Kolme täydellisen säännöllistä, kulmikasta kappaletta tuijotti heitä kohti silmillä, joita yhdelläkään ei ollut. Kun partio lipui Megabotaraxin mökkiä kohti ilman halki, sulavasti ja elegantisti kuin tuulen lennättämä höyhen, Faxadosq ei osannut tuntea pelkoa.

Ei osannut, vaikka hän muisti hyvin, mitä ne olivat tehneet skakdille ja aristokraatille, joita hän oli jahdannut Destralille.

Ei osannut, vaikka hän enemmän intuitiolla kuin järjellään tiesi, että ne olivat syyllisiä siihen, mitä maailmalle oli tapahtunut.

Toan täytti vain järjetön, luonnoton tyyneys, joka synnyttyään jossakin hänen sisällään oli kulkenut hermoratoja pitkin Faxadosqin kehon jokaiseen ääripisteeseen ja turruttanut hänen lihaksensa epämääräiseksi, veteläksi massaksi, joka kuului jollekin toiselle toalle jossakin muualla.

Araganin oli ilmeisesti vallannut sama velttous – tulen toa seisoi hiljaa paikallaan, mutta horjuen. Faxadosq pohti, oliko hänellä itselläänkin hankaluuksia pysyä pystyssä; viestit hänen ruumiinsa eri osista aivoihin tuntuivat kulkevan ikuisuuksien pituisella viiveellä. Hän oli aika varma siitä, että vaikka jokin villipeto olisi syöksynyt metsästä ja puraissut hänen kätensä irti, kipu olisi saapunut vasta vuosikausien päästä jos sittenkään.

Näin oli ihan hyvä olla, eikö vain? Tuskinpa hän edes tuntisi mitään, kun niiden kaikkeutta hajottava vaikutus tulisi tarpeeksi lähelle hioakseen hänen fyysisen olemuksensa sileäksi aineettomuudeksi.

Miksi tehdä mitään?

Miksi paeta?
Miksi taistella?
Miksi huutaa apua?

Ja…

… ja miksi vapauttaa se?

Faxadosq ei ehtinyt miettiä, mistä ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, sillä ovi kävi ja läimähti mökin ulkoseinään – Megabotarax astui ulos ja osoitti syyttävällä mutta vapisevalla sormella kohti Faxadosqia.

“Sinä!” olento huusi. “Sinä houkuttelit ne tänne!”

“… minä mitä?” pystyi Faxadosq mumisemaan vastaukseksi siitä huolimatta, ettei suu, jolla hän puhui, tuntunut hänen omaltaan. Ympäristön yksityiskohdat sumenivat pois – etäisen metsän puut eivät enää muodostaneet selviä, kohti taivasta sojottavia piikkejä, vaan liukenivat osaksi yhtä väritöntä vallia näkökentän rajoilla.

Todellisuus oheni sameaksi, piirteettömäksi sumuksi, jossa kirkkaina muotoina loistivat vain häntä lähenevät partiot ja pimeydestä kurkottava käsi, joka oli jälleen materialisoitunut hänen olalleen.

vapauta se vapauta se vapauta se vapauta se

Faxadosq oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt merkityksettömään mantraan, joka oli vaivannut häntä niin unessa kuin valveilla – mitään vapautettavaa ei ollut. Hän oli hän, epätoivoiselle ja turhalle matkalle lähetetty toa, joka kohtaisi pian loppunsa partioiden käsissä; kaikki muu oli sisällötöntä valhetta, jota maailma kertoi itselleen jatkaakseen olemassaoloaan.

“MINÄ PUHUN SINULLE, TOA!”

Megabotaraxin karjaisu havahdutti Faxadosqin siitä tilasta, johon hän oli vajonnut. Partiot olivat lakanneet lähestymästä; nyt ne leijuivat ilmassa parinkymmenen bion päässä mökistä.

“Minä en tehnyt mitään”, varjon toa vastasi häneen murhaavasti katsovalle olennolle. “Ne tulivat tänne itsekseen.”

“Siinä olet väärässä”, Megabotarax sihisi, “sillä ne eivät vain livu maailman halki vailla päämäärää. En tiedä, mistä olet tietosi saanut–”

“Minä olen kuullut tarinoita”, Faxadosq keskeytti. “Useita. Useita kymmeniä tarinoita, ja sen lisäksi olen henkilökohtaisesti nähnyt, kuinka ne veivät eräät Destraliin jahtaamani–”

“Tarinoita“, Megabotarax sanoi. “Vai olet sinä kuullut tarinoita? Nimiä, Faxadosq. Minä haluan tietää, kuka on laverrellut sinulle valheita.”

