Meri
Ko-Metrun edustalla

Miten kauas rannasta toa oli lentänyt? Sitä hän ei tiennyt. Kapura veti kaikin voimin sisäänsä happea noustessaan taas pintaan. Refleksien varassa toa tarrautui häntä kohti kurottavaan valkoiseen käteen ja…

… näki hopeisen Komaun tuijottavan häntä.

Hopeisen Komaun, joka yhdistyi tuttuun, valkoiseen ko-matoranin kehoon.

E-ei!

Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vesi oli kylmää, keho voimaton ja olinpaikka tuntematon.

“Nouse veneeseen, Kapura”, matoran sanoi. Kapura tarrasi kiinni tämän käteen ja kampesi itsensä ylös. Venettä ei ilmeisesti oltu suunniteltu kuljettamaan toia (ja lisäksi se oli täynnä kaikenlaista tavaraa), mutta Kapura asettautui makaamaan miten pystyi ja tuijotti matorania pahantuulisesti tasatessaan hengitystään.

Äsken, paiskautuessaan pois Tiedon torniin iskevästä aluksesta, Kapura oli luullut kuolevansa.

Tilanne oli nyt toinen, mutta Kapuran oli vaikea uskotella itselleen, ettei matoranista koituisi ongelmia. Saman matoranin Zairyh oli ilmaissut uhaksi, ja sama matoran oli onnistunut pääsemään pakoon sekä kasvilta että Kapuralta itseltään. Se kertoi jonkinasteisista mielenvoimista, pelottavasta yhteydestä Zairyhiin ja tahdosta tehdä jotain, josta Kapura ei vielä ollut selvillä.

“Ehtoni ovat yksinkertaiset, toa”, hiljainen tarkkailija sanoi ohjatessaan alusta kohti rantaa. Kapura ei vastannut, vaan tuijotti edessään avautuvaa näkymää.

Savu kohosi vielä raunioista. XMS Angoncen palaset peittivät maata. Etäiset hahmot, jotka näyttivät matoraneilta, liikkuivat tapahtumapaikalla.

Sekavat mielikuvat tapahtumista aluksella nousivat Kapuran mieleen.

Matoro, Umbra, Deleva, Angien…
Kuka oli kuollut?
Kuka oli selvinnyt?

Miten kukaan selvisi tuosta hengissä?

“Et taida olla jutustelutuulella”, matoran sanoi. “Vastalahjaksi henkesi pelastamisesta toivon vain sitä, että otat minut mukaasi palatessasi Bio-Klaanin saarelle.”

“Mitä?”

“Seurueesi ei pahastu yhdestä lisämatkalaisesta.”

Yhä lähestyi vene rantaa. Ilmassa näkyi liikennettä, mutta Kapura ei kiinnittänyt siihen huomiota, sillä hänen mieleensä iskeytyi kuva karusta luodosta. Puuton ja autio. Tulen toan psykeeseen pinttyi myös sen olinpaikka.

Nyt tiedät Joueran sijainnin, Kapura. Mikäli selviän, tuon sinulle tietoja tapaamispaikkaamme.

Ja kaikki se himmeni pois.

“Z-zairyh?”

“Kasvi on jo mennyt”, ko-matoran sanoi. Hetken oli hiljaista, ja Kapura yritti muodostaa päässään kuvaa kaikesta tapahtuneesta. Matoro… Sirut… Zairyh…

Ko-matoran puhui. “Suostutko tarjoukseeni?”

“Onko minulla muutakaan vaihtoehtoa?” Kapura mutisi. “Sinulla on jonkinnäköisiä mielenvoimia, etkä varmaankaan epäile käyttää niitä tarvittaessa.”

Matoran vain nyökkäsi lievän omahyväisesti. Rantaviiva lähestyi. Moottorin ääni lakkasi kuulumasta. Vene ohjautui laituriin, ja kumpikin matkalainen nousi sen puiselle pinnalle.

“Minne suuntaamme, kapteeni?”

Esittäisi edes, ettei lue mieltäni, Kapura ajatteli ja kuvitteli nähneensä matoranin hymyn levenevän. Sentään Zairyh esitti joskus, ettei tarkkaillut ajatusprosesseitani kaiken aikaa. Mutta ääneen hän ei sitä sanonut.

