Musta Käden komentotorni
F-12, kokoushuone

Paluu soikean kokouspöydän ympärille oli kirvoittanut Xenille tympeitä muistoja muutamien päivien takaa. Ensi töikseen vahki oli saanut nostaa itse ympäri kääntämänsä tason takaisin paikalleen. Jo hetken aikaa huoneessa yksin istuneella ionisoturilla oli päivän hektisyyksien jälkeen ollut liikaakin aikaa omien ajatuksiensa parissa.

Xen yritti saada mietteensä byrokraattisesta vääntämisestä maallisempiin asioihin seurakseen parhaillaan saapuvaa toa-kolmikkoa odotellessaan. Vahki olikin saada hyvät naurut tajutessaan viimein, kuka huoneen takaseinän maan toa -potrettien oikeanpuolimmaisin jäsen oli.

Samat hyvät naurut oli myös saada se kyseinen toa, joka astui juuri sillä hetkellä huoneeseen. Nurukania tervehti Xenin lisäksi metrin mittainen maalaus hänen omasta naamastaan.

“Aika komea maan toa tuossa kuvassa. Hetkinen, nyt muistan. Sehän olen minä!” Nurukan naurahti.

“Hauska mies, hauska mies”, Mexxi hörähti ja pusertui oviaukkoon pysähtyneen vanhan kenraalin ohi huoneeseen ja rojahti niine hyvineen tuolille Xenin viereen. Lierihattu valahti tulen toan niskaan ja Meksi-korolaiset kane-ranratsastussaappaat kilahtivat kannuksineen pöydälle.

Nurukan ihmetteli hiukan tätä jalat pöydälle menoa, mutta ei sanonut asiaan mitään. Mexxi sai tehdä mitä halusi olivat jalat sitten käytöstapojen vastaisesti pöydällä tai eivät. Käden entinen kenraali pyrki vain hymyilemään toan naurettaville saappaille.

Xen vaihtoi katseitaan kahden toan välillä, joita tämä näki ensimmäistä kertaa sitten aamuisen hätäkokouksen. Naho oli mitä ilmeisimmin jäänyt suustaan kiinni Lhikanin kanssa, joka oli hetki sitten käynyt kääntymässä reportterien täyttämällä Käden “etuovella”.

Termi “etuovi” oli edelleen hyvin kyseenalainen.

“Oliko ongelmia? Po:ssa ainakin kuulosti olevan aika ruuhkaisaa?”, Xen tiedusteli pysäyttäen katseensa lopulta Nurukaniin.

“Näille kynsille tuli vaihteeksi käyttöä. Ei se erityisen kivaa ollut, mutta olipahan vaihtelua viskin juomiseen”, Nurukan kertoi. Hän ei olisi saanut, mutta pieni hymynpoikanen hänen naamallaan käväisi. Olihan se tuntunut mukavalta kun oli saanut hiukan liikuntaa.

Mexxi lähinnä tuhahteli, “Minä sain käsiini lähinnä aavekaupungin. Ei vahkin vahkia ja kahvilatkin olivat kiinni. Joko se ulkonaliikkumiskielto kohta puretaan? En ole saanut syödäkseni koko päivänä.”

Xen kohautti olkiaan. Hänen ajatuksensa olivat harhailleet aivan väärissä paikoissa silloin, kun Naho oli selittänyt kaupungin järjestelyistä.

Hetken hiljaisuuden vallitessa kolmikon katseet hakeutuivat yhdessä potrettiseinälle, jossa yhä paksun pölyn peittämä vasemmanpuoleisin maalaus ja sen kasvot olivat hämärän peitossa. Lopulta porukasta pitkänaamaisin oli se, joka jaksoi nostaa metallisen takamuksensa penkistä. Xen riuhtaisi potretin seinältä, heitti sen pöydälle ja puhalsi enimmät tomut sen päältä. Ja kerrankin kävi niin, että jokainen Ficuksen kasvoja tuijottanut tunnisti ne. Vaikkakin kaikki hyvin eri tavalla.

Xenille ne olivat vain kasvot kaukaa menneisyydestä. Muisto toasta, joka ei liikoja itsestään ulos antanut.

Mexxi muisti ne toisesta Coliseumin taistelusta, jossa Metru Nuin miltei viimeiseksi jäänyt puolustus kutsui jokaisen kynnelle kykenevän aseisiin.

Nurukan taas ei muistanut paljoa kollegastaan. Hän kyllä tiedosti heidän yhteisen menneisyytensä ja tämän olleen yksi Kolmesta. Viimeisimpien tietojen mukaan Ficus-niminen henkilö oli kuollut ja korvautunut Purifieriksi kutsutulla… asialla.

Erinäisten petturuuksien löyhkä oli kuvan yllä kuitenkin vahva, eikä kolmikosta kukaan edes halunnut arvailla, miksei tukikohdan alakerroksista huolta pitäneet vahkit koskaan tomuttaneet juuri tätä potrettia. Kenties se oli vain ollut käytännön pila siltä, joka oli vahkien käskyihin viimeisenä koskenut vuosia sitten. Nyt kuvan kohtaloksi jäi kuitenkin hautautua esinekasan alle, kun ryhmän viimeinen odotettu jäsen, hunakasvoinen veden toa viimein marssi sisään ja kaatoi nahkaisesta nyssykästään ison kasan erinäisiä laitteita toveriensa nähtäville.

“Siinä kaikille rannepaikantimet, lisäpalikat kämmenmikroihinne Mangaiverkkoa varten ja passit, joilla pääsette käytännössä jokaisesta ovesta tällä saarella. Ottakaa talteen, älkääkä hävittäkö!”

“No terve vain sinullekin, auringonpaiste”, Mexxi naljaili siskonsa hätäisestä sisääntulosta tutkien samalla mielenkiinnolla Coliseumin siluetilla merkittyä passia. Nurukan tuskaili kämmenmikrottomana sirun kanssa. Xen ei edes tarvinnut omaansa. Hän oli saanut laitteensa verkkoon jo aikaa sitten kyseenalaisemmin keinoin.