Varjon toa katsahti ärtyneesti kohti hirviötä, jonka mielestä tämä oli partioiden hyökkäyksen keskellä järkevintä ajankäyttöä, ja avasi suunsa vastatakseen. Kului muutamia sekunteja; hän pinnisti muistiaan, sulki suunsa ja avasi sen uudelleen, mutta taaskaan toan mieleen ei ilmaantunut mitään.

Hän oli kuullut tarinoita. Hänen oli ollut pakko kuulla tarinoita – kuinka muutenkaan Faxadosq olisi saanut tietää mitään partioista? Tiedon oli ollut pakko kantautua hänen korviinsa jotakin tietä; Megabotarax oli selvästi hänen kanssaan samaa mieltä siitä, mitä partiot olivat, joten jostakin hän oli saanut niistä tietää.

Mutta mistä?

Faxadosq keskittyi parhaansa mukaan – jossakin näkökentän sivupuolella kolme hahmoa alkoi jälleen lähestyä mökkiä – mutta ei muistanut.

Ei muistanut partioista kuulemiaan tarinoita eikä mitään muutakaan. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Kuka oli tuo purppura, siivekäs olento, joka viittoi hänelle jotakin ja jonka kasvoihin ilmestyi jatkuvasti rakoja, joista ei tullut ääntä?

Ja kuka oli tuo tulen…

Aragan!

Aragan oli jähmettynyt paikoilleen hieman kauemmas – toan silmät kyynelehtivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen uhkaavasti heitä kohti leijuvia hahmoja.

Faxadosq pakotti itsensä kiinnittymään todellisuuteen – kaikki olisi ohi, jos hän vajoaisi uudelleen – ja syöksyi kumppaniaan kohti. Hän tarrasi kiinni Araganin kädestä ja riuhtaisi tämän mukaansa; he etenivät pari juoksuaskelta, kaatuivat maahan ja kierivät poispäin mökistä. Varjon toa kompuroi ylös ja näki, että kolmen partio jatkoi kohti mökkiä; ne olivat muodostaneet heidän ja Megabotaraxin välille kuolettavan jakolinjan.

“FAXADOSQ!” huusi Megabotarax, kun niiden kaiken hajottava aura alkoi työstää hänen mökkiään. Kattotiilet sulivat muodottomiksi möykyiksi; seinästä tuli leijuvaa, hahmotonta nestettä, joka sekoittui yhtä lailla partion vaikutukselle altistuneeseen ilmaan ja muodosti sumeaa, harmaata sakkaa. “Meidän välimme eivät ole vielä selvitetyt, mutta ensiksi meidän täytyy paeta.”

Toa olisi saattanut kysyä, miten olento ajatteli niin tehdä, jos tämä ei olisi jo vastannut itse. “Järjestän meille harhautuksen. ALKUPAHOLAISET!”

“Fax”, maassa makaava Aragan kuiskasi. “Minä… minä näin kaiken.”

“Ei nyt”, mutisi Faxadosq vastaukseksi. Leijuvat tuhoajat olivat sulattaneet tiensä Megabotaraxin mökin keskiosaan – sen koko ulkopinta oli muuttunut vellovaksi, värittömäksi massaksi, joka pakeni pilviä kohti vain sumetakseen pois ja lakatakseen olemasta olemassa ennen sinne pääsyään.

Megabotarax karjui ilmoille sanoja, joita Faxadosq ei ymmärtänyt. Varmaankin käytti jotakin niistä lukuisista loitsuista, joita huhupuheiden mukaan osasi.

“Fax, minä näin totuuden…”

Maa Faxadosqin jalkojen alla alkoi värähdellä. Hän hyppäsi kauhistuksissaan pois tieltä ja huomasi, että siihen, missä hänen oikea jalkansa oli äskettäin ollut, oli nyt työntynyt maan läpi musta piikki.

“… e-eikä se ollut mukava totuus.”

Varjon toa katsoi kohti Aragania tietämättä, oliko edes kuullut saati sitten ymmärtänyt sitä, mitä hän oli juuri äsken sanonut. Joka puolelle tulen soturia oli ilmestynyt samanlaisia piikkejä.

