Kahvio

Tongu istui kahvion sohvalla ja siemaili kaakauta höyryävästä kupista. Aamuauringot pilkistivät pilvien lomasta kaupungin kattojen ja niiden takaa näkyvien muurien yläpuolella. Mitään erityisempää ei näyttänyt tapahtuvan: aamu-uniset vielä nukkuivat, mutta yövuoron vahdinvaihto oli jo tapahtunut ja aulassa touhusi tavallinen päivähenkilökunta.

Tongu piirteli sormellaan karttaa pöydällä olevaan ruskeaan juomatahraan ja nojasi leuallaan toiseen käteensä. Paljon hoidettavaa, paljon mietittävää, paljon säädettävää. Kunhan nyt vain pääsisi hommiin.

”Helei.”
Juuriadmin veti vastakkaisen tuolin esiin pöydän alta ja istahti vastapäätä Tongua. Tawa vilkaisi Tongun tahrapiirustusta ja kiitti hajamielisesti tarjoilijaa, joka laski teekupposen hänen eteensä. Juuriadminilta ei pikkurahoja Kahviossa kyselty.

”Terve”, sanoi Tongu ja nyökkäsi tavalla, jonka pystyi tulkitsemaan myös pieneksi kumarrukseksi.

”Pahoittelut viivästyksestä”, Tawa sanoi tarjoilijan poistuttua. ”On varmaan turha sanoa, että pari viime päivää ovat olleet vaiheikkaita.”

”Ainakin saimme pari pientä voittoa, joten ei kai siinä mitään. Yksi pirulainen pois ja meille kaksi toaa. Onnistunut operaatio myös meidän Lohrakeilta. Kuulin, että sinä sen homman kuitenkin paketoit. Kiitos.”

Jätti vilkaisi olkansa yli kahvioon, joka ei ollut erityisen täynnä; vajaa kymmenen erikokoista henkilöä, lähinnä kaupungin matoran-kansaa sekä Klaanilehteen syventynyt Super Toa Santor. ”Luuletko, että täällä on tarpeeksi rauhaa, vai mennäänkö johonkin yksityisempään? Hommasta ei kannata puhua liian julkisesti vielä.”

Tawa tarttui teekupposeen lämmitelläkseen sormiaan, ja tarkisti omien olkapäidensä yli nopeasti.

”Voimme siirtyä johonkin kokoustilaan, jos tilanne sitä vaatii. Mutta olen yrittänyt olla poissa tornistani tavallisen kansan keskellä viime aikoina niin paljon kuin mahdollista.”

Siksikö että sieltä linnakkeen uuden kattokoristeen näki parhaiten, olisi Tongu voinut kysyä. Mutta se ei tuntunut hienotunteiselta.

”Olen samaa mieltä! Ja luulen, että se, että minä ja sinä juttelemme vaan täällä lisää jollain tavalla uskoa asioiden hoitamiseen. Mutta muutenkin. Se, mitä yritämme… ei ole ihan pikkujuttu, eikä varmasti minkään sotataktisen pelikirjan mukaista. Kuuluu asiaan, että semmoiset projektit saavat alkunsa kahviokeskustelusta.”

”Olen miettinyt sitä aika paljon sen verran kuin olen muilta murheiltani ehtinyt. Puolet minusta on sitä mieltä, että tämänkaltainen tempaus on sitä hullua optimismia, jolle koko Klaani on pystytetty, ja puolet minusta uskoo että, noh…”

Tawa kumartui pöydän yli ja vilkaisi vielä sivuilleen.

”Että voimme vain hukata Laivaston lippulaivan näin. Ja kuka tietää, mitä hirveämpää voisi tapahtua. Ole rehellinen. Uskotko yhä, että me pystymme tähän?”

”Uskon, että häviäminen on helppoa ja siihen pääsee tekemättä mitään. Aion olla mukana. Ei ole muuta tulevaisuutta kuin onnistuminen.” Tongu naurahti kolkosti. ”Tai näin kuvittelen ’kohtalon’ toimivan. Oikeasti ajattelen, että pääsemme ilmalaivalla joka tapauksessa nopeammin Rumisgoneen kuin ne saavat kunnon laivakeskityksen aikaiseksi, mikäli Rautasiipi ei ole valmiudessa. Takaisintulo on vaikeampi ennustaa, mutta jos saamme evakot pois kyydistä, olemme jo voiton puolella. Kolmessa ulottuvuudessa manöveeraaminen on muutenkin helpompaa kuin pinnalla kelluminen.”

