Metru Nui

Deleva piteli mekaanisessa kädessään suurta rullakebabia. Kebabin hajuaromit nostivat toalla veden kielelle kun hajumolekyylit osuivat hänen hajureseptoreihinsa. Suussasulava liha, kasvikset ja lättymäinen leipä olivat niin taivaallinen yhdistelmä. Kuin ruokalajien nui-yhdistelmä.

Matorokin oli tutustunut rullakebabin viekoittelevaan makumaailmaan ja oli uppoutunut omaansa melkein korviaan myöten, koska kastikeläiskiä oli ympäri jään toan kanohia. Seikkailijana, Matoro oli tottunut syömään kiireessä, jos hänellä edes oli aikaa syömiselle. Nyt kuitenkin oli hyvä syy tankata, koska seikkailua olisi paljon edessä ja Tempare Nuilta kotoisin oleva kebab-ravintolan pitäjä valmisti Metru Nuin parasta kebabia.

Umbra oli tilannut itselleen pahvilautaselta tarjoiltavan kebabin tikkuperunoilla. Mukana oli myös hiukan silputtua salaattia, pari kurkunpalasta ja tomaatinpuolikas. Annoksen kruunasi oranssi kastikerait,a joka meni siksakkia kebabin ja perunoiden yli ja hautasi alleen myös etikassa uitetun vihreän chilipötkylän. Muovihaarukka vasemmassa kourassaan Umbra tunki ruokaa suuhunsa, mutta osasi myös nauttia ateriastaan. Muista syöminen näytti ehkä oudolta, koska toa laittoi aivan liian paljon ruokaa suuhunsa kerralla, mutta valon toa oli oppinut että silloin oli syötävä kun ruokaa oli tarjolla. Jokin voisi viedä ruoan häneltä. Kuten jättiläismäinen maakalmari tai ulkoavaruuden sienihai.

Kapura puristi rullakebabia kaksin käsin. Tulta ja painovoimaa hallitseva toa näki ympärillään salaliittoja salaliittojen perään ja joku voisi tulla viemään hänen ruokansa. Ehkä hallitus oli myrkyttänyt kebabin? Ehkä kebabista saisikin supervoimia? Ehkä kebabinpitäjä oli vastuussa Metru Nuin aikaisemman Turagan Kenedokin salamurhasta. Ehkä kebab olikin maailmaa ylläpitävän luojajumalan lahja hänelle? Ehkä se olikin vain merkityksetön osa kaikkeutta ja kaikki tapahtuikin jättiläismäisen robotin sisällä. Joka tapauksessa Kapuralla oli nälkä ja haukkasi kebabista palasen, jolloin hymy nousi toan kasvoille. Hymy, joka syntyy vain kun syö kebabia.

Nurukan ei ollut tottunut kebabin syömiseen. Wanha maan toa ei ollut kauhemmin tämän etelän herkun ystävä, mutta pisteli ruokaa poskeensa, koska muuta ei tähän hätään ollut tarjolla. Hänen nuoruudessaan syötiin vain puuroja ja vellejä, joskus jotain leivänkannikoita ja kinkkuja. Ruokajuomana oli tuhtia kaljaa, simaa tai paksua maitoa matanuilehmistä. Maan toa oli viipaloinut rullakebabin käsivarsiterillään ja söi nyt sitä haarukalla ja veitsellä. Hänen ruoansulatuksensa ja nopeutensa nyt muutenkin olivat vähentyneet iän karttuessa ja olihan hän ollut muutaman viikon ajan turagakin… Se oli sotkenut lopullisesti hänen biologisen kellonsa ja rytminsä ja tehnyt hänestä vanhahtavamman. Mutta tottahan oli että hän oli jo vanha. Jotkut sanoisivat ikäloppu, toiset legenda. Mutta oli asioita joita hän ei itsestään enää tiennyt, ei muistanut. Ne oudot unet piinasivat vieläkin häntä ja hän näki usein välähdyksiä muistoista joita ei pystynyt kokemaan omikseen. Miksi niitä ilmestyi niin paljon ja miksi ne käsittelivät Metru Nuita? Siihen hän toivoi saavansa selvyyden tämän reissun aikana.

Toat söivät pitkään ja rauhassa uhraamatta sen aikana suuria ajatuksia millekään muulle kuin ruoalle. Toisen kebabin jälkeen Matoro alkoi avaamaan keskustelua.