“ALKUPAHOLAISET!”

Tismalleen samalla hetkellä kaikki niistä nousivat ylöspäin ja paljastivat olevansa kaksittain kiinnittyneitä kasvottomiin, pikimustiin päihin. Aluksi kasvottomiin, siis – yksi avasi silmänsä, ja niiden takaa loisti sokaiseva, kaikkia ympäröiviä värejä kirkkaampi punainen valo.

Aragan kirkaisi kauhistuneesti ja kompuroi pois ruohikosta nousseen armeijan päältä. Näky olisi voinut olla koominen, jos tilanne olisi ollut mitä tahansa muuta.

“Alkupaholaiset”, puhui Megabotarax kauempaa. “Minä loin teidät paholaisten komentajiksi sekä kaikkien elementtien mestareiksi, mutta epäonnistuitte kummassakin, kuten kaikki minun luomukseni!”

Kolmen partio oli jälleen pysähtynyt. Mökin jäänteiden kadotessa Faxadosq näki ne selvästi; niiden vaikutus oli kaivertanut maahan pallosektoria mukailevan, savuavan kuopan.

“Lopulta ette voineet pelastaa minua partioilta”, saarnasi Megabotarax syyttävään sävyyn, “sillä mikään ei voi. Mikään ei pelasta mitään partioilta. Mitä ikinä ne ovatkaan, yksikään olento tässä kurjassa maailmassa ei voi asettaan kohottaa niitä vastaan, ja siksi kaikkeus on tuhon partaalla. Minä loin teidät taistelemaan, mutta tällaisten asiaintilojen vallitessa ette enää johda hyökkäystä Destralin herraa vastaan – teidän tehtävänänne on kuolla, ei taistella.”

Olennon puhuessa luomuksilleen ne nousivat jotenkin maasta sen muotoa mitenkään häiritsemättä. Ruohonkorsikaan ei katkennut, kun epämuodostuneet, mahdottoman lihaksikkaat ruumiit kohosivat säilöstä, jossa ne olivat odottaneet vuosikausia. Sarvekkaista päistä osa kääntyi katsomaan kohti sitä, mikä oli joskus ollut Megabotaraxin mökki; osa suuntasi kiiluvat silmänsä kohti Faxadosqia ja Aragania. Toat tajusivat sanomattakin vihjeen paeta.

Eivätkä ne ilmestyneet vain siihen kohtaan maastoa – toinen parinkymmenen ryhmä nousi esiin Megabotaraxin vierestä ja kolmas mökin takaa.

“Teillä ei ole muuta asetta kuin säälittävää lihaa oleva kehonne”, julisti itsekin mökistä ja partiosta perääntyvä Megabotarax. “Teillä ei ole muuta järkeä kuin syöksyä kohdetta kohti ja heiluttaa naurettavia raajojanne. Kun silmienne valo sammuu lopullisesti, tietäkää, että häpeän teitä, itseäni ja koko maailmaa. HYÖKÄTKÄÄ, ALKUPAHOLAISET!”

Faxadosq ja Aragan eivät jääneet seuraamaan, mitä tapahtui, vaan juoksivat.

Ja sitä paitsi heidän ylitsensä lentävät savuavat, mustat ruumiinosat, alkukantaiset tuskanhuudot sekä valonvälähdykset kertoivat aivan tarpeeksi.

Faxadosq huohotti ja nojasi puuhun. “N-no… mitä seuraavaksi?”

Araganilta ei kuulunut vastausta. Varjon toa kääntyi katsomaan, olivatko he eksyneet toisistaan rämpiessään metsän halki, mutta siellä hänen matkakumppaninsa seisoi tuijottaen tulosuuntaan.

Jos näky etäisestä, savuavasta kraaterista siellä, missä Megabotaraxin mökki oli joskus ollut, oli se, mikä oli saanut toan pysähtymään, Faxadosq ei voinut häntä syyttää.

Se sitten Megabotaraxista. Mikä pahempaa, mikäli hirviö oli ollut oikeassa, se myös heidän ainoasta johtolangastaan – siitä, että varjojen herran itse täytyi olla kaiken takana. Megabotarax ei ollut vaikuttanut niin vakuuttavalta, että Faxadosq olisi tätä välittömästi uskonut, mutta ei hänellä itselläänkään ollut ylitarjontaa todisteista teorian tueksi.