Tawa ei viitsinyt siihen sanoa, että hänen silmissään tässä kuljettiin huomattavasti useammassa ulottuvuudessa kuin kolmessa. Aika, historia, valinnat, kohtalo. Kezenin sanat pyörivät pikakelauksella hänen päässään eestaas. Ne olivat liian suuria ajatuksia — tämä oli käytännönläheinen ongelma käytännönläheisille toimille.

”Puhuin Samelle, ja hän oli sitä mieltä, että meillä täytyy olla varasuunnitelmia. Ja jonkinlainen varaprotokolla siltä varalta, että nazorakit ovat valmiimpia johonkin tällaiseen kuin osaamme aavistaakaan. Oletko ehtinyt miettiä asiaa?”

Tongu koitti katsoa Tawaa terävästi. Same oli hyvä suunnitelmissa ja protokollissa, mutta oliko selakhi kuitenkaan perillä saakelin isoilla ilmalaivoilla lentämisestä?

”Minusta meidän pitää hyödyntää salausta ja yllätystä mahdollisimman paljon, eli olla käyttämättä radioliikennettä muuten kuin vakavassa hädässä. Se vaikeuttaa varasuunnitelmien käyttöönottoa. Minä ajattelin, että ottamalla ylimääräistä vettä ja hiiltä mukaan voimme korjata kurssia tarpeen mukaan. Ja jos kohtaamme jo menomatkalla liikaa vastarintaa, niin pitää kääntyä ja palata takaisin. Mutta realistisesti ajateltuna olemme oman onnemme nojassa, kun pääsemme tarpeeksi kauas Klaanista. Oliko Samella jotain konkreettista?”

”Pohdimme, että siirrämme rannikkovartiostoa ja Telakan resursseja valmiuteen suojaamaan Tahtorakin liikkeellelähtöä, ja odottamaan sen paluuta. Vahtimaan nazorakien laivaston varalta, ehkä puolustamaan tai varoittamaan teitä. Sen verran kuin niitä on turvallista käyttää, toki, ilman että Klaanin itsensä puolustus kärsii. Osaatko arvioida, kauanko matkassa edestakaisin menee?”

”Ei tarvi, olen käynyt siellä Tahtorakilla ennenkin. Lennän sen yleensä seitsemään tuntiin, mutta viisi on vielä realistinen tavoite. Käyttää enemmän polttoainetta, mutta se on pieni hinta. Olemme säästäneet sitä aika tavalla, kun isot koneet ovat maanneet tallissa ja Toranga on poissa. Sanoisin… lähtö kahdelta yöllä pimeimmällä tunnilla, seitsemältä Rumisgonessa kun kauppiaat ja merirosvokuninkaat heräilevät, puoliltapäivin liikkeelle ja viideltä taas Klaanissa. Viisitoista tuntia kokonaisuudessaan, jos pääsemme lentämään suoraan eikä maassa tule viivytyksiä. Mutta vastaanottokomitea on hyvä idea, ja aion ottaa turvamiehiä. Tahtorak kantaa kahta Lohrakia, ja lentäminen on stressittömämpää, jos Ämtur katselee Ilmaraptorista olkani ylitse.”

Tawa laski teekupposensa pöydälle ja nappasi jostain vyötäröltään pienen lehtiön hienoa ohutta paperia. Hän alkoi rustailla nopeita muistiinpanoja mustekynällä.

”15 tuntia eestaas”, Tawa toisti hiljaa. ”Ja viet mukanasi 500 kaupungin asukasta jäämään sille tielleen.”
Tavalla tai toisella sille tielleen, pieni ääni Tawan tajunnassa kuiskasi. Hys.
”Turvamiehiä. Onko sinulla ajatuksia operaation henkilöstöstä?”

