Bio-klaani, Visokin huone

Visokki oli mennyt omaan huoneeseensa mietiskelemään pitkästä aikaa. Visorakin ”luolassa” oli kyllä valot, mutta niitä ei juuri käytetty koskaan, sillä mihin visorak nyt valoja tarvitsisi. Jos huoneessa olisi ylipäätään nähnyt, huomaisi heti huoneen keskellä olevan pitkulaisen vaalean sohvan. Yhdessä nurkassa oli kasa säkkituoleja, seinustalla taas visorakkokoinen työpöytä. Huoneen monissa kirjahyllyissä lojui paljon paksuja opuksia, joista yksi oli surullisenkuuluisan S.G Dorfin romanttinen novelli. Punainen visorak makoili nyt toisessa huoneensa nurkassa olevassa riippumatossa, joka oli tehty seitistä. Se oli ollut aina adminin mietiskely- ja keskittymispaikka.

Visokki huomasi seittiriippumatossaan kävelevän hämähäkin.

”Hei, Herbert”, Visokki viesti lemmikilleen. Herbert kipitti innoissaan visorakin päälaelle.

Visokkia jäi mietityttämään Guardianin kanssa käyty keskustelu. Mitä jos visorak oikeasti jäisi yksin johtamaan Klaania? Tawa ei nimittäin tulisi olemaan vielä pitkään aikaan kunnossa. Ja huonolla tuurilla G:lle saattaisi käydä jotain reissullaan. Miksi Klaanin tulevaisuus olikaan näin epävakaa? Visokki ei ollut mieltänyt itseään koskaan johtajatyypiksi ja Klaanin johtaminen yksin tuntui hieman pelottavalta. Hän tunsi edelleen jonkinlaista velkaa Klaanille pitkän poissaolonsa takia, joten päätti kuitenkin johtaa paikkaa yksin, jos niin sattuisi käymään. Ja Tawa- voi Tawa, pieni murheenkryyni.

Visokki halusi tehdä jotain ystävänsä parantamiseksi, muttei oikein tiennyt, mitä. Toan kanssa juttelukin oli vaikeaa, kun se ei kerta ole valveilla. Mutta mielenvoimien asiantuntijalta keinot eivät tietenkään tähän lopu…

Visorak loikkasi pois seitistään ja samalla säikähtänyt Herbert tippui adminin päälaelta.

“…Tulella tulta vastaan”, Visorak ajatteli ennen kuin tyhjensi mielensä.

Tawan mieli

Helpottaakseen mielten tutkimusta visorak oli tottunut ammentamaan näkemänsä maailman kohteen mieltymyksien pohjalta. Tämä teki asioista myös paljon helpompaa kohteelle. Tawan mieli muistutti yleensä klassista puutarhaa punaisine petunioineen, jonka ympärillä vellovaa pimeyttä rajasi suuri kivinen muuri tai loputtomiin jatkuvaa kukkaketoa.

Tällä kertaa se ei näyttänyt kummaltakaan.

Tämä paikka muistutti hylättyä kaupunkia. Pahaenteiset myrskypilvet verhosivat tummanpunaisen taivaan. Kaupungin sokkelomaisesta ensivaikutelmasta huolimatta tietä pystyi jatkamaan vain suoraan. Muille reiteille poikkeamista estivät suuret metallista ja hammasrattaista koostuvat ruusunköynnökset. Visokin ympärillä leijui vahva kuparin ja kostean raudan haju.

Visokki havaitsi näkökenttänsä rajoilla rakennusten useita seinämillä juoksentelevia varjoja. Vähän kauempana visorak löysi maahan siroteltuja gardenian terälehtiä. Joskus kohteen mieli saattoi puolustautua häntä vastaan, mutta Visokki osasi kiertää ne yhtä hyvin kuin osasi kävellä.

”Ainakaan Tawan mieli ei ole vielä pistänyt vastaan”, Visokki ajatteli.

Visorak seurasi terälehtien muodostamaa polkua, kunnes päätyi koristeellisen juna-asemalta näyttävän rakennuksen luokse. Suurten ovien edessä seisoi Tawa, tai ainakin jotain joka vaikutti Tawalta. Yltä päältään tuhkan peitossa oleva toa seisoi paikoillaan, kasvot kohti suurta pyöreää ovea. Silkkisamettinen viitta oli kadottanut osan väristään ja repaleinen.

