Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa

Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.

Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.

Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.

Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.

Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.

Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.

Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.

Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.

“Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”

Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
“Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
“Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”

“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
“Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. “Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”

Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
“Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
“Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. “Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
“Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, “aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
“No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
“Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. “Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
“No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.

Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.

“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. “Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”

Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.

Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.

Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.

Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.

Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.

Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.

Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.

Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.

Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.

Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.

Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.

Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.

Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.

Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.

Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.

Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.

Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.

Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.

Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.

Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.

Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.

Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.

Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.

Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.

Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.

Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja

Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.

Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.

Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.

Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.

Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.

Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.

Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.

Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.

“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…

Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.

Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.

“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.

Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.

Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.

Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.

Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.

Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.

Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.

Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.

Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.

Mutta siitä ei ollut apua.

Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.

Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.

Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?

Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.

“Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.

Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.

Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.

“ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”

Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
“Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
“Mestari”, Sheelika totesi. “Mitä täällä tapahtui?”
“Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. “Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
“Telepaattisia kontakteja?”
“Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. “Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
“En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. “Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
“Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. “Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
“En tiedä…”
“Varjo”, Zorak sanoi. “Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”

Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
“Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. “Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”

Eikä Sheelika sitä kyseenalaistanut.