Onu-Metru, kauan sitten

“Niz! Niz! Se sinun harjoittelijasi saapui!”

“Kiitos, Shan. Ihan pieni hetki”, kuului naisen ääni jostain kauempaa. Pienen odotushuoneen vastaanotosta taakseen huuteleva Shan väläytti hymyn tiskin takana odottavalle, mustaa Hunaa kantavalle laboratoriotakkiin pukeutuneelle matoranille.

“Tohtori Niz saapuu aivan hetken kuluttua. Voitte mennä jo tuonne ovelle odottamaan”, viittoili hyväntahtoisesti puhuva komaukasvoinen ko-matoran-virkailija. Onu-matoran kiitti ja käveli tiskin ohitse asettautuen huoneen perällä sijaitsevien liukuovien taakse odottamaan.

Kauaa matoranin ei onneksi tarvinnut vartoa. Hyvin nopeasti oven taakse ilmestyivät veden toan Rurun peittämät lempeät, siniset kasvot. Yhtä lailla laboratoriotakkiin pukeutunut toa naputteli salasanan pieneen paneeliin oven omalla puolellaan ja sihahtaen kliinisen valkoiseen ympäristöön johtava ovi aukesi. Toa viittoili matoranin mukaansa ja ovi sulkeutui automaattisesti heidän takanaan, kun kaksikko riensi käytävää pitkin kohti määränpäätään.

“Sinä olet varmasti Delron. Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla”, toa Niz tervehti uutta työntekijäänsä.

Laboratoriota kohti kävelevät tieteilijät kättelivät vauhdista. Molemmat tahtoivat jo malttamattomana päästä päivän haasteiden kimppuun. Ajatus mahdollisista läpimurroista motivoi molempia.

“Ilo on täysin minun puolellani, Tohtori. On kunnia päästä työskentelemään näin edistyneessä ympäristössä. Mustan Käden tarjouksia on todella vaikea ohittaa.”

Rurukasvoinen veden toa virnisti tyytyväisenä. Kaksikko pysähtyi seuraavien liukuovien eteen. Salasana niihin oli huomattavasti edellistä monimutkaisempi. Niz joutui pysähtymään muutamaan kertaan kesken näpyttelyn varmistaakseen salasanan virheettömyyden. Hitaasti, hyvin hyvin hitaasti raskaat ovet lähtivät aukenemaan. Toa ja matoran jäivät odottamaan kärsivällisesti.

“Ainakin yritämme parhaamme”, Niz myönsi. “Tiedeosastomme on hyvin rahoitettu. Herra ja Professori ovat ymmärtäneet, että tie parempaa tulevaisuutta kohti vaatii ammattitaitoa ja ajan tasalla olevat laitteistot.”

“Herra Kenraali oli se, joka määräsi juuri tämän projektin alullepanon?”, Delron ihmetteli ääneen.

“Hän on… varovainen persoona. Näin meidän kesken ehkä vähän liiankin. Mutta katsotaan nyt. Minä olen aloittanut tätä jo hieman omillani”, Niz ajatteli ääneen.

Delron nyökkäili hyväksyvästi. Ovet kaksikon edessä olivat miltei auki. Niz astui jo ensimmäisenä aukosta sisän viittoillen onu-matorania peräänsä.

“Apotti kertoi, että olette alunperin neurobiologi, herra Delron?” toa jatkoi haastamista.

“Totta, joskin olen siirtynyt biokemian puolelle. Paljon jännittävämpiä mahdollisuuksia, sanoisin”, Delron myhäili.

Niz hymähti hyväksyvästi, “Hienoa, sillä jos jännitystä”, Niz pysähtyi oven toiselle puolelle päästäen Delronin ohitseen laboratorioon, “niin tällä sitä riittää.”

Haltioitunut ilme Delronin kasvoilla sai Nizinkin hymyilemään. Valkoisen huoneen reunoille kasatuilla työpisteillä lepäsivät uutuuttaan kiiltävät laitteistot ja tarvikkeet. Tilan keskelle siisteihin riveihin asetellut metalliset tutkimuspöydät sisälsivät jokainen pienen leikkaussalin verran mitä erikoisimpia biologien varusteita. Muutama Mustan Käden vakiobiologeista puuhaili parhaillaan tilan perällä jonkinlaisten pitkähäntäisten, rottamaisien olentojen parissa. Kaikkein eniten onu-matoran oli kiinnostunut aivan ovia lähimpänä olevien työpisteiden päälle upotetuista massiivissista, mikroskooppien näköisistä valkoisista laitteista, joiden kylkeen oli asetettu käyttäjän ulottuville kymmenittäin vaihdettavia linssejä ja laitteen robottiselle kädelle muotoiltuja työkaluja.