Hahmo kääntyi nytkähdellen kohti visorakia. Toan naamio näytti karrelleen palaneelta.
”Meihin sattuu, Visokki”, Tawa sanoi yskien, hänen äänensä kuulosti voimattomalta. Toa jatkoi ”Hän on täällä… Hän satuttaa meitä, Visokki.”

”Tawa, sinun on aika herätä. Me tarvitsemme sinua. Kuka sinua satuttaa?” Visokki päätti kysyä, vaikka epäilikin tämän olevan vain houkutuslintu, pelote ylimääräisien vieraiden varalle.

”Kuuletko tuon, ystäväiseni…?” Hieman hämmentynyt visorak koetti kuunnella tarkemmin ympäristöään, mutta ei kuullut mitään erikoista. Keltainen toa naurahti ”Kellot… Tulit kysymään kenelle ne soivat, ne soivat sinulle, Endon.”

Tawa otti haparoiden kaksi askelta kohtia visorakia pitäen käsiään yhä tiukasti ristissä. ”M-meihin sattuu, Visokki… Auta meitä…” Toa avasi kätensä, paljastaen samalla valtavan aukon rinnassaan, josta valui vihreänä hohtavaa nestettä. ”Hän tappoi meidät, Visokki.”

Ennen kuin visorak kykeni tekemään mitään, toa nosti kätensä kasvoilleen ja alkoi repimään naamiostaan paloja irti aivan kuin se olisi paperia.
Tawa väänsi selkänsä kaarelle ”HÄN ON TÄÄLLÄ!” Toa kirkaisi korvia vihlovasti ja katosi tuhkaksi.

”Rauhoitu, ystävä. Näytä minulle minkä vuoksi et suostu heräämään”, Visokki sanoi tyynnyttelevästi.

Vastaukseksi aseman ovet avautuivat itsestään vaimeasti naristen. Päästäen visorakin näkemään mitä se kätki sisälleen.

”Kiitos, Tawa.”

Tyhjäksi riisuttu halli toi visorakille mieleen niiden pitkien taipaleiden suojapaikat, joista hän ja Tawa olivat ottaneet suojaa. Eiväthän nuo retket aina olleet erittäin mielenkiintoisia taikka hupaisia, mutta aika oli kullannut muistot, eikä Visokki tuntenut katumusta. Kuinka usein he olivatkaan majoittuneet juuri tällaisiin hylättyihin paikkoihin, koska eivät olleet löytäneet parempaakaan turvapaikkaa. Hyvin korkealta kuului näkymätöntä sateen ropinaa, kun pisarat iskeytyivät keraamisille kattolaatoille. Ilmaan sekoittui jasmiinin ja sateen tuoksu.

Ulko-ovia vastapäiselle seinällä oli pyöreä ovi. Visokki käveli oven luokse nähdäkseen sen tarkemmin. Se näytti raskaalta, eikä siinä ollut kahvaa, vain kaksi lukkoa.
Visorak katseli uudelleen ympärilleen ja huomasi kaksi seinälle vierekkäin asetettua keltaista silkkiverhoa. Visokki asteli lähemmäs niitä ja raotti ensimmäistä verhoa varovasti. Sen alta paljastui kapea peili. Hän avasi myös seuraavaan verhon, löytäen senkin alapuolelta peilin. Yllättäen silkkiverhot tipahtivat lattialle pidikkeistään ja paljastivat peilit kunnollisessa valossa. Visokki perääntyi hieman ja huomasi vain kahden asian yhdistävän näitä outoja peilejä: Yksi; peilien heijastavaa pintaa hädin tuskin näki, koska ne olivat yltä päältä saman tuhkan peitossa, jollaiseksi hän oli vasta nähnyt ystävänsä muuttuvan ja toisekseen, se vähä mitä hän kykeni näkemään ei suinkaan kuulunut hänelle.
Peilistä pystyi juuri ja juuri erottamaan Tawan, joka elehti Visokin liikkeiden mukaan.

”Viet minut aina mitä kummallisimpiin paikkoihin, Toa”, visorak ajatteli ja kosketti ensimmäistä peiliä.
Kosketus oli lyhyt, mutta silti se tuntui sytyttävän hänen hermonsa kuin sähköiskusta. Visokki tunsi kanavan heikentyvän ja voimistuvan heti uudelleen sen jälkeen.

