo kauan sitten hän oli tukeutunut ulkopuolisten ennustuksiin. Totuuden lupaus oli käynyt jo toteen. Hänen ja hänen karvaisen kansansa oli vain tehtävä loput itse.

Kokouksen muodollisuuksien päätyttyä Tarzahni kumarsi sukuja, jotka olivat saapuneet häntä kunnioittamaan, ja asteli määrätietoisin askelin satamaan. Päivä oli tyyni. Syvällä vedessä saattoi nähdä metallisia vilahduksia, kun saaren koneisto suihkusi elämää kohti maailman meriä. Hän oli ylpeä siitä, että sai toimia kovana seisovan sakaran mekanismin vartijana, mutta hän ei olisi koskaan voinut tyytyä vain siihen.

Hänen pyhä tehtävänsä. Hänen suurempi tarkoituksensa. Hänen… kohtalonsa. Hänen ja jokaisen karvalla siunatun kohtalo. Koko maailman tulevaisuus riippui heidän onnistumisestaan.

Syvällä keskellä Tarzahnia liha sykki apinain sydänten tahdissa. Se oli universumin merkki karvaiselle kuninkaalle. Merkki siitä, että he olivat oikealla polulla.

Keskimmäisten sormien tervehdys tunnettaisiin pian maailman jokaisessa kolkassa. Ja kaikki jumalat kaatuisivat sotahuutoja kirkuvan ruskean aallon alle.

Oli tullut aika.

Aika pyhään sotaan.