Lopulta Naho päätti hengähtää hetken ja istui neljänneksi pöytään. Muiden läsnäolijoiden katseet olivat odottavat. Kaikki tiesivät, että Lhikan oli tuonut käynnillään tietoja Dumen ja neuvoston viimeisimmistä päätöksistä.

“Noh?”, Xen tivasi malttamattomana. Veden toa huokaisi syvään. Tilanne tuntui olevan juuri niin paha, kuin ryhmä oli pelännytkin.

“Neuvosto harkitsee vakavissaan kaupungin sulkemista.”

“Ymmärrän kyllä tilanteen olevan vakava, mutten ajatellut sen olevan näin vakava. Ei saarikaupunkia voi vain eristää muusta maailmasta!” Nurukan reagoi tuohtuneesti.

Mexxi ei enää edes jaksanut olla yllättynyt “typerän politiikan typerästi typerryttämästä typeryydestä”. Xen jakoi Nurukanin reaktion. Koko ionisoturin elinajan maailmalle mahdollisuuksia tarjonnut kaupunkisaari oli vakavissaan tuhoamassa oman identiteettinsä itsesuojelun nimissä.

“Älkää katsoko minua noin. Te tiedätte, että se on vaihtoehto, jota on harkittava vakavasti. Meidän tiederyhmällämme ei ole pienintäkään havaintoa siitä, mitä vahkeille tapahtuu ja teillä Mavrah lähinnä vaahtoaa bohrokeista, joista emme tiedä piru vie mitään. Tällä menolla menee kuukausia, ennen kuin uskallamme päästää vahkeja takaisin vartioon ja asia on todella näin, on löydettävä joku tapa estää Varjottua vain kävelemästä sisään.”

“Pitääkö meidän ottaa vahkien paikka kaupungin poliiseina?” Nurukan ehdotti.

“Dume suorastaan vaatii sitä”, Naho vahvisti, “Luotto liskopäihin ei tällä hetkellä syystäkään ole kovin vahva, mutta neuvosto on vahvasti sitä mieltä, että niin kauan, kun autatte kaupungin puolustamisessa, on tärkeää, että vahvistatte Mangaita kaikella voimallanne.”

Xen hymähti ymmärtäväisesti. Tämän verran hänkin oli osannut jo odottaa.

“Lienee silti parempi, että pidämme tänne meidän varastoihin suljetut vahkit poissa linjoilta niin kauan, kunnes ymmärrämme paremmin Biancaa. Löysikö Lhikan aiheesta mitään? Kai teidän arkistoista jotain löytyi?”

Siihen veden toa vain pudisteli päätään. Mexxin kannukset kilahtelivat kiusallisesti Ficuksen muotokuvaa vasten.

“Noh, mitäs sitten? Mavrah pidetään kiinni penkissä niin kauan, että tuloksia tulee?”, tulen toa pohti. Xen kohautti olkiaan samalla, kun Naho valui väsyneenä penkkinsä selkänojaa pitkin.

“Lhikan ja Ta-Metrun vartio lupasivat hoitaa tämän illan kierrokset. Suosittelen, että käytämme tämän illan tehokkaaseen lepäämiseen. Huomispäivästä lähtien vuorottelemme kaikki osastojen johdoissa eri kaupunginosissa.”

Asia oli kaikille selvä. Niin selvä, ettei kukaan estänyt yhtä Delevan kimpussa hääränneistä hoitajamatoraneista, joka oli varoen saapunut kokoushuoneen ovelle pyytämään jotakuta mukaansa.

“T-tuota. Se toimittajasuma tuolla ulkona lähti vähän harvenemaan, mutta nyt siellä on tulen toa jonkun tyypin kanssa. Väittää tuntevansa Mustalumen ja haluaa kiireellisesti sisään.”

Naho ja Xen vilkaisivat välittömästi toisiaan. Sen täytyi olla kuulusteluissa useasti esille noussut pahamaineinen merirosvo, “Tulen Seppä”.

“No tämä tästä vielä puuttui”, Mexxi ärjähti. Xen oli reippaimpana noussut jo pystyyn.

“Kuka lähtee mukaan?”

“Ai toa Kapura haluaa tulla tänne?” Nurukan tokaisi. Oli toisaalta ihan kiva nähdä tuttuja naamoja, mutta puheet merirosvosta tuntuivat liioitetuilta. Eipä se tyyppi paljoa sepältäkään vaikuttanut, niin hintelä se oli.

Ja kuten hetken kuluttua selviäisi, juuri sopivan hintelä ryömimään siitä marginaalisesta “etuovesta”, jonka korviketta Nurukan ei yhäkään ollut ehtinyt järjestämään.

Naho naputteli vastaanottopöydän metallista pintaa kärsimättömänä. Tavallaan hän oli ainoastaan helpottunut siitä, että kaikki henkiinjääneet osalliset edellisen päivän tapahtumista osoittivat näinkin estotonta yhteistyökykyisyyttä. Toisaalta hän kuitenkin myös huolehti siitä, miten suuri toaklunssi Mustan Käden katon alle oli kasautumassa. Kyllä toalla teoriassa riitti luottoa kollegoihinsa, mutta se vähä mitä hän tiesi välisaarten soturien motivaatioista laittoi vähemmänkin vainoharhaisen epäileväiseksi.

Nurukan istui vastikään jalkeille päässeen plasmaystävänsä kanssa samaisen tilan jonottamiseen alunperin tarkoitetuilla penkeillä. Isokokoiselle duolle koomisen pienet istuimet natisivat erityisesti Delevan “tuoreen” KAL-teräksen alla. Jopa kristallitutkija oli saapunut aulaan odottamaan uusia saapujia. Eipä kompleksissa sillä hetkellä paljoa muutakaan tapahtunut.

Sivummalle johtavien käytävien suulla laiskasti norkoileva Mexxi ei ollut aivan liikaa innostunut aulan odottavasta tunnelmasta. Lisää hänelle täysin tuntemattomia tyyppejä oli pulpahtamassa heidän keskuuteensa. Eikä tulen toa tutustunut mielellään kehenkään tyhjällä vatsalla.