”Olen puhunut Rumisgonesta puhtaan teoreettisesti Kapteeni Veryamusingin kanssa, ja luulen, että hän olisi hyödyllinen merirosvodiplomatiassa. Käsittääkseni hän tekee aiheesta lisensiaatintyötä Klaanin kansanopistolla. Sitten tarvitsen jonkun, jolla on valtuuksia ja auktoriteettiä neuvotella koko Klaanin puolesta. Karismasta olisi hyötyä. Pari riuskaa kaveria on hyvä olla mukana. Ja jos joudumme taisteluun, niin tulen toa tulipesässä auttaa rikkomaan nopeusennätyksiä. Lisäksi minua huvittaisi tietää, mitä ilman toa saisi aikaan tällaisella tehtävällä. Mutta nimiä en osaa sanoa.”

”Valtuuksia, auktoriteettiä ja karismaa”, maisteli Tawa. ”Kuulostaa Geen hommalta, mutta joudumme pärjäämään ilman. Minä… en ole lähdössä, enkä usko, että Visokki on paras vaihtoehto tällä hetkellä. Onko moderaattori riittävä?”

”En ajatellut hetkeäkään, että adminedustus olisi mukana, älä sitä huoli! Ne ovat vain jotain merirosvoja. Moderaattori riittää aivan hyvin.”

”Samen lähettäminen on liian riskialtista. Emme kestäisi ilman sekä Geetä että häntä.”

”Kuulostaa kohtuulliselta”, myönsi Tongu.

”Paaco… ajatus on kyllä hauska, mutta hänestä taitaa olla enemmän hyötyä Valvomon puolella.”

”Joo, ja radiohäirintä on tämän tehtävän kannalta oleellista.”

”Make? Hän on… vaikuttava ilmestys, ja puhuttelisi varmaankin merirosvoja. Mutta neuvottelutehtävälle, ehkä ei.”

Tongu nyökkäsi.

”Dox on tietenkin sairaalasiivessä”, mietti Tawa.

”Ehkä hänen kannattaa antaa levätä.”

”Jotenkin nämä satunnaiset nakit lankeavat aina Bladikselle”, sanoi Tawa. ”Mutta ehkä se ei… ole huono idea?”

”Ainakin hän tietää, mitä tuliaseita kannattaa tai ei kannata ostaa”, nyökkäsi Tongu. ”Auktoriteettiä? Osaa huutaa. Karismaa? Isot hampaat ja piikit. Helkkari, se pyörätuolikin sopii sinne jalkaproteesien maailmaan ihan hyvin.”

”Bladis on varmasti mielissään siitä”, Tawa sanoi ja kirjoitti nimen ylös. ”Keitäs toiani halusit sinne viedä? Tulen ja ilman toa?”

”Joo. Troopperi auttoi Ilmaraptorin tulipesässä Abzumoa vastaan käydyssä legendaarisessa ilmataistelussa, mutta hän on nyt… poissa. En tunne Klaanin toavoimia niin hyvin itse. Hetkinen… Siellä oli se toinenkin tulen toa, hiljaisempi kaveri, uudehko jäsen. Blezer?”

”Bloszar”, korjasi Tawa. ”Hän työskentelee Zeruelin tehtaalla.”

”No, vaikka sitä voisi kysyä. Ilman toia en edes muista… Sen yhden meikäläiset pelastivat Veljeskunnan saarelta, mutta se ei taida olla taistelukunnossa. Pongu? Koobee?”

Tawa pudisti päätään.
”Sairasvuoteella hänkin. Toivon, että ei kovin lopullisesti, mutta… en ole liian optimistinen hänen suhteensa. Voyager on yksi vaihtoehto, jos hän suostuu poistumaan saarelta niin pitkään, kun hänen toa-veljensä on kateissa.”

”Kiitos. Jos vaikka joku modeista voisi kysyä heitä, niin olisin kiitollinen. Ja pari pelotonta isoa kaveria kanssa. Osittain siksi, että sellainen näyttää hyvältä neuvotteluhuoneissa, ja toisaalta siksi, että jonkun pitää kantaa kaikki ruoka ja aseet Tahtorakiin. Bodyguard ja toinen titaani, vaikka. Siinä se aika lailla on. Minä valitsen Laivaston väestä miehistön. Ja toki lähtövalmisteluissa tarvitsee kaikki jotka irtoavat: järjestelemään, valvomaan, laskemaan ja tullaamaan.” Tongu katseli kahviossa ympärilleen. ”Siitä tulee rankkaa, mutta ainakin suhteellisen turvallista. Lähtöhommasta siis.”

