Bio-Klaani
Kapuran huone

Kävi kuten Kapura oli veikannutkin: Hänet herätti olosuhteista huolimatta kohteliasti oveen koputtanut Takalek. Seppä avasi oven vieraalleen ja istui sängylleen.

“… tilannetta myöhemmin jatkokuulusteluissa… ”

Lekin asia oli varmasti tärkeää, eikä Kapura tuntenut erityisesti fyysistä väsyneisyyttä, mutta silti hänellä oli vaikeuksia keskittyä. Mutta syy siihen ei ollut poliisissa.
Syyllinen oli pieni yksityiskohta, jota Kapura ei ollut huoneessaan huomannut eilisyön huonossa valaistuksessa.

“… kuunteletko sinä, Kapura?”
“Anteeksi. Taidan olla vielä puoliunessa.”

Se pieni yksityiskohta oli lappunen Cehayan kirjasen päällä. Vieraan silmään ei vaikuttanut mahdottomalta, että se olisi niteestä irronnut, mutta Kapura tiesi enemmän. Tiesi, ettei ollut lappua itse siihen jättänyt.

“Kuten jo kerroin, sinua kuulustellaan vielä. Tagunan poikkeuksellisen tilanteen vuoksi en osaa sanoa sen tarkemmin. Pysy Klaanissa, Kapura.”
“Minä pysyn”, toa lupasi.

Sitten Takalek lähti.

Ovi sulkeutui. Kun askeleet olivat häipyneet pois, Kapura nousi ja otti askeleen kohti työpöytäänsä. Hän havaitsi lisäsyyn sille, ettei vieras kyseenalaistaisi lapun olemassaoloa: Se vaikutti olevan peräisin Pajasta. Luonnos moottorisahasta.

Seppä nosti paperin käsiinsä ja tutki huolellisesti, näkyikö sillä puolella mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Etsintä oli tulokseton, joten hän käänsi paperin.

Sillä puolella oli jotain.

Tämä tiesi visiittiä Arkistoihin, Kapura arveli ja sujautti paperinpalan kirjan väliin.

Bio-Klaani
Matoron huone

Matoron huoneen ovi avautui. Tulija oli Kapura, joka yhtäkkiä muisti, ettei ollut nähnyt Matoroa sitten eilisen outojen tapahtumien. Minkälaisen tulkinnan toa oli tehnyt siitä, että hän oli kadonnut rikospaikalta?

“Ööh, hei”, seppä aloitti varovasti.

“Helei?” sotilas laski vanhan kirjan, jota oli ollut lukemassa. Hän näytti enemmän yllättyneeltä kuin ärtyneeltä.

“Taisin vähän kadota eilen”, Kapura mutisi astuessaan peremmälle huoneeseen. “Mikäli se kiinnostaa, en saanut epäselvää jänistä kiinni. Kello lienee sinulla?”

“Olisikin ollut outoa sinulta kertoa totuus katoamisestasi”, Matoro tuhahti. Hän asetti kultakellon pöydälle.

“Tuo oli pahimmillaan puolitotuus”, Kapura sanoi. “Retkeni päätarkoitus oli katsoa, liikenisikö Zairyhiltä tietoja, mutta en edes nähnyt koko kasvia. Kanin yllättävä saapuminen olisi myös kelvannut.”

“Sinä siis yritit kaikesta huolimatta tehdä yhteistyötä sen kasvin kanssa?” jään toa nousi selvästi tuohtuneena. “Zairyh on yksi niistä karzahnin juurista, joiden takia Metru Nuista tuli katastrofi! Zairyhin takia se alus putosi! Zairyh käytti meitä kumpaakin nukkeinaan!”

“Yhteistyöstä en puhunut mitään”, Kapura huomautti. “Vain tiedosta. Olen ihan kykynevä puukottamaan selkään vähemmän kirjaimellisissa merkeissä. Tarvitsen tietoa, sillä tällä hetkellä kahden sirun kohtalo on tuntematon. Pitikö kasvi ne itse? Veikö Abzumolle? Vai… Sinulle on varmaan selvää, etteivät mielenvoimaiset kasvit ilmesty itsestään. Zairyhillä oli ilmeisesti tavoitteena metsästää kiinni luojansa, mutta sen onnistumisesta en ole niin varma. Sirut voivat olla vaikka missä.”