Muisto I

Kirkkaus ympäröi Visokin. Visokki ei pystynyt hengittämään, jokainen henkäys tuntui pysähtyvän kesken kaiken. Polttava tunne pyyhkäisi hänen ylitsensä. Saadessaan silmänsä auki visorak tunsi jonkin muuttuneen. Tämä ei ollut hänen kehonsa tai ainakaan mielikuva siitä, ellei hän sitten onnistunut saamaan mielensisäistä keltatautia ja muuttunut juuri toaksi. Visorak ei myöskään kyennyt hallitsemaan uutta muotoaan, hän tunsi jäykkien raajojensa liikkuvan itsestään.

Visokki huomasi makaavansa kivisellä jalustalla, jonka pinnalla hän pystyi yhä tuntemaan äskeisen kuumuuden. Pyöreältä vaikuttavan huoneen seinistä paistoi sokaiseva valo. Kauempaa saattoi erottaa useita raskaita askeleita, jotka lähestyivät tasaiseen tahtiin. Visokki nousi tahattomasti kontalleen ja koetti nousta seisomaan rymähtäen kuitenkin kivuliaasti saman tien takaisin jalustalleen. Hengitys tuntui taas kulkevan, mutta hän tunsi olonsa silti epämukavaksi.

Tummat hahmot lähestyivät valon keskeltä ja pysähtyivät vain muutaman metrin päähän. Hahmot puhuivat toisilleen, mutta Visokki ei ymmärtänyt sanaakaan. Hän tunsi olonsa revityksi, visorakin silmiin koski aivan kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin katsonut niillä.

Hahmoista suurempi käveli hänen luoksensa ja kumartui Visokin puoleensa. Ääni oli tuttu, mutta Visokki ei osannut sijoittaa sitä keneenkään tuntemaansa henkilöön. Olennon kylmät kädet kiertyivät Visokin jalan ympärille ja se nosti hänet riuhtaisten ylös. Visorakin uusi keho toivotti otteen tervetulleeksi ravakalla leukaan pamahtavalla potkaisulla, joka sai olennon parkaisemaan kivuliaasti ja pudottamaan Visokin.
Pudotus jalustalle sattui, mutta Visokki sai kehon hallintaansa. Se ei kuitenkaan tapahtunut tarpeeksi nopeasti, koska hänet pudottanut olento potkaisi Visokin alas jalustalta kylmälle lattialle. Visokki pakotti uuden kehonsa nousemaan ylös kivusta huolimatta ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin, vaikkei siitäkään tuntunut olevan paljon apua.

Suuresta koostaan huolimatta Visokkiin tarttunut olento lähestyi nopeasti ja Visokki koetti perääntyä, mutta tunsi selkänsä osuvan viileään seinään jo parin askeleen jälkeen. Vähän aikaa kestävä hämmennys antoi suurelle olennolle tarpeeksi aikaa takertua uudelleen kiinni visorakiin. Visokki inahti, kun olennon kynnet upposivat hänen kaulaansa.

Olento nosti Visokin kasvojensa tasolle, joista visorak erotti vain kaksi punaisena hehkuvaa silmää. Olento sanoi hänelle jotakin, ja vaikka Visokki ei vieläkään ymmärtänyt tuota outoa mongerrusta, hän erotti äänensävystä tyytyväisyyttä.
Olento veti Visokin niin lähelle, että tämä tunsi sen hyytävän hengityksen ja kuiskasi jotakin, jota Visokki ei ymmärtänyt, mutta se sai kylmiä väreitä aikaan hänen selkärangassaan.

Sitten olento paiskasi Visokin seinään.

Muisto II

Visokki tunsi putoavansa, kunnes iskevä kipu jaloissa pysäytti hänen matkansa. Kova kylmyys löi hänen ylitseen, aivan kuin häntä olisi isketty samaan aikaan tuhansilla veitsillä ympäri kehoa, eikä hänellä kestänyt pitkään tajuta tippuneensa veteen jään läpi. Visorak ei yllättynyt kun tuntiessaan olevansa jälleen Tawan ruumissa. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin täysi hallinta, vaikka ei kyennytkään välittömästi avaamaan silmiään.