Deleva nousi ylös tuoliltaan. Hän ei ollut vielä tottunut vartalonsa raskauteen tai uusiin mittasuhteisiinsa. Tuntui kuin uudet käsi ja jalka olisivat olleet epäsopivat vanhojen zombiraajojen kanssa. Punanaamaisella hopearitarilla oli myös vaikeuksia tottua siihen, että häntä itseään oli vieläkin vähemmän jäljellä kuin ennen. Unessaan soturi oli kyseenalaistanut oman olemuksensa ja sen mitä hänestä oli enää jäljellä.

Nurukanin olemassaolo hänen seurassaan oli sentään piristävää. Wanha kenraali oli vahtinut konesoturia tämän nukkuessa ja nähdessä outoa unta Mustan Käden haudatusta armeijasta. Uni oli ollut todentuntuinen, mutta se oli silti uni. Ei hän olisi mikään Hopeinen prinssi, valittu. Hän halusi vain selvitä ja tehdä maailmasta hiukan paremman paikan elää, olla Toa-soturi, sankari.

Nämä Mexxit sun muut olivat konesoturille vielä vähän outoja tuttavuuksia. Nahonkin tämä muisti lähinnä typeristä sarjakuvista. Toa Mangai samassa tilassa oli kuitenkin kunnioitettavaa ja samalla kiehtovaa. Oikeiden legendaaristen toien kanssa työskentely ei ollut ihan jokapäiväistä hupia.

Konemies mietti yhä XMS Angoncen tapahtumia. Laiva oli noussut ilmaan niiden typerien mielikuvitussirujen avulla ja sitten siellä oli ollut niitä typeriä kromideja, jotka olisi pitänyt laittaa vartaaseen ja outoja varoitusvärein varustettuja hyönteisotuksia. Ja Umbra oli räjähtänyt täysin. Tai se ei ollut Umbra. Se oli jokin hänen sisällään. Jokin, jonka he luulivat voittaneensa, mutta joka oli herännyt Käden zombien, Nimdan ja Aft-Amanan seurauksena. Hyönteisasiat olivat vieneet tajuttoman toan mukanaan ja höyryn henki ei tohtinut edes ajatella mitä valon toalle tehtäisiin.

Ystäväni, Toa mietti kun hän katseli uutta kättään, joka oli hiukan lyhyempi toista. Olisi paljon opittavaa tästä metallikehosta, Kal-haarniskasta.

Ja silloin tunneleista keskellä aulan päätyseinää alkoi kuulumaan rymistelyä. Lukuisat katseet kääntyivät tuijottamaan neliskulmaista aukkoa metallissa. Lähetin vajaa viikko sitten aavaama marginaalinen kulkureitti sylkäisi ulos kolme kyyryssä kulkevaa hahmoa. Niistä ensimmäinen, punainen ja kanohillinen. oli Delevalle tuttu, muttei kauheammin ystävä. Tuttu kuitenkin. Ja roihujen rautialla oli toveri mukanaan.

“Päivää herrasväelle”, sanoi Kapura ja vilkuili ympärilleen. Ilmeisesti toa ei ollut osannut odottaa näin suurta vastaanottoa. Sen sijaan tämän mukana kävellyttä hopeista komauta kantavaa matorania ei väkijoukko näyttänyt haittaavan.

“Tulen toa!” Nurukan huusi iloisesti. “Kuka on tämä pikkuinen kaverisi?” syvyyksien kenraali jatkoi. Oli mukavaa nähdä tulen takoja hengissä ja kokonaisena. Kenraali tuskin olisi kestänyt nähdä toista puolikuollutta tuttuaan Mustassa Kädessä.

Deleva heilutti Kapuralle uudella kädellään. Hän ei edelleenkään ollut toan suurin fani, mutta Kapura oli kuitenkin ihan okei tyyppi, tosin aika etäinen ja outo. Toisaalta he olivat kaikki outoja ja kummallisia. Vähän matkaa kaksikon perässä Xenkin koikkeroi itsensä lopulta takaisin aulan puolelle. Vahki oli saatto-operaatiollaan kääntynytkin itse kertaalleen kiusallisesti väärään suuntaan.

“Sinua ei olekaan näkynyt”, Kapura sanoi Nurukanille. “Muistaakseni minulla oli siitä joku hassu teoria. Olit oikeasti joku merkittävä henkilö Kädessä, ja ne halusivat eliminoida sinut!”

Nurukan oli sanomassa jotain, mutta tulen toa pudisti päätään ja jatkoi. “Mutta olen tullut siihen tulokseen, että salaliittoteoriat ovat oikeastaan aika tyhmiä.”

“No jos totta puhutaan, olin ennen Käden kenraali, mutta kun sain tietää Kal-projektista Ficus ja Herra päättivät tyhjentää muistini ja heittää minut kanisterissa Pohjoismantereelle”, maakenraali vastasi.

“… aha.”

“Oli muuten hauskaa kun lukitsit minut ja Delevan sinne historiaosastolle. Tajusin siellä asioita ihan omasta takaa eikä minun tarvinnut turvautua mihinkään sinisiin hansikkaisiin!” Nurukan naurahti. Hän oli jo antanut tulen toalle anteeksi sen oudon kohtauksen. Delevallakin oli joskus outoja päähänpistoja. Miksei oudolla merikapteenillakin.

“Kuin yhtä suurta perhettä”, Xen lopulta myhäili ja hyppäsi istumaan vastaanottopöydälle Nahon seuraksi, “Ja Nahokin hillitsee itsensä, eikä lukitse uusia tulokkaita välittömästi kuulusteluhuoneeseen. Eihän?