“Nurukan, oliko sinulla jotain asiaa Onu-Metrun suunnalle?” hän kysyi.

Maan toa lopetti syömisen hetkeksi, nielaisi paljon ruokaa kerralla ja avasi suunsa. “Olen nähnyt unia asioista joita minun ei pitäisi tietää. Asioita toain sodasta joita en koe omakohtaisesti kokeneeni. Toivon että löydän Arkistoista vastauksia. Ja minulla on tämmöinen hauska VIP-kortti”. Nurukan kaivoi kortin laukustaan ja ojensi sen Matorolle.

Jään toa otti kortin käteensä ja tutkaili sitä teleskooppisilmällään. Hänelle tuli kortin materiaalista mieleen Killjoyn haarniska. Se oli vahkien tapaan teollinen mutta silti jotenkin erikoinen. Ainut symboli, joka mustasta levystä löytyi, oli käsi. Se näytti kumman tutulta. Hän oli varma, että oli nähnyt sen aiemmin.

“Tunnetko tämän merkin?”, hän kysyi näyttäen sitä Nurukanille.

“Sodassa apunamme oli ajoittain vahkeja joilla oli tuo symboli, mutten pahemmin muista sen merkitystä. Niin paljon aikaa oli kulunut sodasta ja sen kauheuksista, mutta kuitenkin niin vähän. Aika oli suhteellista.

“Sodassa… olisi minun pitänyt se muistaa. En kovin mielelläni muistele menneitä. Menneet vain yrittävät jatkuvasti tunkeutua takaisin elämääni”, Matoro sanoi haikeasti.

“Te saitte taistella kunniallisesti sodassa kun minä melkein kuolin jo sodan ensimmäisissä laukauksissa!” Deleva puuttui keskusteluun kun oli kuullut mainittavan Metru Nuin sodan. “Olin nuori ja yksin saarellani kun se Svarlen hyväkäs lähti Metru Nuille ja jätti saareni ilman suojaa. Jos olisin tullut sotaan taistelemaan, olisin joko kuollut tai selviytynyt, en muuttunut tämmöiseksi puoliksi koneeksi. Kaikki on sen Metorakkin syytä… Eikun Svarlen. Eikun Metru Nuin. Olisin voinut olla kunniallinen soturi, mutta minusta tuli tällainen. Ja vielä vihollisten takia olen hengissä…”

“Ai, sinäkin tunnet Metorakkin? Minullakin on joitakin kalavelkoja sen kanssa”, Matoro kääntyi Delevan puoleen. “Mutta usko minua, ei siitä sodasta voinut nauttia. Siitä ei ollut mahdollista hankkia kunniaa. Hemmetti, valtaosa kuolemista tuli kaukaa, niin ettei tappaja edes nähnyt uhriaan. Kuolemisessa saatuaan täysosuman kenttähaupitsista ei ole minusta mitään kunniallista.”

“Minä muutuin toaksi sodan ensimmäisinä päivinä. Mentorini Lheko antoi henkensä puolestani kun peikko murskasi hänet kappaleiksi. Näin hänen keuhkonsa, joista törrötti hammasrattaita sekä verisuonia ja muita sisäelimiä. Se ei ollut mikään kaikkein hienoin näky ja hänen rikkoutunut ruumiinsa piirtyi syvälle verkkokalvoilleni. Lheko oli valon toa kuten minäkin, mutta noh, hän on kuollut. Olen oppinut elämään asian kanssa ja yrittänyt elää hänen oppejaan noudattaen. Ehdin olla kenttäkirjurina jopa muutaman päivän, kunnes sain käteeni keihään ja miekan ja kutsun rintamalle…” Umbra puuttui keskusteluun ja muisteli menneitä.

Kapura tunsi itsensä nuoreksi kaikkien näiden menneitä muistelevien nostalgikkojen ympäröimänä. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän kuulunut joukkoon. Hän ei edes tiennyt menneisyyttään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi hän taisteli ja miksi hän oli mukana. “Tuota, palataksemme nykyhetkeen… onko seuraava suunnitelma sitten mennä sinne Onu-Metruun? Ja sen jälkeen etsimään se siru?”

“Ai Nimdaako me etsimme? Sitä hohtavaa mielisirua jota ei voi millään tuhota?” Deleva kysyi. Hänen olisi ehkä pitänyt olla hiljaa, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin oli kuuloelimet Metru Nuilla.