Aluksi ympärillä näytti olevan pelkkää pimeyttä, mutta jostakin ylhäältä heiveröiset valonsäteet leikkasivat pinnalle pyrkivien kuplien lävitse. Visokin toiseen jalkaan sattui veden kylmyyden läpi (mikäli sitä nyt hänen jalakseen pystyi kutsumaan), tämän räpiköidessä kohti pintaa. Toan mielessä kehon liikuttaminen oli melko helppoa, eikä Visokki olisi halunnut tietää mitä hänelle olisi voinut käydä, jos hän ja Tawa olisivat oikeasti vaihtaneet paikkoja.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen toan vahvat kädet nousivat lähimmän pitävän pinnan reunalle ja hän nosti itsensä yhdellä ponnistuksella puoliksi jään päälle. Hetken ajan se ratisi pahaenteisesti, painautuen samalla hieman alas ja rauhoittui sen jälkeen.

Visokki odotti näkevänsä avaran ulkotilan, mutta sai kuitenkin huomata yllätyksekseen olevansa kolkkojen metalliseinien ympäröimä. Vähän matkan päässä odotti lähes yhtä kylmänoloinen lattia, joka jatkoi huonetta edessä näkyvään käytävään saakka. Hytisevä visorak kokeili vielä jäätä kädellään varmistukseksi ja lähti sitten ryömimään kohti tukevampaa tasoa. Jokainen liike sai jalkaterän tuntumaan uskomattoman kivuliaalta jään jatkaessa vaimeaa kirskuntaansa Visokin alla.

Huojentunut visorak saavutti kuitenkin lattiatason turvallisesti. Seisomaan nouseminen tuotti kuitenkin tuskaa. Hänen vasen jalkansa ei kestänyt painoa, joten visorakin oli noustava nitkahdellen.

Visokki koetti ottaa tukea käytävän seinistä kävellessään eteenpäin. Oviaukolle päästyään hän huomasi olevansa kolmion muotoisessa huoneessa, jonka keskellä oli harmaa jalusta. Valon vähyyden vuoksi Visokki ei heti nähnyt pöydän luona odottavaa hahmoa, toistaiseksi tuntematon toan kokoinen olento ei tuntunut huomaavan visorakia lämmitellessään itseään. Hiipiessään maltillisesti lähemmäs Visokki kuitenkin tunnisti hahmon ja muisti Tawan maininneen tämän nimen joskus aikaisemmin. Voimillaan hän pystyi helposti kalastamaan tämän nimen uudelleen Tawan mielestä.

”Leto” visorak sanoi äänellä, joka kuulosti hänestä yhä hyvin oudolta.

Sininen toa kääntyi häneen päin. Hänellä oli mirua muistuttava naamio, jonka taakse kiinnitetyt nauhat liikkuivat vapaasti Leton pään liikkeiden mukaan. Kuten Tawalla, sinisellä toalla oli vain yksi olkasuoja.

”Ai, hei. Pudotettiinko sinutkin altaaseen?”

”Niin taisi käydä,” visorak myönsi.

Huoneen kolmannen oviaukon luota kuului äänekästä kiroamista.
”Tämä sai luvan olla viimeinen kerta, kun menemme suostumaan tällaiseen!” tuttu ääni huudahti.

Visokki tunnisti äänen liiankin hyvin.
Pimeästä käytävästä pöydän äärelle oikeaa jalkaansa nilkuttava keltainen toa näytti ärtyneeltä, mutta hymyili nähdessään visorakin. Toa tervehti katseellaan molempia.
”Tawa…” Visokki sanoi suulla joka ei ollut hänen omansa.

Keltainen toa kurtisti kulmiaan, mutta piti lempeän hymynsä.
”Helei vaan sinullekin.” Toa vastasi hiljaisemmalla mutta selkeällä äänellä.

Visokki katsahti käsiinsä vain huomatakseen niidenkin kuuluvan Tawalle. ”Miksi et ikinä kertonut minulle tästä, Tawa? Vai oletko unohtanut tämän itsekin?” Visokki pohti.

”Nyt kun me kaikki kolme olemme täällä, on aika siirtyä itse tehtävään.” sininen toa sanoi rykien.

