Aamu sarasti ja skakdiin sattui. Ensimmäinen tunne oli kuin pieni ja viheliäinen biomenninkäinen, joka koputti hänen päätään.
Kop. Kop.

Hngääh, oli ensimmäinen miete.
Tum. Tum.
Tältä skakdin päässä kuulosti.

Mies palaili todellisuuteen usvasta. Kirkkaus rämähti päälle kuin kasa tiiliskiviä. Verhot eivät juuri pysäyttäneet aurinkoja, jotka polttivat yhdessä lasin läpi.

Osaltaan se saattoi johtua siitä, että Guardian oli unohtanut vetää verhot kiinni.
Hngääääääh, toinen miete nosti päätään.

Bäng. Bäng.
Tältä tuo ääni kuulostaisi, jos kuuntelisimme sitä nyt.
Bäng.

Jyskytys ei ollut hellää. Mikä sitten halusikin sisään, sillä oli kiireistä asiaa. Jos siniseltä skakdilta kysyttiin, jyskyttäjä voisi hänen puolestaan vaikka tehdä näin:
Hngääh.

Sanalla hngääh hän tarkoitti, että jyskyttäjä voisi lakata jyskyttämästä hänen aivokuorensa sisällä, jos siitä ei olisi liikaa vaivaa. Ja oikeastaan joka tapauksessa.
Vaan jyskyttäjä ei hellittänyt. Skakdi haki kituvana asentoa, mutta vuoteen petivaatteet taistelivat vastaan. Gee oli aika varma, että ne eivät olleet siellä, missä niiden piti olla.

Hän ei ollut aivan varma, missä itse oli, mutta toivoi että petivaatteet olisivat edes samassa paikassa. Jopa silmän avaaminen sattui jo ajatuksena. Aamutaivaan korventavat kaksoset tunkeutuivat luomenkin läpi polttavina ja tuomitsevina.
Skakdi päätti, että ei tarvisi näköä. Hän nosti kättään, ja-
Hngäääääääääääääääääh.

Tuhat vihaista rottaa pureskeli skakdin raajoja sisältä päin. Liikkuminen sai ne vihaisemmiksi. Guardian kokeili etsiä asentoa, jossa kaikkialle ei sattunut, ja samalla yritti erottaa tyynyjään ja peittoaan mahtavaksi haarniskakseen kietomastaan kangasmassasta.
Hngääh. Ei enää ikinä.
Jyskytys jatkui, mutta yhtäkkiä se kuului muualtakin kuin otsan ja takaraivon välistä. Jonkun rystyset rummuttivat ovea varoen. Koputtaja odotti joitakin sekunteja ennen kuin saranat narahtivat hiljaa.
Ovi ei ilmeisesti ollut edes kiinni. Guardian teki parhaansa sanoakseen jotain saapujalle, vaikka kaikki mitä hän suustaan päästi siivilöityi ainakin kahden tyynyn ja peittolabyrintin läpi.
“Mmmh”, Guardian sanoi.
“Helei.”

Toa tepasteli hiljaa sängyn luokse. Tawan käden vetämänä kilpi verhojen hahmossa pysäytti auringot. Kipu skakdin silmässä hellitti.
“… kii-tooos.”
“Ole hyvä”, Tawan ääni vastasi äärettömän väsyneen kuuloisena. “Paaco taisi kysellä sinua siihen strategiakokoukseen.”
“Eääärgh. Mitä vastasit?”
“Ei kun kysyi sitä sinulta“, Tawa naurahti heikosti. “Etkö sinä muka muista?”
“Eääärgh. Mitä vastasin?”
“En ihan tiedä. Mitä ‘skarrararr’ oikeastaan tarkoittaa?”

Yhtäkkinen yskäkohtaus pakeni skakdin suusta. “A-aika moniakin asioita!” hän nauroi kunnes sattui, eli ei kovin montaa sekuntia.
“Jos en vain kysy”, toa tokaisi.
“Joo älä. Eikö… minulla ollut joku herätyskin?”
“Sinä heitit Paacoa sillä.”
“No se selittää aika paljon.”