“Etkö ota mitään veneestäsi?” Kapura kysyi.

“En”, ko-matoran sanoi ja katsoi merelle. “Tarvikkeeni olivat vain siltä varalta, että minulle tulisi tarve lähteä meriteitse. Valitettavasti poliittinen tilanne teki sen hyvin vaikeaksi. Onneksi kävi niin, että syyn ilmaantuessa tuli myös parempi tapa matkustaa.”

Kapura ei sanonut mitään. Hän katsoi törmäyksen tuhoa kauempana ja yritti antaa nimen sille tunteelle, jota koki. Epäusko meni vain vähän ohi. Uni osui vielä lähemmäs, vaikkei se tunne ollutkaan. Kapura oli kuitenkin varma, että jotain samanlaista oli tuntenut kapteeni Arupak herätessään ensimmäistä kertaa Aft-Amanassa tilaan, jota saattoi jo sanoa mielenterveydeksi.

Ehkä he kaikki olivat menehtyneet törmäyksessä.

Ehkä vain hän palaisi Klaaniin. Vailla muita, vailla siruja. Siitä tulisi varmasti mielenkiintoinen keskustelu administon kanssa!

Ryhdistäydy, Kapura komensi itseään. Eikö sinun tehtäväsi ollut järkevä ajattelu? Ajattele sitten järkevästi!

“Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”

Kapura katsoi kohti suuntaa, johon ko-matoranin syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon, joka oli parhaina päivinään nähnyt kaksi sirua sisällään, mutta joka oli nyt tyhjä kuin kadotus. Varmaankin oli pudonnut veneeseen hänen panssareidensa kätköistä.

Järkevän Ajattelun Yliherrana Metru Nuilla Kapura halusi jättää sen siihen. Tai viskata mereen. Mutta kumpaakaan hän ei tehnyt, vaan käveli kohti aarretta, kumartui veneeseen ja poimi sen käteensä. Jos puoletkaan esineeseen liittyvistä muistoista oli totta, se ei ollut järkevästi tehty. Mutta Kapura ei välittänyt.

Ajannäyttäjä katosi Kapuran panssareiden sisään.

“Varmasti mielenkiintoinen esine.”

Lopeta minun muistojeni skannaaminen! Kapura ärähti mielessään ja käänsi katseensa jälleen XMS Angoncen turmioon. Ehkä se auttaisi häntä keskittymään. Ko-matoran teki samoin ja hymyili mietiskelevänä kuin muistellen vanhaa vitsiä.

Matoro varmasti selvisi siruilla. Muista ei tietoa. Missä on Zairyh? Lähti pois, vai? Saiko kasvi ainuttakaan sirua haltuunsa?

Ja mitä tapahtui kaikille muille?

Kapura sulki silmänsä.
Hän ei halunnut tietää.

Hän halusi olla jossain muualla.

“L-lähdetään. Johonkin.”

Ko-matoran ei tehnyt elettäkään, joten Kapura aloitti kävelemisen tietämättä, mihin oli menossa. Yleisessä kaaoksessa matoraneja juoksi joka puolella. Huutoja taustalta. Savun tahri taivaan kuin tuhon arkkitehdin sivellin, joka viimeisteli mestariteoksen. Lumi satoi hellästi hävityksen ylle. Tunnelma oli epätodellinen.

Tämän oli pakko olla unta. Harhaa. Hallusinaatiota.

Pian Kapura heräisi Klaanissa sängyssään.
Tai Aft-Amanan pimeydessä.

Hiljainen tarkkailija seurasi toaa kuin varjo ja toisti kysymyksen, joka ei ollut vielä saanut vastausta.

“Mihin matka, kapteeni?”

Mutta nyt Kapura tiesi.

Sen luo, joka oli Arupakinkin sekavat ajatukset onnistunut kokoon parsimaan.

“Ga-Metruun”, toa sanoi. “Minulla on tapaaminen.”

“Vai niin.”

Vastaan tuli foliolla kasvonsa peittänyt matoran, jonka Kapura tunnisti po-metrulaisesta baarista.

“Dumen tekosia”, matoran sanoi vieressään kävelevälle le-matoranille. “Mikään polttoaine ei pysty sulattamaan kristallia.”