“Kapura”, Mustalumi varoitti. “Lopeta. Jos sinulla ei ole mitään asiaa, voit painua karzahnille huoneestani.”

“Itse asiassa minulla on”, Kapura sanoi. “Tämä varmaan kuulostaa aika tyhmältä… ja epäluotettavalta… mutta kävitkö eilen huoneessani tai tiedätkö kenenkään käyneen?”

“Onko sieltä kadonnut jotakin?” Matoro kysyi vailla katsekontaktia tai kiinnostusta. Hän asetti lukemansa kirjan hyllyyn.
“Ei. Pikemminkin sinne tuotiin jotakin.”
“No?”

“Viesti seinälle ja toinen lapulle”, Kapura sanoi mahdollisimman neutraalisti.

“… ja otaksun, että et aio kertoa näiden viestien sisältöä? Sehän olisi ihan liian helppoa meille kummallekin.”

“Lappu on minulle täysi mysteeri”, Kapura sanoi. “Yritin koluta arkistoja, mutta toistaiseksi ilman tuloksia. Seinä on helpompi selittää… mutta ei varmaankaan vahvista luottamustasi mielenterveyteeni. Minä tietenkin liikun hypotettisessä maailmassa, vaikka kertoisinkin, mutta haluatko edes kuulla?”

Matoro nyökkäsi. Ärtyneesti.

“Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa ja piti pienen tauon.

“Hei, Arupak. Toivoo Tarip.”

Matoro kieltämättä yllättyi.
“Tietääkö joku muu Klaanissa lisäksemme sinusta ja Taripista?”

“Ei, en usko.”

“Jos et ole kertonut, kirjoittaja siis on Zairyh. Tai sinä itse.”

“En uskonut näkeväni päivää, jolloin minä olisin meistä kahdesta optimistisempi”, Kapura huokaisi. “Minulla on mielessäni muitakin vaihtoehtoja. Pidän lapun sisällön vielä salaisuutena, koska… koska en tiedä lainkaan, mikä se on tai mitä se tarkoittaa. Luulen, että se on kuitenkin jonkinlainen vihje. Jolla löydän totuuden.”

“Kapura, sinuna kertoisin asiasta ylläpidolle.”

Seppä piti pienen tauon. “Matoro… Suo anteeksi seppävertaus, mutta rautaa täytyy takoa silloin kun se on kuumaa. Minä… minä haluan ensin selvittää, onko tässä mitään perää. Ennen kuin moderaattorit tulevat tonkimaan huonettani ja mitä todennäköisimmin epäilemään mielenterveyttäni.”

“Asenna itsellesi valvontakamerat”, Matoro jatkoi. “Tai jotain. En minä tiedä. Jutussa ei tunnu olevan järkeä.”

“Valvontakamerat ovat hyvä pointti. Ainakin kellon haluan pitää hyvässä tallessa”, Kapura sanoi. “En ota vielä kantaa siihen, onko jutussa mitään järkeä… En, ennen kuin lapun sisältö on selvitetty. Sen täytyy olla avain kaikkeen. Selvitän sen, ja… lähden tarkistamaan.”

“Tee miten haluat”, Mustalumi totesi.

“Minä vain…” Kapura huokaisi ja oli hetken hiljaa. “Matoro. Olet oikeassa siinä, kun syytät tilannetta vähintäänkin epäilyttäväksi. Silti… Ne ennakkoaavistukset, joita minulla tästä on, eivät ainakaan lupaa mitään hyvää. Jos… jos käykin ilmi, että lappu johdattaa minut johonkin tiettyyn paikkaan… Lähtisitkö mukaani?”

“En.” Vastaus oli välitön ja jääkylmä.

“Matoro, minä… ” Kapura mutisi ja katsoi kohti jään toan ikkunaa.

“Minä yritän… yritän osoittaa sinua kohtaan luottamusta. Sinä… sinä luultavasti tiedät, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Mitä todennäköisimmin olet myös käsittänyt, että minulla on… Aft-Amanasta asti ollut osittain perusteltuja ja osittain perustelemattomia… luottamusongelmia. Joten minä kysyn uudestaan. En halua mitään muuta kuin osoituksen kahdenkeskeisestä luottamuksesta. Lähtisitkö mukaani, jos käy ilmi, että viestit johtavat jonnekin?”