Mangai murahti. Naisen huulien välistä pääsi jotain, jonka Xen kuuli niukin naukin “onsekuneisaatöitääntehdä…”

Katsettaan epäilyttävässä hobitissa pitänyt Mexxi havahtui taas uusiin askeleisiin takanaan. Ristiin rastiin kulkevat katseet löysivät taas yhteisen suunnan, kun käytävältä Meksi-Koron sheriffin takaa saapui kaksi hahmoa lisää. Enimpiä panssareitaan päältään harventanut Cody lampsi paikalle jään toa perässään. Nahon vastustuksesta huolimatta Xen oli halunnut Mustalumen paikalle.

Jään toa näytti väsyneeltä ja riutuneelta, eikä arpi hänen poskensa poikki varsinaisesti tehnyt hänestä yhtään sen edustavampaa. Hän asteli nopeasti ohi muiden, kohtaamaan takojan vihreät silmät.

“K-kapura”, hänen äänensä petti, kun heidän katseensa kohtasivat.

“Matoro”, tämä sanoi takaisin. “Olen… hengissä. Niin näemmä sinäkin.” Keskustelijat tulivat kiusallisen tietoisiksi hiljaisuudesta, joka oli aulaan laskeutunut.

Mustalumi huokaisi ja yritti selvittää ajatustensa kaaoksesta, mitä haluaisi sanoa ensimmäisenä.

Mutta vastaus oli ilmiselvä.
Se oli aina ollut.

“A-anteeksi”, hän painoi katseensa alas. “Anteeksi siitä… kaikesta.”

Kapura katsoi Matoroa pitkään. Arvioiden. Ja rikkoi hiljaisuuden huokaisemalla syvästi.

“Minä… minä haluaisin antaa sinulle anteeksi”, tulen toa sopersi. “Minä haluaisin vain unohtaa kaiken. M-mutta… minä en ole varma, voinko vielä tehdä niin.

Olen pahoillani,, Matoro.”

Deleva katseli näiden kahden toan keskustelua. Hänestä oli hienoa nähdä Mustalumi elossa, mutta Jään toa näytti hajonneelta. Kaiken kadottaneelta. Särkyneeltä peililtä. He olivat kaikki elossa, mutta valon toan poissaolo oli vain ankeaa ja pilasi tunnelman.

Nurukan oli ensin ilahtunut nähdessään mielen soturin hengissä, mutta tullut toisiin aatoksiin nähdessään tämän täysin murtuneena Liekkien sepän kohdattuaan.

“… minä… minä ymmärrän”, Matoro vastasi hiljaa.

Ainakin ne kaikki sirpaleet olivat niiden sanojen myötä löytyneet. Se, saisiko niistä enää koskaan mitään eheää, vai hioutuisivatko ne valkoiseksi kristallihiekaksi, ei ollut toan näköpiirissä.

“Minä… minä vain tarvitsen aikaa”, Kapura sanoi hiljaa. “Aikaa miettiä. Täällä… täällä on tapahtunut niin paljon.”
Sitten seppä kurotti johonkin panssareittensa kätköihin ja veti esiin kultaisen kellon, jonka he olivat Aft-Amanasta löytäneet.

“Pitäisitkö tätä jonkin aikaa, Matoro?” Kapura mutisi. “Luulen… luulen, että niin on parempi. Selitän sen joskus.”

“Meillä taitaa olla muutenkin aika paljon selittämistä toisillemme”, jään sotilas vastasi ottaessaan varovaisesti kellon. Kellon Arupakin huoneesta Turmion porteilta. Nainen kellosta riippui Xenin kaulassa, kävi toan mielessä. Delta ei ollut jättänyt häntä täysin rauhaan, vaikka toa olikin yrittänyt piilottaa prinssin palaset, kadottaa kristallikuningattaren kappaleet.

“Matoro”, Nurukan viimein sanoi kun tulen ja jään toat olivat vaihtaneet kellon omistajaa. “On mukava nähdä sinut näinkin ehjänä. On mukavaa nähdä teitä kaikkia, vaikken tuota matorania tunnekaan”, maan toa kertoi. Hän hymyili, vaikka kaikki olikin kaaosta. Persoonia oli niin monta yhdessä tilassa. Niin monta tulisielua ja pilvilinnojen rakentajaa yhdessä aulassa.

Tosin valtaosan pilvilinnat olivat maassa, hajonneina kristallitomun ja epäonnistumisen aaveiden seassa.

“Ihan ensiksi voisin tiedustella, miten kaikille kävi XMS Angoncen törmäyksessä”, sanoi Kapura. “En taida olla joukon informaatiokuningas.”

“Minä sain uudet raajat ja lelut itselleni”, Deleva sanoi sarkastisesti. Hän ei vieläkään pitänyt itsestään. Hän oli kone, ei Toa. Masiina, ei sankari. Tuntui kuin hänen sydämensä lepäsi jossain muussa, ei tämän Frankenrakkin hirviö -ruumiin sopukoissa.

“Umbra on poissa. Nelikätiset mekolliset robottihirvitykset veivät hänet”, Deleva lisäsi. Hän vielä selvittäisi majakan katoamisen jotenkin. Korpikas valon toa oli varmasti hengissä jossain, mutta missä? Sitä hän, eikä kukaan muu tiennyt. Valo oli poissa maailmasta. Ja sen täytti pimeys.

“Toivotaan, että hän vielä löytyy. Angienin taidan nähdä tuolla”, sanoi Kapura. “Entä se mielen toa? Täytyy myöntää, etten tuntenut, mutta näytti etäisesti tutulta.”

“Ritarikunnan agentti on kuollut”, konemies vastasi. Muistelo tuntui pahalta. Delevan teki mieli oksentaa, mutta hän päätti pidätellä toimitusta. Toisaalta tämä muistutti häntä hänen ruuansulatuselimistönsä olemassaolosta.

“Olin aika varma, että sinua ei näkyisi enää sen pudotuksen jäljiltä”, Angien, mahdollisimman huomaamattomana nurkassa istuskellut, vastasi lievä yllättyneisyys äänessään.

“Iltaa”, Kapura tervehti. “Samaa olisin voinut sanoa sinusta. Kunnia pelastamisestani täytyy kuitenkin myöntää… tälle sankarilliselle ko-matoranille.”