”Kun mietin ronskeja tyyppejä, en voi olla ajattelematta Xxonnia”, Tawa hymähti. ”Yhtä talkkaria ilman pärjäämme 15 tuntia, jos oikein pinnistämme.”

”Hyvä ajatus. Siinähän meillä alkaa olla jo tiimi kasassa. Sitten toinen tärkeä puoli: tarvitsemme aika tavalla rahaa. Olen käsi ojossa. Osaatko sanoa, kuinka paljon saamme kasaan?”

Tawa käänsi lehtiötä taaksepäin — Tongun silmän alta vilahti oletettavasti kolmisen aiemman kokouksen muistiinpanoja. Käsiala oli siisti, mutta muistiinpanoista välittyi lähinnä käytännönläheisyys ja tehokkuus, kuin niitä olisi pitänyt kirjoittaa äärimmäisellä vauhdilla.

”Pyysin Xelaa kaivelemaan vähän vanhaa tietoa edellisen Rumisgone-reissun ostoksista, ja Bladikselta karkeaa arviota hinnoista sellaiselle tuliase- ja ammustilaukselle, joka Tahtorakin tavaratilaan mahtuisi. Ja sitten tein sen epäkiitollisen tempun, että vilkaisin Bio-Klaanin kassaan ja jouduin arvioimaan, kuinka paljon laitamme vaakakuppeihin ruoka & aseet.”

”Minä luulisin, että ne ovat erilaiset markkinat. Ruoka ostetaan rahalla. Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän ruokaa. Kiireestä joudumme maksamaan lisämaksua, mutta kauppohin ei pitäisi liittyä epäselvyyksiä. Merirosvot haluavat erilaista valuuttaa. Normaalisti ne hamuavat kulta-aarteita, mutta meidän tapauksessamme aarre on tärkeämpää kuin kulta. Jotain turhamaista, ainutlaatuista ja kaunista. Löytyyhän meiltä varastoista vaikka mitä”, huomautti Tongu.

”Kylmänä käteisenä voisin luvata 180 000 ratasta”, Tawa sanoi taas hiljempaa. ”Varastojemme penkomiseen tarvitsen jonkun, jolla on vähän silmää sille, mikä muuttuu Rumisgonessa aseiksi. Ja keräys lienee hyvä idea.”

”180 000 ratasta…” Tongu mietti summia päässään. ”Ja sitten evakkojen apukassa. Ei niitä voi Rumisgoneen puille paljaillekaan jättää. Mutta minusta me voisimme rajoittaa rahan viemistä saarelta, takavarikoida isompia omaisuuksia lähtijöiltä ja rahoittaa niillä hanketta. Aika usein rikkailla on eniten hävittävää.”

”Puhut varmasti järkeä”, Tawa sanoi siemaisten teetään mietteliäästi. ”Mitenköhän paljon rahaa saisi Dok… anteeksi, Voitto Korporaation paronin mukautuvasta haarniskasta?”

”Meillä on sellainen? Voiko sitä käyttää muut?” ihmetteli Tongu, joka ei ollut ihan varma, mistä puhuttiin.

”Voin sanoa, että kokeiltu on. Arvon paroni jätti sen vahingossa saarelle, ja siitä on sen jälkeen ollut aika paljon vääntöä. Gee on yrittänyt saada siitä lunnasrahoja paronilta. Henkilökohtaisesti olen ollut valmis luopumaan siitä jo aika monta vuotta.”

”No, minä ajattelin ehdottaa myös aseiden vientikieltoa saarelta, mutta jos kukaan meistä ei pysty käyttämään sitä, niin kai se kannattaa vaihtaa johonkin hyödyllisempään. Jos sen vaikka asettaa hienosti johonkin mallinukkeen, jossa on kullattu tietolaatta, ja myy historiallisena artifaktina, niin varmaan menee. Siltä Veryamusingilta kannattaa kysyä näistä, kyllä merirosvo merirosvon tuntee.”