Tawa nyökkäsi, pitäen katseensa yhä Visokissa. Myös Leto katsoi visorakia, mutta päätti jatkaa sitten:
”Ensimmäinen huipulla voittaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Onko tämä selvä?” toa sanoi päättäväisesti ja laski toisen kätensä jalustan päälle kiinnitetylle kolmiolle. Tawa nyökkäsi uudelleen ja laittoi myöskin kätensä kolmiolle. He molemmat katsoivat visorakia odottaen.

”Onko kaikki kunnossa?” Tawa kysyi.

”O-on, haluaisin vain käydä tämän vielä kerran läpi.” Visokki vastasi varovaisesti. Vaikka hänen tekemisensä muistoissa eivät aina vaikuttaneet niihin, Visokki saattaisi menettää yhteyden sairasosastolla nukkuvan Tawan mieleen, jos tämän mieli huomaisi Visokin poikkeavan liiaksi menneistä tapahtumista. Pahimmillaan hän saattaisi joutua aloittamaan uudelleen mielen tutkimisen ja aiheuttaa siihen lisää lukkoja.

Tawa kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. Ympäristö näytti sumenevan heidän ympäriltään pimeydeksi. Keltainen toa otti askeleen kohti visorakia.

”Kuka olet? Sinä et ole Tawa.” Tawan näköinen toa kysyi ärähtäen.

Visokki koitti pohtia hyvää vastausta. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen pitäytyä roolissaan vai kertoa totuus. Järki kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

”Minä olen Visokki. Me olimme ystäviä.”

”Visokki…?” Tawa kysyi hämmentyneesti, hänen katseensa kirkastui ”Niinpä tietysti, kuka muukaan. Voit ottaa oman muotosi täällä, et ole rikkomassa mitään.”
Kuori Visokin ympäriltä murtui ja hän tunsi olevansa taas oma ihana nelijalkainen itsensä.

”Sinä et tainnut tietää meistä?” Tawa kysyi ”Minusta ja Tawasta? Sinä tunsit minut useita vuosia sitten, paljon ennen kuin teidät tunnettiin admineina. Me seikkailimme yhdessä, muistatko?”

”Minä seikkailin Tawan kanssa, mutta myös sinua kutsutaan Tawaksi… Kuinka se on mahdollista?”

”Koska me olemme sama henkilö.” Toa hymyili hieman. ”Tai ainakin ennen saapumistamme tänne olimme täysin sama henkilö… Täällä me olemme sama henkilö kahdessa eri kehossa.”

Visokki katsoi Tawaa epäillen: ”Tänne?”

”Tänne, tähän maailmaan. Tiemme erosivat ja minä liityin sinun seuraasi, voit vaikka tarkistaa mieleni jos et usko minua, vaikka en vieläkään pidä telepatiastasi.” Tawa hymähti.

Visokki kanavoi voimiaan kohti toista Tawaa ja kohtasi lähes täysin samanlaisen mielen. ”Kuinka voit olla hänen mielessään?” Visorak kysyi.

”Koska me molemmat olemme tämän mielen vankeja, en ole ollut minulle varatussa kehossa enää pitkään aikaan…” Tawa huokaisi syvään ”Visokki… Minä tarvitsen apuasi. Sinun on herätettävä Tawa ja vapautettava meidät, vain sinä pystyt liikkumaan vapaasti täällä.”

”Siksi olen täällä. Mikä on suunnitelmasi?”

”Näit lukitun oven tullessasi, niinhän? Minä voin avata sen tästä muistosta, mutta en voi poistua. Sen takaa löydät Tawan ja sinun on herätettävä hänet.”
Toan viimeiset sanat jäivät leijumaan ilmaan, kun Visokki tunsi putoavansa uudelleen.

Tawan mieli

Välähdyksen jälkeen visorak löysi itsensä samojen peilien edestä, josta oli lähtenytkin. Pyöreän oven lukot aukeilivat naksahdellen. Oven takaa avautui tasaisen harmaa maisema ja kieleke, jonka reunalla Tawa seisoi. Toa katseli kaukaisuuteen, eikä kääntänyt päätään lähestyvän visorakin suuntaan. Sade oli lakannut, mutta ilmasta saattoi yhä tuntea sen kosteuden. Visokki käveli oviaukolle.