“Epäilyttävä kaveri”, Deleva mutisi ääneen. Onneksi hänen puheensa ei ollut muuttunut miksikään robottimaiseksi. Se olisi tuntunut liian stereotyyppiseltä. “Ei. Kapura ei ole epäilyttävä. Tai no onhan se. Puolet tästä porukasta on epäilyttäviä salattuine menneisyyksineen. Tarkoitin kyllä tuota kristallitornien nuuskijaa”.

“Kuulenko minua kohti osoitettuja epäilyksiä?” tiedusteli komaukasvo ja astui eteenpäin hymyillen. “Pahoittelen, jos toivoit paljastavasti jonkinlaisen salaliiton. Onnettomuus oli varmasti vaikea kokemus. Todellisuudessa olen vain yksinkertainen ko-matoran, ja Cevan on nimeni. Minä vain satuin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”

Cevan, Deleva mietti. Ihan kuin jossain Keltionin kirjassa, josta oli tehty sarjakuvasovitus. Cevan Mallister, Valon ja Varjon tanssin yksi pelaajista, mokoma kiero konna.

“Kuulostaa siltä, ettei mennyt ihan niin kuin siinä viehättävässä osassa Ga-Metrua, jossa juuri kävin”, Kapura huokaisi. “Tapasin tohtorin, Deleva. Hän on kunnossa.”

“Cehaya? Vein hänet pois Aft-Amanasta. Kannoin hänet tuskaisasti vahkien huomaan”, konemies vastasi.

“Kuulin sen”, Kapura vastasi ja hymyili hieman. “Kiitos. Minä… minä pelkäsin aluksi, etteivät kromidit pitäisi osaansa sopimuksesta.”

Deleva ei muistanut mitään lonkeromiehistä. Hän muisti vain kokemansa kredipselleenikauheudet. Metorakkin, Varjotun, kaikki ne. Hänen sykkeensä nousi hieman.

Siinä missä Cody oli käyttänyt toain keskustelun ajat haarniskalevyjensä tarkistamiseen, oli Xen jopa yrittänyt saada jotain ymmärrystä ympärillään vallitsevasta saippuasarjasta. Vahkin keskittyminen kuitenkin vaikeutui koko ajan. Viimeisien minuuttien ajan heidän yläpuoleltaan oli kuulunut merkillistä metallin natinaa. Aulan kattoa jo hetken tuijotellut Xen sai seurakseen Nahon, joka oli alkanut ihmettelemään samaa. Muut olivat aivan liian uppoutuneina keskusteluun huomatakseen mitään outoa.

Ja sitten Elda vahkin veressä haistoi uuden tulokkaan. Keskustelu pysähtyi, kun ionisoturi pomppasi hätääntyneenä pystyyn kädet nyrkkeihin puristettuna. Xenin katse seurasi uutta tulokasta ne sekunnit, kun tältä kesti siirtyä jonnekin aulan sivustan toiselle puolelle. Cody huomasi ensimmäisenä railon, joka oli ilmestynyt metrejä paksuun rautaiseen seinään. Se ei kuitenkaan pysytellyt pelkkänä railona kauaa.

Teräs rääkyi tuhannen kidutetun sielun voimalla, kun kerroksen ovi ja sitä ympäröivät seinät alkoivat syödä itseään, puristua, revetä. Kaikki he havahtuivat – he tunsivat metallisissa rangoissaan magneettikentän, joka tukikohtaa pahoinpiteli. Jotkut Mustan Käden toimintavalmiimmassa kunnossa olleet vetivät aseet esiin. Keskustelutuokiota pitäneet toat syöksyivät kirkuvan oven luota sivuun juuri ennen kuin se hajosi muun metalliromun kanssa tuhansiksi metallisiimoiksi, jotka putoilivat lattialle.

Tulija oli toa mustassa haarniskassa kuluneen keltainen olkaviitta hartiallaan. Viitanvärisissä silmissä hänen mirussaan paloi päättäväinen katse, jonka voimalla tukikohdan rauta-aines oli syösty pois tieltä. Liilat kivet hänen hansikkaissaan hohtivat kirkkaina.
Varjotun palkkamurhaaja rikkoi hiljaisuuden huudollaan: “Missä on-”

“EI PIRU!”, Xen huusi innoissaan keskeyttäen tulijan töykeästi, “NÄITKÖ, CODY? NÄITKÖ?”

Hopeinen komentaja nyökytteli innostuneena.

“MEILLÄ ON ETUOVI!”, ionisoturi jatkoi, remonttireiskan hänen sisällään sytyttyä. “Oli jo aikakin! Kiitos, muukalainen!”

Halawe laittoi kätensä naamalleen. Sisääntulo oli pilattu.

Käden väen olisi ehkä kuulunut olla huolissaan synkästä tuoreesta ilmestyksestä, mutta Codykaan ei tyytynyt vetämään asettaan. Tilassa oli jo valmiiksi tiimin verran toia ja loputtomat määrät tulivoimaa kenen tahansa varalle. Jopa Naho alkoi reagoimaan käänteisiin pelkällä turhautumisella.

Tilan toinen odinalainen hihkaisi innoissaan ja syöksyi ohi edelleen järkyttyneiden toien ohi. Rautakala hyppäsi magnetismin toan kaulaan ja puristi tätä tiukasti.
“Missä destralissa sinä olit?” hän mutisi toan hartiaan. “Viime päivät ovat olleet aika kamalia.”
“Olin matkalla luoksesi, safiiri”, Hammasratas vastasi.

Angien irroitti toasta ja vilkaisi outoa väkeä takanaan.
“Meillä on täällä vähän selviteltävää. Eihän Varjottu tiedä että… että tulit tänne?”
“Ei, ainakaan toivottavasti. Tosin jos joku näistä on sen tripodin vakooja niin sitten”

Veden Mangai oli jo lähellä vain lähteä kävelemään sekavuuden keskellä, mutta maaginen v-alkuinen nimi sai Nahon pysymään tiukasti paikallaan.