Tawa jäi selvästi jumiin ajatukseen, ja selaili vihkostaan. Sitten juuriadmin nosti vakavan katseen Tongua kohti.

”Ryöstötavaran myyntiä Rumisgonessa, salamyhkäinen operaatio yöllä… Tongu, ole rehellinen. Olemmeko… olemmeko me sinusta merirosvokaupunki?”

”Huono on merirosvokaupunki. Mereltä katsottuna muu klaani näkyy sen linssin läpi”, vastasi Tongu diplomaattisesti. ”Itse kyllä sanoisin mieluummin ilmarosvokaupunki, jos se sopii.”

Kaikki huonoimmat keskustelut ulkomaalaisten diplomaattien kanssa, joita Tawa oli ikinä käynyt tästä aiheesta, palasivat hyökyaaltona takaisin. Vapauden ja anarkian unelma Välisaarten suojassa, paikka jossa kuka tahansa sai olla mitä tahansa, johtajinaan mestariton ja maaton toa, pelottava visorak ja silmäpuoli ex- pimeyden metsästäjä… Odinan, Makutain veljeskunnan ja Mata Nuin ritarikunnan vannottu vastustaja, anarkian ja itsemääräämisoikeuden sininen valtakunta, keskivertoa enemmän raajarikkoja ja proteeseja…

Tawa ryysti yhä pitempään teetä ja yritti niellä sitä ajatusta. Ei. Aivan levotonta, ei.

”Mikäli tämä onnistuu”, Tawa sanoi mietteliäänä, ”meidän täytyy vakavissamme harkita, että pidämme yhteyttä Rumisgonen päätyyn jatkossakin — noin jo mahdollisten liittolaisten ja merisaarron läpi tapahtuvan kaupankäynnin takia. Ja sitten minä kai joudun harkitsemaan, että hankin silmälapun ja papukaijan ja lakkaan teeskentelemästä.”

”Tawa, nazorakit pommittavat ja ampuvat meitä, ja viemme siviilejä turvaan ja ostamme ruokaa. Minä en aio sanoa ’yarr’ tai hankkia puista raajaa. Se ilmarosvojuttu oli vitsi. Teemme mitä tarvitsee. Mutta liittolaiset on aina hyödyksi, eikä Rumisgone varmaan oikeasti ole sen pahempi kuin Xia tai Stelt tai Metru Nui. Tämä maailma nyt on vain tämmöinen, eivätkä kaikki naapurit ole Skakdinavioita tai…” Tongu naputti pöytää. ”Helkkari, en minä edes keksi kahta harmitonta saarta. Ja Naviakin on niemimaa. Mutta tärkeää: Me olemme ne hyvät tässä!”

”Tässä kohtaa taitaa olla joka tapauksessa selvää”, Tawa sanoi, ”että vastaus tähän kaikkeen on kyllä.”

Tongun piti melkein fyysisesti estää itseään hihkaisematta liian innostuneesti julkisella paikalla. Kyllähän hän uskoi, että Tawa lopulta suostuisi — mutta oli mahtavaa kuulla se ääneen.

”Nonnih! Kuule, ’salamyhkäinen operaatio yöllä’ kuulostaa aika hauskalta. Oletko varma, ettet halua salaa tulla mukaan?”

”Jollain tasolla olen sitä mieltä, että jos teen päätöksen lähettää teidät näin vaaralliseen matkaan, minun pitäisi olla mukana katsomassa sen lopputulos. Mutta… linnakkeessa ei ole toista toimintakykyistä adminia. Ei, vaikka Visokki uhmaa sairaslomaansa aina, kun silmäni välttää. Päätänä.”

Tongu virnisti. Harvalla johtajalla oli ikiomaa voimasanaa. ”Näet lopputuloksen, kun laskeudumme Klaaniin iltapäivällä ruumassa ruokaa ja ruutia. Minä kiitän, ja lähden kuumentamaan sellaista pätsiä, joka kantaa meidät Rumisgoneen ja takaisin. Kolmen yön ja neljän päivän päästä, jos se sopii. Järjesteltävää on, äläkä ylläty, jos tulen ovesi taakse kysymään asiaa jos toistakin. Mutta ensinnä haen Veryamusingin käsiini, niin saamme rattaat pyörimään. Tästä tulee iso juttu.”