Tawa ravisti jotain rapisevaa ja narskuvaa käsissään. Guardian raotti varoen peittoa kasvojensa päältä ja sitten silmäluomeaan. Ensiksi pisti esiin tuska, sen hellitettyä sumu. Sumun hälvettyä huone pyöri ympäri ja mies voi pahoin.
Ja kun maailma rauhoittui, skakdi vihdoin näki jotain, ja kaikki oli taas pienen hetken hyvin. Verhojen välin valoviiva piirtyi väsyneen sähkön toan koko pituutta pitkin. Tawa piti valkoista viittaa olkapäällään ja nosti hymyillen molemmat kätensä päänsä tasalle. Niissä hän esitteli ylpeänä kahta pussia täynnä pikkuruisia jääpaloja.
“Kyllä”, skakdi ähki tuskaisena. “Kyyyyyyllä.”
“Nämä ovat tässä sitten kun kaipaat”, toa hymähti laskien jäät skakdin yöpöydälle. “Yritä muistaa kun ovat vielä kiinteitä.”
“Kiitos.”

Tawa ei siihen vastannut, vaan nosti omat kätensä hiljaisena ohimoilleen, sulki silmänsä ja hieroi päätään kahdella sormella. Vuoteenoman Vartijan silmään valon heijastus alkoi taas maalaamaan tuskaa, mutta hän ei sitä sulkenut.
Jyskytys tuntui vaimenevan. Tai ainakin pään sisällä. Sinisempi admineista yritti avata suunsa ja herätellä keskustelua.
“Hngääh”, hän sai aikaiseksi.
Tawa virnuili hiljaisena ja nappasi Guardianin konesilmän pöydältä. Skakdin tuijottaessa nyrpeänä toa nosti kiikarin vasemman silmänsä päälle ja teki niskaansa “harjan” toisen kätensä sormilla.

“Ei tämä neste ole minulle koskaan ollut ongelma“, sanoi toa ääntään hölmösti mörentäen. “Miten meni noin omasta mielestä?”
“Hngääääääh“, mies pudisti päätään tyynyluolien uumenista. “Joskus toiste.”
Tawa naurahti hiljaa kiikarin silmältään laskien. “Nyt tai ei koskaan.”
Heikko kurahdus. “En minä edes puhu noin!”
“Puhutpas!”
“Kukaan ei puhu noin!”
Tawa tökkäsi kiikarin taas vasemman silmänsä eteen ja väänsi naamansa vakavaan irveeseen. “Plasma. Päälle!”
“… ei sitä sanota ääneen!”
Nainen ei edes enää yrittänyt matkia ääntä. “Vahtikoira on irti – takapuolenne ovat mureita!”
“Hngäääääääääh“, skakdi totesi kivuissaan. “Toivottavasti olet tosi ylpeä itsestäsi.”
Tawa vain nauroi. “Anteeksi”, hän lopulta sanoi myötätuntoisena ja laski kiikarin pöydälle. “Kuinka myöhään sinulla edes meni?”

Tuska oli hellittänyt sen verran, että sininen mies yritti ensimmäistä kertaa nousta istuma-asentoon. Peitot ja tyynyt valahtivat tämän kasvojen tieltä, mutta tokkurainen torahammas sai lopulta vain päänsä nojaamaan sängynpäätyä vasten. Onnistuttuaan edes siinä silmäpussiskakdi jakoi toan kanssa katseen, jonka perusteella tämä ei ollut juuri rekisteröinyt kysymystä.

“Selvä.” Tawa hieroi silmiään ja haukotteli. “Ehkä minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
“Älä”, kuihtunut ääni pakottautui ulos.
“…”
“Älä ihan vielä.”
“Okei. Haluatko, että haen sinulle jotain, vai…”
“En.”
“… vai haluatko puhua jostain?”
“En.”
“… No minä sitten vain seison tässä.
“Tee niin.”
Ja sitten Tawa vain seisoi siinä pienen hetken.

“Sinä olet vähän outo”, Tawa sanoi pienen hetken päästä.
“Joo.”

Ja toisen pienen hetken.
“Voit mennä”, Guardian lopulta sanoi. “Kiitos.”
“… ei se mitään. Älä huolehdi työjutuista tänään, okei? Älä nouse siitä ollenkaan.”
“En vaikka reaktori räjähtäisi.”
Tawa naurahti ja käveli ovelle. “Pärjäile.”
“Kuten myös”, skakdi yritti sanoa, mutta sanoikin “hngääh”.