”Sinä puhuit hänen kanssaan.” Tawa sanoi kuiskaten.

”Tawa, me tar-…” Visokki keskeytettiin.

”Tiedätkö sinä mitä olet juuri mennyt tekemään?” Tawan ääni värisi, se alkoi pettää. ”Sinä avasit kielletyn lippaan, päästit hänet vapaaksi.” Tawa kääntyi Visokin puoleen. ”Hän on vaarallinen ja ennen kaikkea, hän ei kuulu tänne, eikä koskaan tule kuulumaankaan.”

”Sinä puhut nyt omasta illuusiostasi? Autoit minut itse tänne jotta heräisit unestasi… Miksi pelkäät itseäsi?”

”Häneen ei voi luottaa, mutta hän ei ole minä… Äläkä anna itsesi luulla niin hetkeäkään.”

”Tawa, minä katsoin hänen mieleensä. Te olette samanlaisia.”

”Entä jos hän huijasi sinua? Sai sinut uskomaan, että minun mieleni on hänen?”
”Tawa… Sinä tiedät ettei se ole mahdollista.”

Tawa uskoi Visokin olevan väärässä. Jokin oli ryöminyt ylös hänen mielensä pohjilta. Se jokin tuli esiin yhä useammin ja useammin. Se jokin kutsui itseään häneksi.
”Minä en luota siihen tyyppiin. Hän… Se on varmasti painajaisteni takana ja se haluaa raahata minut takaisin ulos pimeään.”

”Me olemme ystäviä, Tawa. Luota minuun”, Visorak aneli.

Ja yhtäkkiä se oli liikaa, yhtäkkiä nuo sanat olivat viimeinen pisara, korsi joka katkaisi vanhan kikanalon selän, ja Tawan raivo kiehui yli.

”Sinuun?!” toan ääni kuulosti tuskin lainkaan inhimilliseltä. ”Olet viime aikoina vaatinut minulta paljon luottamusta ja mitä olen saanut vastineeksi? Miksi sinä et voi luottaa minuun nyt?”

”Kuunteletko sinä edes itseäsi? Olet käynyt läpi paljon, mutta et voi syyttää muita kaikesta!” Visokki tuhahti vihaisesti.

Kieleke järisi heidän allaan. Kauhistunut katse valtasi Tawan kasvot, mutta Visokista tuntui että se voisi murtaa Tawan kahleet.

”Toki, olen voinut ansaita vihasi, mutta ensin sinun tulisi katsoa peiliin. Minne katosi se Toa, joka antoi turvapaikan kaikille sitä tarvitseville? Se, joka armahti Sheelikan? Missä on se olento, joka oli valmis auttamaan ystäviään vaikka se olisikin ollut hänen omien etujensa vastaista?” Visokki alkoi hermostua Tawan käytökseen. Ennen niin järkevä admin käyttäytyi nyt, kuin mikäkin energiahurtanpentu.

Maa järähteli jälleen, tällä kertaa huomattavasti voimakkaammin.

”Ole hiljaa!” Tawa kiljaisi ja nosti kätensä kasvoilleen.

”Muistatko kuinka piilottelimme ränsistyneessä kylässä ja sinä harhautit metsästäjiämme, vaikka olisit voinut kuolla?” Visorak jatkoi.

”Vaikene!” Tawa huusi uudelleen.

”Se Toa jonka ennen tunsin ei olisi paennut vaikeuksiaan! Hän olisi jatkanut taistelua tietäen sen olevan ainoa oikea keino! ”

Silloin korvia huumaava jyrähdys täytti ympäristön ja Visokki kadotti yhteyden.

Bio-Klaani Sairastosasto

Hoitajat jatkoivat töitään normaalisti, vaikka olivat vasta hetki sitten ihmetelleet kiiruusti juoksevaa visorakia, joka oli kiirehtinyt juuriadminin huoneeseen mitään sanomatta. Huoneesta ei kuulunut pihaustakaan.

Yhtäkkiä, Tawan huoneen ovi lensi irti saranoiltaan. Visokki paiskautui ulos huoneesta, mutta pyrki nopeasti pystyyn, samalla kun kauhistuneet matoranit juoksivat karkuun. Tawa asteli huoneesta pyöritellen käsissään sähköstä muodostunutta kaarijousta.