“Lisää Varjotun väkeä? Mikä piru teitä oikein riivaa? Ette te voi vain kävellä kaupunkiimme sen jälkeen, mitä eilen tapahtui. Sinulla on parempi olla todella hyvät perustelut tänne tunkeutumiseen!”

“No itse asiassa eilinen-” tiedehai oli näpäyttämässä takaisin, kunnes tajusi, ettei hänellä ollut erityisen paljoa varaa puhua. “Mutta! Minä pyysin häntä eilen tulemaan tänne, kun luulin vielä, että- niin. Ennen kuin asiat meni vähän rikki.”
Naho huokaisin syvään. Jopa Xen alkoi olla hiljalleen kyllästynyt väenpaljouden spontaaniin kasautumiseen.

“Mitä vesiystävämme tässä siis yrittää sanoa”, Cody lopulta puuttui keskusteluun, “Niin tervetuloa Mustaan Käteen. Varo jokaista liikettäsi ja valmistaudu loputtomaan kuulustelutulvaan, sillä me aiomme osoittaa sinua koko ajan salaa jollain aseella. Ja suo anteeksi, että emme käyneet heti kimppuusi. Täällä ollaan vähän uupuneita, että jos hoidetaan velvollisuudet huomenna, kun olemme kaikki virkeitä?”

Musta miru tuijotti hetken yksisilmäistä vahkia, kunnes jälkimmäinen päätti vielä kohteliaisuuden nimissä lisätä: “Mutta hei. Kiitos oikeasti tuosta ovesta. Tunneleissa ryömiminen rikkoo selkäni.”

“Halawe?” Deleva kysyi. “Halawe Aerilta?”

“Ilmielävänä”, Halawe vastasi leveä hymy mirullaan.

“Luulin sinun kuolleen jo aikoja sitten. Kuulemma tapoit Svarlen. Se tyyppi olikin täysi mulkero Nuva-kultteineen kaikkineen”, entinen plasmasankari kertoi.

“Hoidin hommani yhdellä kiiltävällä kolikolla”, mirunaamainen magnetismisoturi naurahti.

Moni läsnäolijoista olisi pärjännyt ilman hopeisen mulkeron mainitsemista. Paitsi edelleen lattialla istuskeleva sheriffi. Hänellä olivat aivan muut asiat mielessään.

“En tahtoisi keskeyttää todella sympaattisia jälleennäkemisiä, mutta oletteko ajatelleet, että moni meistä ei ole syönyt päiviin. Ihan oikeasti, minulla on nälkä. Olenko oikeasti muka ainoa?”

Nuori kenraali oli kiitollinen toverinsa kommentista. Tämä oli se silta keskustelulle, mitä hän oli jo hetken etsinyt. Kaaos kaipasi tekosyyn pysähtyä.

“Ulkonaliikkumiskieltohan on jo vedetty pois, eikö vain?”, Xen aloitti, “Mitä jos Mexxi otat jonkun mukaan ja käytte hankkimassa jotain syötävää. Meitä on täällä aika paljon, joten en pistäisi pahakseni, jos joku valmistaisi meille ihan oikean illallisen.”

“Hal! Pääset esittelemään taitojasi kerrankin muillekin kuin vain minulle!” hailtia riemastui.

“… Teen kyllä mielelläni ruokaa näille hörhöille”, magnetismin mestari huokaisi. “Jos täällä vain on tarpeeksi hyvää viiniä.”

“Hyvä on”, Xen myöntyi, “Valmistele Mexxille lista ja… ömh, Deleva? Haluatko vaikka pitää uutta tuttavuuttamme silmällä sen aikaa, kun hän kokkaamaan? Ei pahalla, mutta minä en vielä luota teistä kovin moneen. Jaaaa… mitäs muuta? Naho lupasi hankkia meille jotain yöpymävälineitä. Alakerrassa on muutamia patjoja, mutta meitä on aika paljon. Ja suurin osa siviilivarusteista on… hopeisella alueella.”

“Voisin muutenkin käydä tuulettumassa”, veden toa myöntyi, “Ja ehkä käyn samalla tyynnyttelemässä vielä muutamaa toimittajaa.”

“Mitäs me keksimme vieraillemme?”, Cody tuumi, viitaten Kapuraan, Matoroon ja Cevaniin, “Onko heille jotain vähän mukavampaa paikkaa kuin ne kuulusteluhuoneet?”

“Ehkä me alamme raivaamaan kakkoskerrosta. Voin käydä vilkaisemassa jahka olen käynyt Mavrahin juttusilla. Hänellä on varmaan jo jotain uutta.”

“Arvostaisin, jos voisin vain mennä puhumaan kaiken läpi Kapuran kanssa jonnekin” Mustalumi vastasi vahkikenraalille.

“Noh, olette toki vapaita tutkimaan tätä kerrosta ja asettumaan, minne haluatte. Minun täytyy kuitenkin pyytää, että ette kumpikaan poistuisi vielä tänään täältä.”

“Minä käyn kaivamassa viskejä varastosta”, Nurukan sanoi. “Täällä on todella vanhaa ja hyvää tavaraa. Aina Selakhian suuruudenpäiviltä nykypäivään”.

“Noh pistetään menoksi sitten, Mexxi jo kiirehti, “Ei se sapuska itseään pöytään hae.”

Xen pyöräytti sormiaan ilmassa omasta mielestään tosi siististi. Valitettavasti ainoastaan Cody ymmärsi sen merkiksi lähteä liikkeelle.

“Niin, että eiköhän se ollut sitten siinä.”

Vaikka kenraali tiesi varten hyvin, että tulevan illan tapahtumien määrässä se ei todellakaan ollut siinä.

Tila oli ollut joskus jonkun toimisto. Se oli ihan kulman takana aulasta, josta väenpaljous oli juuri hajaantunut ja jättänyt kerroksen hiljaiseksi.

“Mikä tämä huone on?” Kapura kysyi ohimennen ja vilkaisi taakseen, muttei nähnyt jälkeäkään häntä aiemmin seuranneesta ko-matoranista. Oli kai löytänyt jotain omaa tekemistä.