Tawa joi teekupposensa loppuun ja nousi seisomaan.
”Autan sinua kaikin tavoin, joilla vain vielä pystyn”, hän sanoi. ”Ja Same voi auttaa valmistelemaan saattuetta ja vastaanottokomiteaa. Lisäksi…”

Tawa nykäisi lehtiöstään hyvin täyteen kirjoitetun sivun, taittoi sen ja työnsi sen pöytää pitkin Tongun valtavaan käteen.
”Rumisgonessa on varmaan isoin kirjasto tällä puolella Välisaaria meidän jälkeemme. Jos teillä on yhtään luppoaikaa ruuan ja aseiden lisäksi, vilkaiskaa löytyisikö joku noista. Vaehran ja Geevee olisivat varmasti tyytyväisiä.”

Keetongu silmäili listan nimiä läpi hajamielisesti, eikä edes heti yrittänyt ymmärtää. Aivot? Kuulosti korkealentoiselta sellaisella tavalla, joka ei ollut täysin hänen aluettaan — mutta mikäli hän kykenisi auttamaan häntä lukeneempia lihastyöllä, hän tekisi voitavansa.

”Käskystä. Katsotaan, pitääkö jonkun ottaa nimiinsä kirjastokortti siellä, vai harrastavatko merirosvot sellaista laisinkaan. ’Lainaaminen’ kuulostaa siltä, että sillä on vähän eri merkitys merirosvoille.”

Tawa hymähti aidon hyväntuulisesti.
”Kiitos tästä keskustelusta. Myönnän, että tämä on isompi riski kuin minusta on miellyttävä ottaa, mutta katuisimme varmasti myös, jos emme edes yrittäisi. Ja sitä paitsi…”

Hän naurahti hiljaa ja pudisti päätään.

”Jos se auttaa kaupanteossanne, niin kai minä voin olla piraattikuningatar tämän kerran. Varoittakaa hirmuisuudestani.”

Tongu veti käden lippaan. ”Asia harvinaisen selvä, teidän hirmuisuutenne salaneuvoksetar. Vie terveisiä Samelle ja Visokille. Näkemiin!”

”Hei vain. Tuokaa tuliaisia, ja muistakaa nauttia matkasta. Viinakaupoille vasta kun työt on tehty!”

”Totta kai. Tuomme sinulle pullon jotain hienoa!”

Tawa hymyili, nyökkäsi ja lähti astelemaan pois Kahviosta — ja oli mahdotonta sanoa, kuinka vitsillä hän harkitsi asennuttavansa lankun, josta työntää keinottelijat hain ruuaksi Visulahteen. Valinta oli tehty, riski oli otettu, arpa oli heitetty. Vain raaka työ odotti — ja jos Suuri Henki soi, suurenmoiset voitot.

Telakka

Tongu astui käsiään hieroen toimistoonsa ja sulki oven perässään. Lounastauko oli ohi, ja ulkona Laivaston väkeä palaili kaupungin suunnasta töihin. Tehmut nosti katseensa kirjanpidosta. ”Näyttää siltä, että sait vihreää valoa”, matoran kommentoi.

”Kyllä vaan. Tästä se lähtee. Teimme jo Veryamusingin kanssa raa’an suunnitelmarungonkin.” Tongu ojensi ruskean paperin Tehmutille joka selasi sen läpi tarkkaavaisena.

”Vaikuttaa toiveikkaalta. Kapteeni taitaa olla tyytyväinen, että Klaani panostaa merirosvosuhteisiinsa. Hän arvelee, että sieltä saa kelpoisasti aseistusta. Näyttää suhtautuvat luottavaisesti merirosvokuninkaaseenkin.”

”Hän oli hommasta pirun innoissaan. Äijästä näki, että hänen erikoisosaamisensa vihdoin tunnistetaan. Ettei merirosvoelämä ole pelkkää sekoilua. No, sitten nähdään. Kunhan päästään ensin perille. Minä kutsun käräjät koolle.”