“Onko tuo… ovatko nuo BioKleriikin uusimpia?” Delron haukkoi henkeään.

Veden toa taputti uutta harjoittelijaansa olalle, ohjaten tätä lähemmäksi astronomisen kalliita koneita.

“Kyllä on. Ja tänään sinä alat käyttämään niitä. Tämä on meidän pisteemme.”

Haltioitunut matoran jäi tutkimaan laitteen lukemattomia lisävarusteita samalla, kun Niz asteli laboratorion sivulta löytyville pakastimille. Kuului kolahdus: Esine oli laskeutunut pöydälle Delronin viereen. Musta pieni käsi upposi valkoisen takin rintataskuun ja veti sieltä esiin pienen ketjun päässä roikkuvan suurennuslasin, jolla matoran kumartui tutkimaan pöydälle asetettua asiaa.

Hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempi lasinen kuula hohkasi vihreää valoa pienessä, sen ympärille rakennetussa metallisessa telineessä. Kaasumainen aines kuulan sisällä velloi ja kierteli, kuin myrskyn silmässä. Joskin silti, matoran koki artefaktin läsnäolon huumaavan rauhoittavaksi.

“Luin kyllä ensimmäiset tutkimusraportit, mutta… se… se on niin kovin erikoinen.”

Niz hymähti hyväksyvästi naputellen samalla omaa rintakehäänsä. “Kiehtovaa nähdä sellainen tällaisessa tilassa. Varsinkin kun samanlainen velloo minunkin sisässäni.”

“Kyllä… kyllä vain. Kuulinkin, että nämä olisivat teidän käytössänne, kyllä. Mutta juuri siksi minua kiinnostaakin, mistä tämä on peräisin. Luulin, että kaikki kaksitoista olivat jo… aktiivisessa käytössä.”

“Niin, niin olivat”, Niz tarkensi. “Mutta syväläisystävämme poistui keskuudestamme hiljattain. Ja tämä on se, mitä hän jätti meille perintönä.”

Delron ei voinut estää itseään sivelemästä kuulan lasista, uskomattoman sileää pintaa. Tuntuma oli merkillinen. Matoran havahtui vasta, kun veden toa oli rysäyttänyt ison pinon tutkimusraportteja pöytään, kaksikon väliin.

“Tässä ovat kaikki tähänastiset tulokset. Sisältö on luonnollisesti puutteellista, kun näiden alkuperän tutkiminen sallittiin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo… liittyneet. Sait kyllä jo kaiken tärkeimmän lähettämässäni paketissa, mutta olisiko kertaus kuitenkin tarpeen?”

Delron nyökkäsi, joskin veden toan ripeä toiminta kieli, että matoranin vastauksesta riippumatta kaksikko kertaisi kuitenkin. Yhdellä ripeällä vetäisyllä Niz toi katonrajasta esiin noin kaksimetrisen liitutaulun, joka oli raapustettu täyteen tekstiä suttuisella. Toa selvitti kurkkuaan ja lähti luettelemaan.

“Eli, siis. Tutkimuskohde 1H. Liitetty käyttäjäänsä noin kahdeksantoista vuotta sitten. Irroitettu väliaikaisesti käyttäjänsä kehosta ennen luovuttamista seuraavalle neuvoston jäsenelle kaksi päivää sitten. Liukenee käyttäjänsä sisään tarpeeksi pitkän yhdessä vietetyn jälkeen. Materialisoituu jälleen lasiseen muotoon päädyttyään kehon sisälle. Ympärillä telepaattinen kenttä, jonka funktio on edelleen mysteeri. Sisältää regeneratiivisia voimia ja tarpeeksi pitkän käyttöajan jälkeen… tuota… sulkee käyttäjänsä sielun sisälleen.”

Toa keskeytti listansa läpikäynnin hetkeksi vilkaistakseen harjoittelijansa ilmettä. Yllätyksekseen toa kuitenkin huomasi sen olevan tilanteeseen nähden yllättävän kesy. Matoran kohautti olkiaan.

“Aika mielenkiintoinen lausunto, mutta oletan jokseenkin järkeenkäypää selitystä.”