“En tiedä”, Mustalumi vastasi ponnistaessaan pöydälle istumaan. “Kuljimme tästä ohi Uun kanssa silloin, kun menimme alas ensimmäistä kertaa… siitäkään ei ole edes viikkoa.”

“Ahaa.”

Kapura katseli ympärilleen, muttei huomannut mitään erityisen kiinnostavaa. Kirjahylly, jonka kirjat kertoivat ilmeisesti lähinnä sotahistoriasta. Outoja esineitä ja muotokuvia, joita Kapura ei osannut yhdistää mihinkään, koska tiesi Kädestä lähinnä salaliittoteorioiden kautta. Ja kuten oli tullut huomattua, ne olivat aika tyhmiä.

“Taisit olla oikeassa aika monessa asiassa”, Matoro aloitti raskaasti. “Anteeksi, etten uskonut.”

Kapura huokaisi. “En minä tainnut kovin uskottavalta vaikuttaa. Ehkä olisi vain pitänyt kertoa kaikesta aiemmin.”

Tulen soturi vilkaisi kohti Matoroa katseessaan huolestuneisuutta. “Mutta… se, mitä puhuimme siitä, että kaikki jäisikin salaisuudeksi. Kai… kai aiot yhä, koska… En usko, että tämä varsinaisesti nostaisi luotettavuuttani Klaanin silmissä.”

“Minä… minä en pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi elää väärän identiteetin kanssa. Tai siis, ne kaikki valheet, mitä se vaatii-” Ajatuskin Valon Ritarista sattui. “En ole missään vaiheessa harkinnut hetkeäkään jatkavani sinun valhettasi… tämä kaikki meni näin päin karzahnia valheiden takia”, toa puhui enemmänkin itselleen. “Minä valehtelin itselleni, ja se… Niin. Päättyi näin.”

“Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. “Petturitutkinta. Vaikutanko minä luotettavalta, jos paljastan olevani Arupak vasta tässä vaiheessa? Mitä siruille kävi, Matoro? Kuinka monta meillä on tuotavana takaisin Klaaniin?”

“Ei ainuttakaan, ja haluan olla onnellinen, että se on niin”, Matoro vastasi vailla epäilystä. “Minä tiedän mokanneeni, ja annan adminien päättää jatkosta. Aion kertoa salaisuutesi, Kapura, mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti. Sekin, että minä salaisin sen, olisi yhdellä tapaa petos… enkä minä voi antaa itseni tehdä niin.”

“Lisäksi, en minä usko että sinua tuomitaan Klaanissa kun et kerran ole se petturi. Ei meillä ole ennenkään ilman aika pitäviä todisteita sellaista tehty”, Mustalumi jatkoi.

“Ei ehkä tuomita, ei”, vastasi Kapura. “Mutta miten luulet tutkimusten etenevän? Kirjoittaako oikea petturi lapulle ‘oon peturi’ ja heittää sen moderaattoreille? Minua vastaan on nyt todisteena se, että käytännössä hävitin kaksi sirua, jotka voivat päätyä kenelle tahansa. Vaikka Avdelle.”

“Minä yritin tappaa sinut”, Matoro vastasi epäuskoisena. “Sinut. Toisen klaanilaisen. Minä luovutin henkilökohtaisesti viimeisen sirun pois. Väitän, että olet ihan turhaan noin huolissasi. Olemme samassa veneessä tässä.”

“En minä tiedä, mitä siruille tarkasti kävi, eikä kukaan muukaan pysty sitä todistamaan”, Kapura mutisi.

“Kasvi vei Epsilonin ja Beetan. Todennäköisesti Abzumolle”, Jään sotilas huokaisi. “Ja Deltan annoin Xenille jonnekin holviin suljettavaksi.”

“Selvä. Hyvä päätös, mutta se ei ole tehtävämme onnistuminen. Se sattuu luotettavuuteemme. Sinä et ole petturiepäilty. Lisäksi kuvittelen, että petturilla olisi käytettävissään keinoja, joilla laittaa sinut tekemään tekemäsi asiat..”

“Ei tässä ole mitään kysymystä, Kapura”, Matoro huokaisi. “Minä tulen kertomaan kaiken. Siitä ei ole epäilystäkään.”

“Sitten… minun on kai näyteltävä eri tarinaa.”

“Mitä jos et näyttelisi? Lainkaan?”

“Koska minulla ei ole todisteita luotettavuudestani”, Kapura sanoi. “Paljastan kaiken, kunhan saan niitä. Minulla on… kontakteja. Monta rautaa tulessa. Aika kirjaimellisestikin, koska olen seppä, mutta sillä ei ole nyt mitään väliä. Minä hankin ne todisteet, ja sitten totuus saa tulla ilmi.”

Jostain käytävän päästä kuului etäistä hälinää. Arpicencord katseli pitkään lattiaa ajatuksissaan.
“Silloin Xialla”, hän aloitti hiljaa. “Kun tapasimme Beetan… muistatko sen?”

“Niin?”

“Luuletko, että asiat olisivat menneet eri tavalla… jos olisit silloin kertonut Nimdasta sen, minkä tiesit. Varoittanut.”

“Eri tavalla asiat olisivat tietenkin menneet”, Kapura huokaisi. “Tuo on totta riippumatta siitä, mistä ajan hetkestä puhumme. Mutta… sitä en osaa sanoa, olisivatko ne menneet paremmin.”

“Minä olin niin sokea”, jään toa huokaisi. “Oraakkeli, Umbra, sinä… jos vain olisin kuunnellut teitä… itseni sijaan.”

“Kuuntele minua nyt”, Kapura mutisi. “Minä pyydän, Matoro. Minä en kanna sinulle kaunaa mistään, mitä teit. Klaanin ei tarvitse tietää mitään, kunhan minä saan kaipaamani todisteet, voimme kertoa totuuden.”

“Mistä todisteista sinä edes puhut?”