Ovi sulkeutui Tawan poistuessa. Guardian koetti asettautua jotenkin paremmin vuoteelleen epäonnistuen epämukavasti.
Hngääääh. Jos vain – jotenkin edes voisin –
Ohimolta toiselle tiensä poraava päänsärky teki selväksi, että liika liikehdintä ei ollut vaihtoehto. Gee ei ymmärtänyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Ei hän ollut juonut liikaa, eihän? Ei hän yleensä juonut. Hän oli joutunut raahaamaan Warrekin sammunutta ruhoa vihaisen känniläiskasan keskeltä aamuyön pikkutunteina aivan tarpeeksi usein tietääkseen, milloin liika oli liikaa.

Ja minä muistan vielä kaiken, skakdi järkeili painaen tyynyä naamaansa vasten. No en nyt ihan kaikkea. Mihinköhän se lasi jäi? Ehkä Tawa ei huomaa.

Kaipa se jäi tuohon pöydälle? hänen päänsä vastasi hänelle. Hän oli melko varma, ettei sen olisi ollut tarkoitus tehdä niin.
Hän oli myös melko varma, että hänen sisäinen äänensä ei kuulostanut yleensä Makuta Nuilta.

“Manu”, Guardian murisi jopa ääneen. “Ei nyt.”
Ha. Nyt juuri. Et voi väittää, että sinulla olisi parempaa tekemistä.
“Elimistössäni on tarpeeksi myrkkyjä jo ilman sinuakin.”
Tarkoitukseni ei, valitettavasti kylläkään, ole nyt päivitellä sitä, miten et osoittanutkaan vääräksi oletustani siitä, että kaikki skakdit ovat alkoholisteja.

Guardian pudisti hitaasti päätään tyynyn alla ja päätti olla käyttämättä liikaa sekunteja sanan “alkoholisti” käytöstä valistamiseen. Hänellä oli aivan tarpeeksi sanottavaa aiheesta. Ja kun hän sanoi itselleen “tarpeeksi”, hän halusi sanoa “liikaa”.
“Mitä sinä täällä teet”, skakdi huokaisi, “kutsuiko vanhan viskin haju itse Krapula Nuin paikalle?”
Olen melkein yllättynyt, miten kyvykkääseen verbaliikkaan kykenet tuossa tilassa, selvästi huvittunut makuta vastasi. Minä olen täällä, koska meidän pitää puhua. Viime kerrasta onkin aikaa.

“Joo. On.”

Skakdi odotti että järkyttävä tykinjyske pääkopassa heikkeni ennen kuin yritti kehitellä jatkokysymyksiä. Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan kesti.
“Viimeksi… viimeksi kun kuulin, jätimme sinut Sugan hellään huomaan. Se ei tainnut mennä ihan putkeen.”
Taisin rikkoa Gekon ja tartuttaa Sugaan loisen.
“Olen pahoillani, mutta sinä et taida olla hirveän hyvä tuossa. Mitä pirua se sitten onkaan.”
Sinä halusit ampua minun poikani, senkin hirviö, Manu totesi kylmästi. Aiheenvaihto ei ollut kovinkaan sulava.
Skakdi nosti tyynyn kasvoiltaan ja katseli kattoon epäuskoisena. Auringot eivät raapineet hänen aivojaan riekaleiksi enää nyt kun verhot olivat paikoillaan.
“Poikasi”, Gee toisti.
Nazorak numero 732. Vai oliko se 237. Minä en muista näitä numeroita. Ehkä kutsun häntä Manchesteriksi.
“Sinä et voi vain heitellä tuollaisia termejä seinälle ja olettaa, että kaikki tajuavat. Poikasi?”

Näyttää siltä, että olen välillisesti luonut mukavan tiedemiesveikkosen. Väitätkö, ettei minulla ole oikeutta perheeseen?