Niz oli äärimmäisen tyytyväinen uuden työkumppaninsa reaktioon. “Siinä sinä olet oikeassa. Mutta paljon on vielä selvittämättä.”

Delron nyökkäsi. Nizin etusormi napsautti vieressään olevan tutkimuslaitteen päälle työntäen toisella kädellään pöytään rysäytettyä paperipinoa kohti matoranin odottavia käsiä. Kuula pöydällä inahti. Kukaan ei kuitenkaan kuullut.

Tunteja myöhemmin osat olivat vaihtuneet. Paperipinoja sivummalla selaileva Niz kirjoitti tutkimuksen avainkohtia ylös samalla, kun BioKleriikin laitteiston keskellä työhönsä uppoutunut Delron seurasi tutkimusalustalla valojen keskellä vellovaa kuulaa. Laboratorion sisällä oli kuuma. Niz oli jo käärinyt takkinsa lanteilleen ja myös Delron joutui nöyrtymään lämpötilojen edessä ja avaamaan ylimmän nappinsa. Hikistä otsaansa pyyhkivä matoran oli ylläpitänyt tasaista keskustelua jo pitkään pitääkseen tunnelman sopivan kevyenä.

“Ihanko todella te vain aloitte käyttämään näitä tietämättä niiden todellisesta luonteesta? Minä laskin ainakin kahdeksan erilaista telepaattista kenttää tämän ympäriltä.”

Niz joutui kasaamaan ajatuksiaan papereistaan hetken, jotta ymmärsi täysin matoranin sanoman. Lukulasit päähänsä nostanut toa kirjoitti vielä yhden rivin, ennen kuin vastasi.

“Me itseasiassa luulimme niitä aluksi ihan vain toa-kiviksi. Professori oli sitä mieltä, että helpoin tie niiden erikoisuuden selvittämiseen olisi, jos vain alkaisimme kantamaan niitä mukanamme. Kukaan ei odottanut, että ne vain… sulautuisivat meihin. Se oli hyvin huomaamaton prosessi. Ja siitä on jo melkoisesti aikaakin”

“Väitätkö todella, ettei Professori tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan?”, Delron ihmetteli vaihtaen samalla uuden linssin kuulan tarkastelua varten.

Niz vaikeni eikä Delronilta kestänyt pitkään huomata, että hänen kysymyksensä sai tuhannet ajatukset raksuttamaan Nizin pääkopassa.

Delron päätti jättää aiheen sikseen ja painoi pöytään upotettua painiketta. Kuula välähti. Kaukaisuudesta kuului rääkäisy matoranin käynnistämän toiminnon alkaessa. Kukaan ei kuitenkaan taaskaan kuullut. Pieni teleportaatiokanokasta taottu petrimalja sisälsi nyt taas lisää tuntien aikana hitaasti kerättyä vihreää massaa kuulan sisältä. Delron kävi välittömästi tutkimaan uutta näytettä, kun se oli vielä tuore.

“Kiehtovaa, kuinka lasinen kuori voi olla näin mahdotonta murtaa. Tämän tutkiminen olisi paljon helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi teleportata tätä tavaraa ulos.”

Niz hymähti myöntävästi. Muutaman minuutin päästä Delron pyyhkäisi taas otsaansa ja laski työkalut viimein käsistään.

“Ei tässä nyt varsinaisesti ole järkeä. Regeneratiivisia voimia sisältävää lihaa telepaattisella, näennäisen passiivisella kentällä. Kyllä minä kuitenkin uskon, että olemme ymmärtäneet ihan oikein, miten nämä toimivat. En vain osaa edes spekuloida mitään alkuperästä tai todellisesta käyttötarkoituksesta…”

Niz tuijotti matorania intensiivisesti kuin odottaen jatkoa, mutta Delron vain kohautteli olkiaan.

“Tällaisella aikataululla en osaa päätellä sen enempää, kuin sinäkään. Käyttäjien aivotoiminta on kuulan ominaisuuksista huolimatta normaalia. Kudos lasin sisällä näyttää olevan elävää, mutta en menisi tekemään sellaista päätelmää, että kuoleman yhteydessä kuulaan siirtynyt ‘sielu’ olisi mitään muuta kuin jonkin sortin geneettisen tason kaiku.”