Kapura huokaisi ja jatkoi eteenpäin.

Ohi juoksevien matoranien lisäksi ei näkynyt mitään. Vahkipartio ei hyökännyt pidättämään Kapuraa, joka oli etsintäkuulutettu paitsi toana myös Aft-Amanaan jääneenä merirosvokapteenina, vaikkei moni sitä tiennytkään. Kai niillä oli parempaakin tekemistä. Onnettomuuden jäljet haihtuivat kävelymatkan edetessä, mutta ahdistavuuden ilmapiiri leijui yhä toan ja tämän matkakumppanin yllä. Useammastakin syystä.

Lopulta Kapura pysähtyi. Häntä seuraava ko-matoran teki samoin.

“Kerro minulle”, Kapura mutisi. “Mitä sinä haluat?”

“Päästä Bio-Klaanin saarelle mukanasi.”

“Mitä muuta? Mitä siellä aiot tehdä? Kerro”, Kapura anoi, “minä en pysty toimimaan näin monen tuntemattoman muuttujan kanssa.”

Nyt hän tarvitsi jotain varmaa. Jotain, josta pitää kiinni. Mutta alkaen XMS Angoncella olleiden kohtaloista ja päättyen ko-matoranin mystiseen agendaan Kapura näki ympärillään vain epävarmuutta.

Tulen toan ei tarvinnut edes vilkaista taakseen tietääkseen, että sama tuttu hymy nousi jälleen ko-matoranin jalolle hopeakomaulle.

“Se ei koske sinua, toa. Tiemme eroavat, kun käyttämämme laiva tai ilma-alus saapuu matkansa päätepisteeseen. Mikäli se on minusta kiinni, emme enää koskaan kohtaa, mutta minä en Punaisen tähden algoritmiä luonut. Vain havaitsen ja tulkitsen sitä.”

“Ai”, vastasi tulen toa kolkosti.

Eikä Kapura sanonut muuta, vaan jatkoi kävelemistä. Ei tuo vastaus mitään merkinnyt tai edes ollut uskottava, mutta oli selvää, että muuta ei matoran aikonut paljastaa. Ja tämän tiedosti kumpikin.

“Kyllä minä ahdinkosi ymmärrän”, matoran sanoi Kapuran takana. “Suostuttuasi sopimukseeni pelkäät tehneesi virheen, vaikkei valinnanvaraa ehkä ollut.”

Tähän psykoanalyysiin Kapura ei vastannut.

“Enkä edes ole ensimmäinen, joka on moista vääryyttä sinulle tehnyt! Muistathan illan, jona päätit muodostaa lyhytikäisen liittosi Zairyhin kanssa?”

Vanha muisto. Tuntui olevan joltain toiselta aikakaudelta.
Jälleen oli Kapura hiljaa. Puhelkoon itsekseen, jos piti äänestään. Jos Kapura halusi psykiatrista analyysiä itsestään, hän suuntasi psykiatrin puheille… jonne hän oli oikeastaan menossakin.

“En suosittele katumaan päätöksiä, joissa vain yksi vaihtoehto on selvästi muita parempi”, ei-niin-hiljainen tarkkailija sanoi. “Tätä peliä pelaavat sinua kyvykkäämmät. Ehkä sinusta tuntuu, ettet pysty määräämään omaa suuntaasi, mutta emmekö me kaikki ole toistaiseksi vain Kohtalon nukkeja?”

Kapura kuuli sanat, mutta silti hänestä tuntui, että tämä kaikki oli yksi virhe.

Oli virhe tulla Metru Nuille.

Oli virhe hakea Arupakin aarre.

Oli virhe liittoutua Zairyhin kanssa ja kuvitella pystyvänsä siten ohjaamaan tapahtumia otollisempaan suuntaan.

Ja viimeiseksi, kuorrutuksena kakun päällä, oli virhe suostua epäilyttävän ko-matoranin tarjoukseen, vaikkei valinnanvaraa ehkä ollut.

Kaikki ne virheet kummittelivat Kapuran päässä, kun tämä kulki Kohtalon hämärää polkuaan ja mietti kaikkia niitä, joiden osalta se oli saattanut jo katketa.