”Tiedätkö mitä? Minä olen todella kyllästynyt sinun asenteeseesi. Vaikka kykenet lukemaan mieliä, ei se tee sinusta yhtään sen viisaampaa!”

”Mutta ei tässä ole kyse siitä! Minä tiedän vain, mikä on totuus ja mikä ei. Et sinä voi totuutta kyseenalaistaa!” Visokki raivosi Tawalle. Yksi hoitajamatoran oli säikähtänyt kuuluvaa meteliä ja tuli äsken auki pamahtaneelle ovelle katsomaan, mitä tapahtui. Visorak huomasi matoranin ja silmänräpäyksessä hoitajamatoran kirjaimellisesti lensi voimakkaasti pois ovensuusta hölmistynyt ilme naamallaan ja katosi näkyvistä.

”En halua ulkopuolisia mukaan nyt tähän!” Visorak mietti ja kohdensi ahdistusta Tawan mieleen. Mielenvoimien visorak oli hyvin harvoin vihainen, mutta silloin kuin oli, kenelläkään ei ollut kivaa.

Tawa nauroi katkerasti ”Suojelet yhä muita, vaikka vapautit hänet ja saatoit meidät huomattavasti suurempaan vaaraan! Et vain vaarantanut MINUN henkeäni, emme voi tietää mitä se hirviö tekee muille!” toa latasi voimillaan uusia nuolia aseeseensa ”Miksi sinä et voi kerrankin vain totella?!” Tawan aseen nuolet upposivat rätisten sairasosaston lattiaan ohittaen visorakin juuri ja juuri. Visokki hätkähti, mutta unohti nopeasti melkein osuneen iskun.

”Se ei ole totta Tawa, sinä olet kuvitellut sen kaiken!” Visorak karjui Toan mielilinkissä. Miten Tawan oli noin vaikea käsittää, että kaikki olikin vain harhaa? Visokki heitti telekinesiallaan Tawan seinää vasten, jolloin Toa tunsi painautuvansa seinän sisään.

Visorak meni niin lähelle Toan mieltä kuin pystyi, niin lähelle, että se tuntui Tawasta kuin omalta ajatukseltaan: ”Tawa, se on vain sinun hallusinaatiosi!”

”Lopeta!” Tawa kirkaisi ”Luuletko etten näiden vuosien jälkeen tuntisi temppujasi?” Toa kamppaili vastaan odotettua vahvemmin. Hän onnistui saamaan toisen kätensä vapaaksi ja heitti heikon iskun voimillaan kohti Visokkia. Väistäminen harhautti tarpeeksi ja Tawa pääsi takaisin omille jaloilleen.

”Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet? Saatat kuvitella pitäneesi itsesi eristyksissä muista, mutta se ei ole totta!” Tawa hymyili viekkaasti ”Ei, sinä et ole eristänyt itseäsi muista. Sinä olet aina ollut yksin! Sinä olet erilainen, ainoa lajiasi ja siksi tulet aina olemaan yksin.” Tawa otti suojaa osaston vastaanottopöydän takaa. Paine hellitti Toan mielessä, kun Visokki hätkähti henkisestä väkivallasta. Visorakin kivuliaita heikkoja kohtia harva tiesi ja siksi ne sattuivat kipeästi, koska Visokki oli yrittänyt tukehduttaa niitä tietoisuudestaan koko elämänsä.

Visorak tukehdutti pakolla henkiset haavansa ja tajusi Tawan vastaanottopöydän takana.
”Sinä, pelkäätkö sinä minua?! Ai minullako ei muka ole enemmän valtaa kuin sinulla!”

”Hah, ei minun tarvitse pelätä sinua. Mitä sinä luulet olevasi ilman voimiasi? Sinun valtasi ja voimasi perustuvat pelkästään kyvylle lukea mieliä. Et pysty edes nostamaan asetta ylös ilman voimiasi. Sinulla ei ole kunniaa, etkä pysty taistelemaan reilusti!” Kaarijousi Tawan käsistä katosi ja hän alkoi luoda kämmeniensä väliin valtavaa jännitettä ja nousi esiin piilostaan. Tawa laukaisi jännitteen kohti visorakia, jonka silmät suurenivat järkytyksestä. Energian voima lamautti Visokin. Tawan mielen kohdistetut iskut hävisivät hetkessä ja Visokki oli vain hiljaa lamaantuneena lattialla. Visorakin kaikki keskittymiskyky oli kohdistunut voimien palautumiseen.

