Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.

Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.

TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.

Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.

Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.

Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”

Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.

Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.

Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…

Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.

Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”

Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.

”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.

Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.

”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.

”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.

”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.

”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.

”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.

”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”

”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.

”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”

”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”

”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.

Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.