Viimeinen Vartija sai itsensä ujutettua houreiden ja kivunkin läpi istuma-asentoon. Jostain kumman syystä se tuntui auttavan nyt.
“Ai perheeksikö te ne loitte?” hän kysyi jähmeästi.
Minä aion pitää hänet, toinen vastasi jättäen kysymyksen tylysti huomiotta, joten sinä et tapa häntä.
“Siihen kompromissiin minä suostuin jo. En sanonut mitään… ‘poikaasi’ luottamisesta.”
Sinun ei tarvitse luottaa häneen, sillä minä aion pitää huolen siitä, että hän tietää, kenen puolella taistelee tässä sodassa. Gee ei tiennyt, mitä, mutta jotain todella kammottavaa huokui Makuta Nuin äänensävystä. Tai ajatuksensävystä. Jostain.

“Puhu Visokin kanssa jos et ole jo niin tehnyt”, skakdi sanoi. “Ja miten niin poika?” Hän ei voinut olla miettimättä torakan päälle vedettyä prameaa hametta.
Niin, no, skakdi mietti. Enpä minä tuomitse. Tai tuomitsen, mutta en siitä.

Voi kuule, Manun ajatus sanoi, ja Guardian kykeni täysin kuvittelemaan kamalan virnistyksen kraahkanmaisille kasvoille. Minä ja Visokki olemme tällä hetkellä paljon läheisempiä kuin uskotkaan.
Skakdi pudisti päätään yhä selkeämmin ja antoi kämmeniensä valua kasvojaan pitkin.
“Älä kerro sanaakaan”, skakdi mumisi käsiensä alta.
Jos vaadit. Joka tapauksessa, suunnitelmissani on sijaa pienoiselle torakalleni. Myös monelle muulle klaanilaiselle. Hemmetti, missähän Kepe laahustaa tällä hetkellä. Ja saisi se Mäksä jo palata tänne. Ei torakkapesissä ole oikeasti mitään mielenkiintoista.

Se sai skakdin hieman pysähtymään paikoilleen.
“Nyt hei. Etkö sinä oikeasti tiedä?” hän lausui kovempaa kuin tarkoitti. Ajatuksin viestintä tuntui tässä tilassa lähinnä kivulliselta.
Ai että ‘Miekkapiru vaihtoi puolta’? Anna minun nauraa. Se murmeli ei tekisi tätä ihan oikeasti, jos ei luottaisi minuun. Minä voisin räjäyttää sen sisukset palasiksi, eikä se voisi tehdä asialle mitään.
“Minä en ole nyt oikeasti varma, yritätkö olla hauska esittämällä tyhmää”, sinihopeinen soturi lausui. “Sääli päänsärkyistä. Tule vähän vastaan.”
Siis minähän postitin sille pseudoluopiolle kivan pikku paketin sen jälkeen, kun se mokoma soitteli perääni saareltaan. Kai siellä oli invaasio menossa tai jotain, mutta minulla oli vähän turhan kiire ajatella asiaa tarkemmin. Ei ehkä olisi pitänyt olla, koska kuolin pari päivää myöhemmin. Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Eh heh.

Guardian ei ymmärtänyt tai muistanut tai välittänyt muistaa, mitä tilannetta Manu tarkoitti kuolemisella. Mutta se ei ollut hänessä eniten kysymyksiä herättävä sanavalinta.
“Ai ihan pseudoluopio. Olen yrittänyt toistella samaa itselleni. Että se onkin kaikki vitsiä. Sepä vasta skarrararrin helppoa olisikin.” Mieheen sattui taas. Hän nojasi kyynärpäillään polviinsa ja sulki silmänsä.
Se on, kuulehan, teoria, jossa on kaikista eniten järkeä. Että Miekkapirumme ei missään vaiheessa lakannut olemasta meidän vaan haluaa vain kallisarvoiset miekkansa, jotka eivät sinänsä ole edes niin erikoisia. Joka tapauksessa sen paskiaisen on pakko luottaa minuun henkensä kaupalla. Voiko kukaan tehdä niin? Onko se ihan tervettä, hei? Ja miksi kyseenalaistan sen itsekin?

Jotain harvinaista tapahtui. Gee pystyi tunnistamaan Makuta Nuin äänestä epävarmuutta.
“Mitä sinä hänelle toimitit”, skakdi kysyi kivuissaan, “ja milloin? Oikeastaan myös miksi. Oliko muita kysymyssanoja? Anti olla. Mene asiaan.”
Hmm, katsotaanpas, kuului pohdiskeleva sävy. Milloin. Ennen kuin poistuin Klaanista – ei vaan ennen kuin minut poistettiin, kirottu olkoon Botar ikuisesti. Vaikka itse minä sen järjestin, tavallaan. Sain samalla vapautettua U-paran tietyistä kahleista. Ja miksi? Liittyy vahvasti siihen, mitä toimitin. No sinä saatat tietää, jos kerran Valkean Turagan kanssa puhelit, että Mäksä halusi hallita sisäistä makutaansa. Kukapa häntä paremmin auttamaan kuin minä.