Mikä olikaan saanut hänet ajattelemaan, että maailman rappio oli Makutan käsien työtä? Oliko hän unohtanut senkin, vai eikö ollut koskaan tiennytkään? Olisivatko hän ja Aragan lähteneet pitkälle ja vaaralliselle matkalle Megabotaraxin luokse ilman sen vahvempia perusteita epäillä, että erakolla olisi ollut heille tärkeää tietoa?

Faxadosq piteli päätään ja yritti setviä menneisyyttä koskevia muistojaan, jotka tuntuivat vaarallisen sumeilta – jos hän ei pitäisi kaksin käsin kiinni, huomenna hän ei muistaisi enää nimeäänkään. Hänelle oli kotisaarella annettu tehtävä, jota hän oli poistunut suorittamaan, ja vuosien kuluessa tämä tehtävä oli johdattanut hänet Bio-Klaaniin. Suunnilleen niihin aikoihin – hieman ennen tai hieman jälkeen – ensimmäiset merkit kaikkeuteen iskeneestä rutosta olivat ilmenneet.

Mutta sen jälkeen oli vain harmaata usvaa, jonka läpi yksittäiset hetket loistivat kirkkaina pisteinä.

Hän muisti jahtaamansa henkilöt ja sen, kuinka partio oli iskenyt hänen seuratessaan heitä kohti Destralia.

Hän muisti, että eräänä iltana he eivät olleet enää saaneet nuotiota syttymään. Rakasentankit olivat olleet vielä mukana. Yksi nimi – Edikiller – pomppasi esiin sakeudesta, mutta Faxadosq ei enää muistanut, kuka tämä oli ollut tai missä yhteydessä he olivat tavanneet, jos edes olivat.

Hän muisti kävelymatkan Megabotaraxin mökin luokse ja sen hetken metsässä, kun todellisuuden toiselta puolelta häntä piinaava läsnäolo oli näyttänyt todellisen voimansa ensi kertaa.

Hän muisti täysin tarkasti saapumisen hökkelille ja sitä seuranneet tapahtumat päättyen siihen, että he olivat paenneet partion ja alkupaholaisten taistelua.

Mutta kaikki muu siltä ajanjaksolta oli epäselvää – Faxadosq hätkähti tajutessaan, ettei hän edes tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt Bio-Klaanista. Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Voisiko hänen muistoissaan olla vuosien mittainen tyhjä aukko?

Milloin hänestä oli tullut toa? Miten ja miksi hänestä oli tullut varjon toa?

Ja… ja…

… kuka oli Aragan?

Vapauta se.

Vapauta mikä?

Totuus.
Totuus on sisälläsi. Sinä tiedät, mikset muista. Sinä tiedät, miksi selkeät hetket ovat vain reikiä tuulen kuljettamassa lakanassa. Sinä tiedät, mutta vielä et ymmärrä. Se tapahtuu sitten, kun olet oppinut lisää.

Ja sitten voit vapauttaa sen.

Sen enempää Faxadosq ei ehtinyt päässään puhuvan äänen sanoja pohtia, sillä jokin tarrasi häntä keskiruumista ja nosti ilmaan. Hän rimpuili hetken, mutta huomasi sitten häntä pitelevien kynsien purppuran sävyn, katsahti ilmaan ja huomasi Megabotaraxin.

Aragan huusi jotakin – oli itse asiassa jo huutanut vähän aikaa, mutta varjon toan ajatukset olivat olleet toisaalla – mutta vaikeni pian.

“Typerykset”, hirviö sähisi, “miksi niin kauas juoksitte? Minähän sanoin järjestäväni harhautuksen, en taistelevani itse niitä vastaan.”

Faxadosq ei ollut varma, mitä vastata – minkäänlainen skeptisyys koskien sitä, olivatko he uskoneet Megabotaraxin kykyyn selviytyä tilanteesta, oli kuitenkin varmasti huono idea, sillä puunlatvat etääntyivät koko ajan.

Sen sijaan hän vain vilkaisi taakseen ja kysyi nähtyään, ettei leijuvien kappaleiden joukko seurannut heitä: “Mitä tapahtui?”