“En usko, että meidän välillämme oli koskaan kahdenkeskistä luottamusta. Ainakaan sinä et luottanut minuun tarpeeksi kertoaksesi totuutta tehtävästämme. Enkä minä ole sen jälkeen luottanut mihinkään, mitä sanot. En etenkään, kun sain tietää miten tiukasti kasvi kontrolloi sinua.”

“Tehtävää ei ole. Vielä”, Kapura sanoi. “On sama, joka saattaa olla erisnimi, mutta jota ei ainakaan ollut karttakirjan hakemistossa. Tietenkin minä kerron, jos saan jotain selville. Tällä hetkellä haluan pitää asian salassa, jotta tiedän, mistä muut maininnat ovat tulleet. Jos antaisin sen levitä, vanha tieto voisi sekoittua uuteen. Ja mitä tulee kasviin… Se ei ainakaan ollut imaginäärinen.”

“Kapura, minä tiedostan omat ongelmani”, Matoro tuohtui. “Tiedostan myös sen, että en kykene luottamaan sinuun, etkä sinäkään todennäköisesti minuun. Sinunkin kannattaisi. Todellisuudella on tapana tulla aika kovaa vastaan.”

“Miten itse muka määrittelisit luottamuksen?” Kapura heitti. “Ai siten, että luottaa toiseen, kunhan tietää kaikki faktat sadan prosentin varmuudella?”

“Älä jaksa semantiikkaasi. Minä en luota sinuun, ja se tarkoittaa sitä, että en lähde kanssasi ainoallekaan tehtävälle.”

“Luottamus on sinulle selvästi vain ideaali, johon tarraudut kaiken muun pettäessä”, Kapura ärähti. “Meidän välillämme ei ole luottamusta, eikä ole koskaan ollutkaan, mutta sitä ei myöskään voi synnyttää mitenkään? Ai onko kaikki luottamus ollut olemassa maailman alkuhetkistä lähtien, ja sen määrä voi vain pienentyä? Jos minä en haluaisi olla kanssasi missään tekemisissä tai luottaa sinuun, en olisi tullut tänne oma-aloitteisesti. Voit vastata eleeseen, mutta jos et, luottamuspulasta valittaminen on aika epäloogista.”

“Minä en jaksa tätä nyt”, Matoro huokaisi. “Minä yritän korjata ensin oman luottamuksen itseeni, Kapura. En aio riskeerata ketään ennen sitä. En tule mukaasi, koska en luota sinuun enkä itseeni. Minä yritän, mutta viime aikoina se on osoittautunut aika hedelmättömäksi.”

“Kyllä minä sen ymmärrän”, Kapura huokaisi. “Minä vain… Viime aikoina kaikki on tuntunut sortuvan käsiin. Nimda on ties missä. Zairyh on ties missä. Sain kellon, mutta epäselvä jänis haluaa sen itselleen. Eikä menneisyyteni tunnu jättävän minua rauhaan. Oloni ei ole koskaan ollut näin voimaton… Näin kykynemätön vaikuttamaan omaan asemaani… E-enkä minä missään nimessä toivo, että kaiken lisäksi kariutuvat myös viimeisetkin ystävyyssuhteeni. Kyllä minä tiedän, että sinä tarvitset aikaa.”

“Minä vain haluan aikaa käsitellä tämän”, Matoro vastasi yllättävän hellästi. “Sinunkin pitäisi. Hiiteen kuuman raudan takominen. Et voi ajaa itseäsi mahdottomiin asti.”

“Taidat olla oikeassa”, Kapura huokaisi. “Ehkä minä keskityn nyt tutkimustyöhön. Kaiken tutkimustyöhön. Esimerkiksi sen hemmetin typerän kanin ja sen selittämättömän kellon.”
Kumpikin toa pysyi hetken vaiti.

“Mutta hei, iloisemmissa uutisissa, tänään olisi tiedossa roolipeli-ilta. Paikat taitavat olla jo täynnä”, Kapura sanoi lievän kiusaantuneesti, “mutta voin varata sinut johonkin toiseen. Kiinnostaako nopanheitto ja varisaiheisten traumojen käsittely ironian keinoin?”

“Onpa typerä idea”, Matoro vastasi. “Olen mukana.”

“Tiesin, että voisin luottaa sinuun”, Kapura sanoi ja aloitti poistumisliikkeen kohti ovea. “Anteeksi häiriö. Näkyillään.”