Oli hetken hiljaista.

Tosi hiljaista.

Nyt, kun miettii, niin voit periaatteessa syyttää minua myös Mäksän petoksesta.

Se olisi liian helppoa, Guardian ajatteli.
“Jatka.”
Jos todella haluat tietää, mitä minä hänelle lähetin, aloitan siitä, että olen jo vuosikymmeniä työstänyt erästä projektia, jonka pääasiallinen tarkoitus on litteroida eräs kokonaisuus, jota ei voi eikä ole tarkoitus ikinä muuttaa tekstiksi. Suhteellisen haastava tehtävä, mukava kirjoitusharrastus. Ja vielä paperille. Mutta en ole ihan varma, pystynkö selittämään. Voisin periaatteessa näyttää sen sinulle, mutta en tiedä, haluatko oikeasti.

Yleensä Guartsu ei juuri perustanut kyseenalaisen taistelutoverinsa poikkitieteellisistä löydöistä. Mutta tässä oli kyse jostain muusta.
Hänen kolmanneksi vanhimmasta ystävästään. Ja pedosta jonka tämä oli sisälleen vanginnut.
Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.
Vai oliko siinä kuitenkin käynyt toisin päin?

“Kyllä minä taidan haluta.”

Hyvä on. Yritän pakata kolmiulotteisen version.

Gee ei halunnut välttämättä tietää, kuinka monessa ulottuvuudessa alkuperäinen oli ollut, muttei ehtinyt ajatella asiaa kauan, kun jokin jo kolkutti hänen tietoisuutensa rajoja. Hän jollain vaistomaisella tavalla päästi informaatiovirran sisään, ja sitten–

“… jos ei kuitenkaan.”

Guardian vaihtoi kanavaa.
Niin oli ehkä tervettä tehdä silloin kun vatsan sisältö oli vielä sisältöä eikä sisustusta.

Vartija painoi Tawan tuomaa jääpussia naamaansa vasten ja katui kaikkea. Kivut palasivat samanlaisina kuin aiemmin. Skakdi oli ensi töikseen kysymässä mitä helvettiä, mutta tajusi välittömästi että kirjaimellisesti sitä.
“Mitä jos sinä vain selität tämän jutun ilman mitään hienompia visualisointeja”, karhea ääni mutisi jään takaa.

Hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
Lopulta kuiskauksen kaltainen ajatus pyyhkäisi Guardianin mieltä: Voit pitää sitä vaikkapa makutain voimain teoriana, jos ajatus tuntuu mukavammalta käsittää. Ja mikäli Mäksä on edelleen hengissä, hän lienee omaksunut siitä mahdollisesti runsaan osan.
“Miksi hän sitä sinulta pyysi? Mihin hän sitä tarvisi?”
Vai että Yuurein Makuta. Olisi pitänyt arvata.
Gee ei juuri nyt välittänyt siitä, ettei varsinaisesti ollut vapaaehtoisesti maininnut kyseistä seikkaa Manulle, vaan tämä oli ilmeisesti onkinut sen jotenkin hänen päästään. “Vastaa kysymykseen.”
Eikö se ole ilmiselvää? Se pirulainen haluaa hallita sisäisen petonsa, kuten sanoit itsekin. Vai sanoitko? Välillä on vaikeaa tulkita. No, hän haluaa hallita Yuurein Makutaa eikä tahdo sen hallitsevan häntä. Ja miten tämä toimii? Jos tietää mitä tekee, on kenties helpompi onnistua.