“Tiedät kai sen kasvin? No, tarina on pitkä, mutta minulla on… ööh, yhteys siihen. Saatan saada haltuuni esimerkiksi tietoja siitä, missä sirut oikeasti ovat. Ja sitten me voimme hankkia ne takaisin.”

“Unohda ne sirut! Niin minäkin yritän tehdä! Sinä sanoit minulle, että niistä on pelkkää haittaa, ja minä opin sen pahimman kautta!”

“Onko parempaa, että ne päätyvät makutalle? Me tiedämme, mitä sirut saavat aikaan. Muut eivät. Epäilen, ettei Klaanin johdon tarkoitus ollut missään vaiheessa varsinaisesti tuhota niitä, mutta meillä on toinen artifakti, joka kykenee niiden huomaamattomaan säilytykseen. Tai sitten voimme antaa ne Käden haltuun, mikäli pidät sitä luotettavana ratkaisuna.”

“Minä en aio jatkaa tätä leikkiä enää”, Matoro vastasi. “Minä kerron kaiken tietämäni admineille, ja he saavat päättää jatkosta. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo ajat sitten.”

“Hyvä on”, sanoi Tulen takoja. “Kunnioitan päätöstäsi. Mutta minä en aio luopua niistä korteista, joita minulla on. Jos en tee mitään, minulla ei ole petturuusepäilyjen vuoksi paikkaa, johon mennä, mutta toisaalta…. Sitä ei ole kenelläkään muullakaan, koska maailma palaa hullun makutan liekeissä.”

Arkkienkelin purppurainen piipari soitti sinistä Mustalumen mielessä.
“M-minä yritin jo polttaa sen”, Matoro vastasi. “Mutta Nimda poltti minut.”

“Eikö sinusta tunnu siltä, että… lopulta ei ole jäljellä mitään palavaa? Lopulta, vaikka siinä menisi aikaa, tulen on pakko sammua?” Kapura kysyi. “Minut on jo poltettu kokonaan. Nimda huijasi minua kerran, mutta enää en… Enää sillä ei ole tehoa minuun.”

“Älä ajattele noin”, Matoro vastasi. “Unohda se. Ehkä on niinkuin sanoit ja Nimda polttaa kaikki käyttäjänsä. Ettei kukaan saa mitään merkittävää sillä aikaan ennen kuin hajoaa.”

“En minä Nimdaa käyttää aikonutkaan”, Tulen takoja mutisi. “Alkuperäinen suunnitelma pätee yhä. Sirut kelloon, kello tulivuoreen. Ja tulivuoren juurella juhlat kaikkien niiden kesken, joiden elämät sirut ovat tuhonneet. Tai ehkä kauempana, koska sirut voivat saada tulivuoren vaikka räjähtämään, mutta ymmärrät kai idean.”

“Antaa adminien päättää. Minä en ajatellut jatkaa. Melkein kaikki valintani niiden suhteen ovat olleet huonoja.”

“Arvaa, kenen olisin antanut päättää ennen tätä matkaa? Vinkki: Seisoo tässä huoneessa. Ei ole merirosvo, vaikken oikeastaan taustoistasi tiedäkään. Admineita uhkaa sama siruista korruptoitumisen uhka kuin muitakin. Heitä ole vielä poltettu loppuun.”

“Minä tiedän miten paljon minä tein virheitä! Minä yritän korjata niitä!” Matoro purkautui.

“Minusta oikea tapa tehdä se ei ole antaa jonkun toisen tehdä täsmälleen samat virheet. Usko minua tässä, Matoro. Mitä luulit minun yrittäneen koko matkan?”

“Olisit voinut vain kertoa koko tarinasi ja varmistaa sillä ettei virhettä toisteta”, Matoro sanoi katkerana.

“Minä kerroin sen. Vastalahjaksi sain miekan keskelle vatsaa. En usko, että aiemmin kertominen olisi tuottanut parempia tuloksia. Sinä… sinä ajattelit vain siirtää ketjua eteenpäin? Mitä luulit tapahtuneen sirujen historiassa? Aina joku löytää ne ja tuhoaa itsensä. Uusi omistaja tekee samoin. Sykli täytyy rikkoa, Matoro.”

Jään toa huokaisi ja nousi seisomaan.
“Minä yritän tehdä kerrankin jotain oikein”, hän sopersi ääni säröillen. “En minä… ei se…”

“En minä sitä epäile”, vastasi Kapura. “Minä epäilen sitä, että sirujen siirtäminen eteenpäin auttaisi mihinkään. Haluatko nähdä, kuinka paljon Abzumo onnistuu tekemään ennen pirstoutumistaan sirujen mahdista? Vai haluatko nähdä, montako sirua Tawa tai Guardian voi saada ennen kuin musertuu niiden edessä?”

Purppura piipari. Kuudella tapat jumalat. Siniset veivät hänetkin. Ajatukset ruutia. Mielen Prinssin sirpaleet kuiskivat kaikkialla.

“Minä en voi enkä aio pyytää, että lähdet jälleen tavoittelemaan siruja ja katsomaan, miten tällä kertaa käy. Mutta minä aion. Minun on pakko. Ja sitten, kun tulee aika tuhota ne, pyydän kellon takaisin ja etsin sen hemmetin tulivuoren.”

“Mikset vain pidä tätä kirottua kelloa itselläsi?” jään toa kuiskasi katsomatta Kapuraa.

“Ööh… se johtuu… muista asioista. Luulen, että jos joku hypoteettinen muistaa, että se oli joskus Arupakilla, jäljet johtavat minuun. Se on paremmassa turvassa sinulla.”

“En jaksa valheitasi”, Matoro sanoi synkkänä ja heitti kultaisen kellon tulisielun jalkoihin lähtiessään huoneesta. Se kilahti osuessaan teräslattiaan. Toan askeleet veivät pois, eikä toinen ehtinyt perään.

“Hyvä on!”, Kapura huusi jääveljensä jälkeen. “Ehkä löydän paremman säilyttäjän. Toivottavasti omatuntoosi sattuu, jos Mokel tulee oudon psykopaatin murhaamaksi!”

Mutta Mustalumi oli jo poissa.