“Jäin seuraamaan, pystyisivätkö luomukseni mitään partiolle, mitä ne eivät tietenkään tehneet”, sanoi Megabotarax ärtyneesti, “mutta te olitte taistelun laannuttua jo hävinneet. Arvelin teidän lähteneen kohti metsää, sillä se oli ainut suunta, jossa todellisuutta vielä oli, joten lensin perään katsomatta, mitä partio teki teurastettuaan alkupaholaisista viimeisimmän.”

Tässä kohtaa kertomusta myös Aragan vilkaisi pelästyneenä taakseen.

“Kävi ilmi, että partio päätti kadota. En tiedä, mitä ne halusivat, mutta ilmeisesti vuosien ja vuosien aikana kivuliaasti ja hitaasti luomani armeijan tuhoaminen tyydytti niiden tarpeet. En myöskään tiedä, mitä ne ovat, ja se mysteeri ei minulle–”

Faxadosq huomasi Aragonin kuiskaavan jotakin ja keskeytti heitä kantavan hirviön. “Puhu kovempaa, Aragan! Täällä tuulee niin kovaa, etten–”

“NE OVAT VANKILOITA!” tulen toa huusi. “Ne… ne…”

Sekä Megabotarax että Faxadosq vaikenivat.

“Ne ovat vankiloita”, Aragan sopersi. “Sen… sen minä näin, kun… ne… ne ovat vankiloita. Syntisten vankiloita. Sääntöjä… sääntöjä rikkoneiden vankiloita. E-eivät ne ole kenekään luomuksia, jotka ovat s-syyllisiä tähän kaiken loppuun… ne… ne ovat ne, jotka ovat tuhoutuneet. Kun… kun harmauden aalto etenee ja syö… syö sisäänsä kyliä… nuo ovat ne, m-mitä jää jäljelle.”

Tulen toa painoi kätensä kasvoilleen.

“M-minun kyläni… Remalu… Gorduk… Ular… k-kaikki ovat jossakin… muuttuneet…”

“Hyvin runollista”, keskeytti Megabotarax, “mutta osaisitko vielä kertoa, mikä tai kuka on se, joka loi todellisuutta pureksivan harmauden, joka muuttaa älylliset olennot venytetyiksi kuutioiksi ja tuhoaa kaiken muun?”

Vastausta ei kuulunut.

“Siinä tapauksessa millään tuolla ei ole vaikutusta suunnitelmiimme.”

“Hetkinen”, sanoi Faxadosq, “mitkä ovat suunnitelmamme? Mihin me olemme menossa?”

“Erittäin hyvä kysymys”, totesi Megabotarax. “Koska asuinsijani on enää pelkkä savuava kraateri, nyt jos koskaan on oikea aika käväistä pikku visiitillä Metru Nuilla ja sanoa hei kaikille vanhoille kavereille, jotka nyt sotivat legendojen kaupungin herruudesta – siitä, ketkä saavat olla kohtalon asukit, jotka jäävät henkiin kaikkien muiden kadotessa. Matkaan sisältyy yksi välietappi, sillä minulla on piilossa eräällä saarella–”

“Minä en vieläkään ihan ymmärtänyt”, keskeytti Faxadosq, “miksi… ööh, miten me liitymme tähän suunnitelmaan?”

“Voin minä teidät pudottaakin.”

Maisema oli keskustelun aikana vaihtunut täysin autioksi mereksi. Ei kalastusaluksia, ei rääkyviä linturaheja – jopa heidän ohittamansa luodot ja pikkusaaret olivat vailla merkkejä asutuksesta tai elämästä.

Parempi tämä kuin partioita täysi taivas, totesi Faxadosq itselleen, mutta näkymä ei silti parantanut hänen oloaan – he eivät näyttäneet olevan yhtään missään.

Ei maamerkkejä, ei elämää.
He matkasivat sanan abstraktissa merkityksessä halki maiseman, joka oli olemassa vain sen hetken, kun he sitä aisteillaan havainnoivat.

Lentonopeudessa vaikutti olevan jotakin yliluonnollista, mutta Megabotaraxin tiedettiin osaavan monia loitsuja, joten Faxadosq ei maininnut asiaa. Aragan oli täysin hiljaa; varjon toa olisi halunnut esittää tälle paljonkin kysymyksiä, mutta ei tiennyt, kuinka paljon luottaa Megabotaraxiin.

Eikä hän myöskään tiennyt, mitä muut olisivat olleet mieltä hänen järjestään, jos Faxadosq olisi kysynyt, miten ja missä hän oli tavannut matkakumppaninsa.