“Tiedätkö sinä, mitä teet?” kysyi Guardian kysymyksen, joka määritti hänen ja kieroutuneen kerubin koko ystävyyden.
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi: Minä en tiedä, mitä en tee.
Sininen skakdi päätti olla tarttumatta tähän, vaikka oli kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin joku yritti tarjota hänelle mahdollisuutta, että Ämkoossa oli vielä pelastettavaa. Jääpussi laskeutui sinisiltä kasvoilta jättäen ne kosteiksi, ja vielä kivuliaasti valoon suhtautuva punainen silmä pääsi katsomaan sekalaisia tavaroita täynnä olevalle työpöydälle.
Vielä metallisessa pinnassaan vähintään puoli kiloa metsäainesta kantavan zamor-revolverin rumpu oli ulkona ja koko ase nojasi huomattavasti puhtaamman Vartija-kiväärin piippua vasten. Niiden välissä pöydän keskellä seisoi kuusi kappaletta kiiltävän vihreitä patruunoita, joiden ruudilla täyttäminen oli vielä kesken.

Patruunoita, joiden oli tarkoitus tappaa Yuurein Makuta.

Gee ei usein sitä ajatellut, mutta entä jos Ämkoo olikin vielä jossain siellä sisällä?

Entä jos liipaisimen vetämisen jälkeen peto kuolisi, mutta hänen ystävänsä olisikin vielä hengissä?

Ajatus oli pelottava, koska se loi toivoa.
Eikä toivo turhaan ollut Annonan lippaassa muiden pahuuksien kanssa. Toivo riudutti.

“Miekoistako vain siinä on sinustakin kyse?” skakdi kysyi kysymyksen, johon hän ei tarvinnut enää vastausta.

Jos se ei luottaisi minuun, minähän voisin toimittaa sille ohjeita, kuinka räjäyttää oman päänsä, puettuna joksikin aivan muuksi, ja pam! Ei olisi enää Ämkoota! Hah!
Hetken tauko. Skakdi pudisti päätään.
Ne miekat ovat ilmeisesti aika tärkeitä hänelle. En väitä tietäväni asiasta tarkemmin, mutta niissä on kieltämättä jotain tosi epäilyttävää… Mutta rehellisesti sanottuna en totta tosiaan usko, että Ämkoo pettäisi Klaanin edes niiden takia.
“Mikä syy sinulla on luottaa häneen? Ette vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Onko tämä joku makuta-juttu?”
Tämä voi kuulostaa ehkä hieman pessimistiseltä, mutta toisinaan olen vahvasti sitä mieltä, etten voi luottaa kehenkään tässä universumissa. Enkä itseeni edes eniten. Mutta luulin sinun tietävän, että minulla ja Mäksällä oli… yhteistä historiaa.

“Näin käsitin. Kävitte vähän suututtamassa Ritarikunnan rakkeja”, ‘Vahtikoira’ räksytti. Toisinaan hän mietti, oliko koskaan mennyt maan alle tai jättänyt entistä elämäänsä. Mata Nuin ritarikunta, Pimeyden metsästäjät, Makutain veljeskunta.
Samaa roskaa eri paketissa, hän sanoi itselleen. Mutta hetkinen. Pimeyden metsästäjät?

Samassa krapulaisessa tajunnanvirrassa skakdi muisti taas hetken olevansa koilissakaran Kummisedän tappolistan ensimmäisenä. Ainakin jos Killjoyhyn oli luottaminen.
Mikäköhän pentele silläkin on ongelmana, hän kysyi itseltään eikä ollut ihan varma, kumpaan viittasi.

Riemusta ei muuten taida olla mitään uutta informaatiota? Manu kysyi, ja jälleen kerran Guardian mietti, pystyikö tämä jotenkin lukemaan hänen ajatuksensa. Nimittäin viimeisin asia, mitä hänestä kuulin, oli, että Abzumo myi hänet jollekin palkkionmetsästäjälle. Mahdollisesti Pimeyden Metsästäjille. Kävisi järkeen. Se sairas idiootti on aina kaveerannut vähän väärän porukan kanssa. Kuten vaikka minun.

“Oliko sinulla oikeasti vielä jotain asiaa?” skakdi tokaisi ärtyneenä silmäänsä hieroen. “Osaat olla ihan kivakin tyyppi, mutta nyt ei ole todellakaan oikea hetki.”

Teeskentelen, etten loukkaantunut. Jos minulla oli vielä jotain asiaa, olen unohtanut sen.
Guardian kurtisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi seisomisen yrittämiseen. Ei. Ei. Se ei kannattanut. Kipupiikki pisti ensiksi hänen kantapäidensä läpi ja sitten valtasi koko kehon.
Sänky. Keho kaipasi nyt sänkyä.

