Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.

Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.

Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.

Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.

Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.

Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.

Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.

Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.

Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.

Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.

Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.

Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.

”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”