Niz laski lasit päästään mietteliäänä. Delron näki pettymyksen huokuvan hänen kasvoiltaan. Niz oli odottanut läpimurtoa, mutta sitä ei oltu löydetty.

“Myönnettäköön tosin, että tämän massan rakenne on minusta jotenkin tuttu. Ajetaan sille vielä huomenna yhdet DNA-testit. Siinä on viimeinen oljenkorsi”, Delron yritti lohduttaa, mutta Niz oli jo hiljentynyt pettymykseensä. Hiljainen hetki kuitenkin keskeytyi, kun laboratorion ovet lähtivät taas hitaasti aukeamaan.

Ga-matoran, mirukasvoinen, ryntäsi sisään isoja metallisia kärryjä työntäen. Puuskuttava biologi kiisi kärryjensä kanssa kuulaa tutkivan kaksikon ohi kohti yhtä monista vapaista tutkimuspöydistä. Delron ja Niz seurasivat, kuinka matoran alkoi näennäisen innoissaan latomaan suuria valkoisia esineitä kärrystä tutkimuspöydälleen. Väsynyt kaksikko päätti jättää työpisteensä hetkeksi ja käydä seuraamaan tieteilijätoverinsa innokasta puuhastelua.

“Sanaha? Mitä sinä täällä teet? Sinullahan on lomaa vielä loppuviikko”, Niz ihmetteli Delronin huomion kiinnityttyä jo kärryn sisältöön.

“Uusi satsi arkistoista! Tänään löydettyjä. Äm oli kiltti ja antoi minun tutkia näitä ensin!” matoran vaahtosi. Niz oli iloinen kuin aikaista nimeämispäivää viettävän työtoverinsa puolesta, kun taas Delronilla oli vaikeuksia päästä selville vesille hämmennyksestään.

“Ovatko nuo… ovatko nuo, mitä luulen niiden olevan?”

“Hampaita!” Sanaha hihkaisi. “Katso, miten isoja ja pelottavia ne ovat! Äm oli niin kovin kiltti. Taidankin pyytää häntä kahville! Joo! Sen minä teen. Heti huomenna!”

Niz hymähti, Delron irvisti. Hampaita ne tosiaan olivat. Kymmenittäin niitä. Ja pieni ga-matoralais-biologi lappoi niitä työpöydälleen tahdilla, jossa yksi melkein lipesi hänen otteestaan.

“Paleontologian Professori”, Niz täsmensi, huomatessaan, ettei Delronilla ollut hajuakaan, kuka Sanahan mainitsema ‘Äm’ oli. “Töissä arkistoissa. Hän antaa meille silloin tällöin aina pieniä lahjoja. Vastineeksi pidämme huolta, että hänellä on ajan tasalla olevat työkalut.”

Delron nyökkäsi, mutta piti katseensa naulittuina edelleen pöydällä kasvavassa hammaskasassa. Niistä jokainen oli hohtavan valkoinen ja naurettavan valtava. Keskenään käytännössä identtiset purukalustot olivat pituudeltaan ja paksuudeltaan matoranin oman käsivarren luokkaa.

Hirviömäisen kokoluokan terät saivat kuitenkin Delronin pään ajattelemaan. Matoran vilkaisi taakseen pöydälle jäänyttä vihreää kuulaa. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin valkoisen hammaskasan ääreen. Matoranin silmät kasvoivat hänen päässään. Matoran kääntyi katsomaan Niziä, jonka ilme vastoin oli hämmentynyt.

“Nuo… nuo hampaat.”

“Niin?” Niz ihmetteli.

“Sinähän tiedät, mistä ne ovat peräisin?”

“Juu. Kyllä.”

“Ja sinähän tiedät, mitä muuta ne siellä arkistoissa kaivavat?”

“En nyt oikein ymmärrä”, Niz vastasi rehellisesti. Onu-matoranin kasvoilla hehkui palasten paikalleen loksahtamisen riemu.

“Kuulat! Ehkä ne eivät olekaan täysi mysteeri. On olemassa muutakin… tietenkin! Telepaattinen kenttä. Näennäisen passiivinen, mutta… tietenkin! TIETENKIN! Ehkä… ehkä kuulat ovat prototyyppejä. Tai ehkä toinen aste! Niz!”

“Öh, niin?”, veden toa ihmetteli pöllämystyneenä matoranin sekavasta monologista.

“Minä luulen tietäväni, mitä ne ovat ja… voi ei… sinä et tule pitämään vastauksesta.”