Ja kaikista eniten hän pelkäsi sitä, että kuultuaan kysymyksen Aragan miettisi hetken, sanoisi “hmm, enpä juuri nyt muista”, ja palaisi mietteisiinsä.

Niin kauan hän saattoi ainakin teeskennellä kaiken olevan hyvin, kun kyse vaikutti olevan vain hänen omista muistiongelmistaan, mutta entä jos tapahtumat olisivat kadonneet kaikkien muidenkin päistä? Ei ollut hankalaa kuvitella, että taivaan ankean harmaaksi ja kasvit pysähtyneiksi tehnyt ilmiö olisi vaikuttanut myös älyllisten olentojen aivoihin, mutta Faxadosqista siinä oli jotakin sitäkin synkempää ja pelottavampaa, josta hän ei vain saanut kiinni.

“Oikeasti liitytte suunnitelmaan siten, että te tiedätte jotakin tärkeää – Faxadosq ainakin – mutta säälittävät aivonne ovat kaikessa sekaannuksessa unohtaneet. Mietitään sitä lisää myöhemmin; tuossa suunnassa näette ainoan välipysähdyksemme”, keskeytti Megabotarax hänen ajatuksensa. “Laskeutua emme kuitenkaan voi, jos haluamme pitää henkemme.”

Purppura sormi osoitti kohti pikkusaarta, jolla ei edes kasvanut yhtäkään puuta. Faxadosq ei ollut ihan varma, mitä niin uhkaavaa hänen olisi pitänyt siinä nähdä; pari aivan tavallisen näköistä kiveä törrötti rantahietikossa, muuta huomionarvoista hän ei erottanut.

“On yleistä tietoa, etteivät alkupaholaiset ole ainoita luomuksiani”, selitti hirviö. “Itse asiassa juuri tälle saarelle piilotetut iskujoukot ovat varsinainen syy siihen, että Metru Nuilla käytävän sodan jokainen osapuoli on tullut maanittelemaan minua puolelleen. Arvatkaapa, kuinka suuressa viisaudessani estin heitä yksinkertaisesti matkaamasta saarelle ja ottamasta armeijaa hallintaansa?”

Faxadosq tai Aragan eivät kumpikaan esittäneet arvausta.

“Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax ja käytti jotakin loitsua taikoakseen käteensä pikkukiven. “Tein niin, että paholaiset tottelevat vain alkupaholaisten käskyjä, ja kätkin alkupaholaiset.”

Kivi putosi saarelle kadoten näkyvistä. Suuri joukko mustia hahmoja – sellaisia, joiden toat olivat nähneet työntyvän esiin ruohikosta Megabotaraxin mökin lähellä, mutta ehkä hieman pienempiä – pisti päänsä esiin ja kampesi itsensä ylös vilkuillen, kuka tai mikä niiden unta oli häirinnyt.

Ne osasivat lentää – yksi heidät huomannut paljasti siipensä, lähti taivaalla näkyvää hahmoa kohti ja kirkui muita seuraamaan.

“Eivät… eivätkö alkupaholaiset olleet juuri niitä, jotka mökilläsi kuolivat?” kysyi Aragan. “Miten me–”

“Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax taas. “Me lennämme karkuun tosi kovaa. Nähdään Metru Nuilla, astetta huonommat mutta määrältään lukuisammat luomukseni!”

Sen sanottuaan Megabotarax laukaisi itsensä entistä nopeampaan syöksykiitoon. Aragan huusi jotain, mutta hänen äänensä ei enää kuulunut tuulen läpi; Faxadosq vilkaisi hänen osoittamaansa suuntaan eikä yllättynyt lainkaan, kun näki satojen paholaisten seuraavan kaukana heidän perässään.

Tulen toa pudisti päätään ja osoitti uudelleen.

Nyt Faxadosq huomasi, mitä toa oli tarkoittanut – heidän vasemmalla puolellaan näkyvää, vähintäänkin tuhansista yksilöistä koostuvaa partioiden pilveä. Osa niistä liiti kolmen ryhmissä aivan merenpinnalla; osa leijui heitä korkeammalla ilmassa.

Varjon toa ei tiennyt, mistä se oli tullut, mutta hänen mielensä valtasi järkkymättömän vahva tuntemus siitä, että nekin olivat matkalla kohti Metru Nuita.