“Jos se, mitä yritit näyttää minulle”, hän mähmi ja oli yökätä muistikuvalle, “on edes Ämkoon kierossa päässä järkeenkäypää… mitä luulet että hän yrittää sillä?”

Minä en rehellisesti sanottuna ole ihan varma, mitä haluat minun sanovan. Ämkoo todennäköisesti käyttää voimiaan pahaan, kunnes saa miekkansa. Siitä eteenpäin lienee kysymys pelkästään siitä, merkitseekö Klaani hänelle mitään. Helposti torakat häntä eivät ainakaan hengiltä ota. Mutta olen elänyt käsityksessä, että Ämkoon makuta on lähinnä aivokuollut, joten tuskin se hallitsee hänen mieltään. Toki poikkeuksiakin on, kun miettii esimerkiksi Itrozia, joka piileskeli pitkään naamiossa, vaikka häntä luultiin kuolleeksi.

Admin käytti hetken ruumiittoman toverinsa mietteiden pureksintaan.
“Et kuulosta ollenkaan yhtä varmalta tästä kuin aluksi.”
Ehkä teen tässä selväksi sen, että se oli minun mielipiteeni ja vakaa uskomukseni. Todellisuudessahan kaikki on todennäköisyyksiä.
“Oli miten oli, kiitos mietteistä. Voit mennä.”
Koeta olla tuhoamatta liian monta aivosolua seuraavalla baarikierroksella. Minä tarvitsen aivojasi vielä, makuta hörähti ja mitä ilmeisimmin katkaisi telepaattisen yhteyden. Guardianin oli pakko miettiä, että juuri loppuneen keskustelun aikana aivan liian moni Manun lausuma asia oli kuulostanut aivan liian pahaenteiseltä.

Ja aina välillä skakdin oli pakko miettiä, minkälaiseen seuraan oli hankkiutunut.

Istuskelu jatkui pitkän hetken. Sängystä nouseminenkin oli kivusta tehty muuri, ja aina kun G yritti ylittää sen, hänen oma elimistönsä nousi barrikadeille. Jalkojen sisällä pureskelevat jättiläisrotat olivat korvautuneet tuhkakarhuilla.
Hngääh.
Tarkemmin ajateltuna nämä karhut taisivat olla yhä tulessa.

Kärsimyksen myrskyn tyyntyessä Guardianin mieli jäi tanssimaan ajatuksilla, jotka Manu oli ilmaan heittänyt. Tiesikö hän vieläkään, mikä Ämkoota ajoi? Oliko Gee koskaan itse todella tuntenut toaa sen enempää kuin tämän suonissa virtaavaa makutaakaan? Ja eikö hänen kolmanneksi vanhin ystävänsä ansainnut vielä mahdollisuuden?

Eikö kuka tahansa ansainnut?
Jotain vaarallista oli heräämässä skakdin sisällä. Toivo nosti päätään kielletystä rasiastaan.

Puhuminen oli aina ollut helppoa Guardianille. Mutta se kaikki oli vain naamiota. Harhautusta. Oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Ehkä kaikista vaikeinta.
Väsynyt katse lepäsi toa-kivestä tehdyissä patruunoissa. Skakdia ei pelottanut miekkapirun kohtaaminen – tai edes tappaminen – ollenkaan niin paljoa kuin se, että hän saattaisi joutua vielä sanomaan tälle jotain.
Gee oli puhunut Ämkoosta Tawalle, Visokille, Enkille, Makuta Nuille ja jopa itse Valkoiselle Turagalle.

Mutta se kaikki oli vääjäämättömän väistelyä ja aseistautumista sellaiseen taisteluun, johon ei voisi syöksyä valmistautuneena. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi puhuttava Ämkoolle itselleen. Joko liipaisimen vetämistä ennen tai sen jälkeen.

Mutta entä jos sitä ei tarvisi koskaan vetää?

Skakdi hymähti. Sehän se helppoa olisi.
Hän laski tuskaisen otsansa jälleen vasten jään helpottavaa syleilyä. Juuri nyt se oli hänen peruskallionsa ja turvapaikkansa.

Elämäni kaipaisi kyllä välillä vähän… helppoa.