Matoro täräytti kätensä otsaansa. “Nii-in”, hän sanoi. “Ehkä kyseisen asian nimeä ei olisi kannattanut mainita, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin on kuuloelimet Metru Nuilla.”

“Vahinkoja sattuu. Ja sitäpaitsi, kukaan ei ole vielä käynyt kimppuumme täällä. Tästä reissusta tulee aika helppo” Deleva kertoi, mutta muut eivät tienneet käyttikö hän sarkasmia vai ei.

“Otetaan chillisti. Metru Nui on asteen verran turvallisempi paikka kuin KARZAHNI tai joku muu KUOLEMAN ERÄMAA”, Kapura rauhoitteli. “Mutta ehkä meidän ei silti kannata puhua siitä sirusta tässä kovin paljoa.”

“Miksi emme kysyisi Toa Mangailta sirusta?” Nurukan katsahti kumppaneihinsa. Hän oli itse ehtinyt luoda pitkällä urallaan jonkinlaisen siteen Lhikaniin ja muutamaan muuhun…

“Itse asiassa… tuo voisi olla hyvä idea. Tehdäänpä niin jossain välissä. Otetaan tämä alku nyt kuitenkin ihan lomafiiliksillä, käydään Arkistoissa, tutkitaan mielenkiintoisia historiallisia dokumentteja, selvitetään Käsi-kortin tarkoitus, ja sitten vasta vakavempiin asioihin”, Matoro kommentoi.

“Arkistot… Pölyisiä satuja ja koomassa uinuvia elukoita. Miksi en riemuitse vielä?” Deleva puuskahti ja laittoi kädet puuskaan. Mekaaninen käsi totteli hänen tahtoaan paljon huonommin kuin ennen ja se jäi ilmaan Toan naamion eteen, kuin puolustamaan toaa muilta. Hopeisen käden käsivarresta erottui selvästi pienehkö musta käsi, joka kiinnitti paljon huomiota.

“Onko tuo proteesi kätevä?”, Matoro kysyi Delevalta.

“Huonoista vitseistä pitäisi lyödä, mutasade”, Deleva vastasi ja koetti keskittyä käden hallitsemiseen. Sen sijaan käden panssarit alkoivat liikkua ja sieltä paljastui pienenpieni piippu, joka alkoi ladata energiaa ja osoittaa sitä kohti Matoroa.

Matoro naurahti. “Anteeksi, se ei ollut tahallinen. Mietin vain… noh, tiedätte. Oikea käteni ei ole harppuunoista huolimattaan kovin kätev- okei, se oli tahallinen surkea vitsi. Siis, onko tuo proteesisi kuinka toimiva? Kuinka nopeasti se reagoi käskyihisi?”

“Tämä proteesi… Se… Tekee omiaan… Koetan hallita tätä itse, mutta se ei meinaa toimia.” Deleva puuskutti. Hänen punaiselta kakamaltaan valui hikipisaroita kun hän taisteli ruumiinosaansa vastaan.” Se haluaa tappaa sinut, Matoro”.

“Noh, se ei ole mitenkään uusi tilanne minulle”, toa naurahti kevyesti. “Missä sinä menetit… raajasi?”

“Metorakk halkaisi minut melkein kahtia ja Pimeyden metsästäjät ottivat minut vangikseen ja tekivät korjailuja minulle, mutta pakenin”. Deleva sanoi.

“… ei kuulosta kivalta”, Matoro vastasi myötätuntoisesti. “Minä… minä en oikeastaan tiedä mitä se oli. Minä… se liittyy siihen asiaan, jota etsimme täältä. Kohtasin sitä etsiessäni jotakin… ei, en halua puhua tästä. En pidä näiden asioiden muistelemisesta. Historia on mielenkiintoista vain, jos en ole itse siinä mukana.”

“Mukava filosofia historiasta, mutta pidän koko aihealuetta tylsänä. Meidän pitäisi keskittyä tähän paskaan jossa elämme, ei muistella mitä sotaherrat ovat tehneet”, Deleva kertoi ja käsi alkoi hellittää omaa tahtoaan.

“Niin, no. Se on kyllä totta. Hoidetaan tämä homma kotiin, pojat. Ja sitten palataan Klaaniin”, Matoro sanoi rohkaisevasti.

”Legendojen kaupunki meitä siinä auttakoon”, Umbra sanoi. Toat iskivät nyrkkinsä yhteen muinaisena toa-tervehdyksenä.