Tawa oli juuri päässyt niskan päälle, kun hän tunsi yhtäkkiä herkistyvänsä.

Adminia kohti juoksi sininen skakdi. Eikö Guardian ollutkaan enää hänelle vihainen? Tawa mietti. G juoksi Toaa kohti kuin hidastetussa filmissä ja hyökkäsi halaamaan tätä. Tawa tunsi kuinka Guardianin vartalo syleili omaansa lempeästi ja sovullisesti. Naisadminin kurvikas vartalo nojasi skakdin turvallista, tukevaa ja miehekästä rintaa vasten. Guardian katsoi Tawaa suoraan silmiin ja hymyili.

”Voi kulta, vihdoinkin me olemme yhdessä…”, G kuiskasi Tawalle romanttisimmalla äänellään. Naisadmin tunsi olevansa sulaa vahaa. ”Onko tämä totta?” Tawa mietti. Toa siirsi kätensä skakdin rosoiselle poskelle ja hiveli sitä.

”Voi Guardian, kuinka minä olen sinua kaivannutkaan… Mutta nyt meitä ei erota mikään! Voi rakas…”, Tawa hyväili Guardianin kasvoja hennoilla kämmenillään. Toa tunsi skakdin käsien selässään lipuvan koko ajan vain alemmas. Skakdin kämmenet hyväilivät Toan kurvikkaita muotoja. Adminien päät lähenivät hiljalleen toisiaan. Otsat koskettivat. Guardianin suu lähestyi Tawan suuta. Toan suu lähesty skakdin suuta. Mikään ei voinut pilata enää tätä rakastavaisten kiihkeää hetkeä…

…

”VISU!” Tawa huusi punaisena: ”Miten sinä KEHTAAT?!”. Visorak vain vahvisti Tawan mieleen luomaansa mielikuvaa lemmenleikistä Tawan ja sinisen skakdin välillä.
”Nyt. Lopetat.” Tawa huudahti.

Visorak ei totellut Toan kehotusta. Tawa kiehui jo reilusti kiehumispisteen yläpuolella.
”OLET VAIN KATEELLINEN, SINÄ SENKIN MIELISYÖPÄ VISORAK!”

”Voi Tawa, sinä olet ihan sekaisin…” Visokki mietti.

”Meninköhän minä vähän liian pitkälle? En kai, tuo nimittäin ansaitsee tämän kaiken…”

Tawa oli punastunut näkyvästi ja Visokin teki mieli nauraa, mikä olisi tosin vain pahentanut tappelua entisestään.

Kaikista mahdollisista seuraamuksista huolimatta, visorak nauroi. Se ei välttämättä kuulostanut normaalilta naurulta, mutta sen kuuli kyllä hyvin ivalliseksi.

Tawan ilmettä ja olemusta oli enää hyvin vaikea kuvailla. Se oli kuin puhdasta raivoa, jota Toa oli pitänyt pitkään sisällään. Hän antoi sen kaiken purkautua ulos ja hyökkäsi Visokin kimppuun täydellä voimalla. Visorak joutui taas puolustuskannalle eikä kyennyt kanavoimaan voimiaan enää Tawan mieleen. Visokki ei kerinnyt palauttamaan voimiaan ennen kuin Tawa aloitti uuden iskun kohti entistä parasta ystäväänsä.

Juuri kun Tawa valmistautui iskemään kuoloniskun, hän pysähtyi paikoilleen. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi. Huone täyttyi nopeasti udusta ja sen keskeltä nousi esiin keltainen hahmo. Usvan hälvetessä Visokki huomasi lattian täyttyneen hiekkamaisesta aineesta. Adminit eivät sanoneet mitään, he vain tuijottivat uutta tulokasta.

Olento hymyili heille ”Helei vaan teille molemmille. Taisin tulla juuri oikeaan aikaan?” Tutun näköisen toan haarniska oli paljon Tawan panssaria kirkkaampi, eikä siinä ollut halkeamia.

”Tawa?” Visokki kysyi epäuskoisena.