Tongu napsautteli seinällä olevasta messinkitaulusta vivuja alas ja venttiilejä auki. Hän kopautti pari kertaa onttoa metallikartiota, joka törrötti seinästä. Jätti rykäisi.

”Huomio kaikki Laivastolaiset! Pikakokous kaikille, joiden palvelus sallii irrottautumisen viidentoista minuutin päästä tornihuoneessa! Niille, keillä on päivystyspalvelus, kerrotaan kokouksen anti mahdollisimman pian jälkikäteen. Tämä on TÄRKEÄÄ. Nähdään kohta!” Tongu sulki venttiiliin ja istahti alas Tehmutia vastapäätä.

”Entä parakeissa asuvat veljeskuntalaiset, Telakalle majoitetut evakot ja satunnaiset vierailijat? He alkavat kyllä epäillä jotain ja pian, kun kuhina Tahtorakin ympärillä alkaa.”

”Sille ei voi mitään”, vastasi Tongu. ”Mielelläni minä kertoisin suoraan, koska se helpottaa asioiden hoitamista. Mutta sitten sana kuitenkin leviäisi, evakuointi on iso juttu. Ja silloin menettäisimme edun, vaikkei kukaan tarkoituksella vuotaisikaan Allianssille. Onhan täällä tohinaa muutenkin, ja Tahtorakin asukkaille on tehty jo alussa selväksi, että alusta voidaan käyttää sotatoimissa. Ajattelin aluksi vain sanoa, että sitä lämmitetään, jotta se ei olisi niin kylmä syyskeleillä.”

”Joku saattaa jopa uskoa tuon, ehkä”, sanoi Tehmut. ”Mutta olen samaa mieltä. Jos ei selitä mitään, niin huhut vasta liikkuvatkin. Ninjat tuskin kyselevät, he ovat vaitonaista sakkia.”

Keetongu nyökkäsi. ”Meidän ei tarvitse vaieta kuin kolme päivää. Luulen, että se onnistuu. Ja ehkä jotkut Tahtorakin asukkaista lähtevät evakkomatkalle mielellään, kun ovat jo tutustuneet alukseen. Olisi apua, jos mukana olisi niitä, jotka eivät enää pelkää alusta.”

”No, sekin voi olla monella järkytys, kun kuukausien kotipaikka nouseekin yhtäkkiä taivaalle ja alkaa kiitää meren yläpuolella. Sanonpahan vain, että risteilyisännän vastuusi ei ole ihan pienemmästä päästä, emmekä ole kuljettaneet moista määrää henkilöitä ikinä. Olen iloinen, että Tawa oli myöntyväinen, mutta en toisaalta ihmettele, että hän tarvitsi lisäaikaa.”

”Toivottavasti Rautasiipi pysyy vielä muutaman päivän omilla teillään”, vastasi Tongu. ”Minusta se on epäreilu laite. Mutta toivottavasti ne ajattelevat samalla tavalla Tahtorakista. Jos ne edes muistavat sen olemassaoloa.”

”Kohta ainakin muistavat”, totesi Tehmut.

Tehmutin ja Keetongun noustessa tornihuoneeseen oli siellä jo toistakymmentä laivastolaista, ja lisää saapui koko ajan. Osalla oli Lohrak-lentäjien valmiusvarusteet päällä, toiset olivat noen ja rasvan peitossa. Huoneessa kävi innostunut supina, joka vaimeni johtajien tullessa paikalle. Kaikki silmäparit katsoivat Tongua jännittyneinä.

”Onko totta, että aiomme vihdoin iskeä torakoita vastaan yhdessä ja kunnolla?” kysyi Gord, riuska po-matoran, ja loi nyrkillä kämmentään. ”Ei, vaan että Guardianista on saatu havainto ja aiomme hakea hänet kotiin!” ehdotti toiveikkaana Wepon, ta-matoralainen Lohrak-lentäjä. ”Ei siihen nyt kaikkia tarvittaisi”, huomautti Ontor, joka istui Ternokin kanssa eturivissä. ”Liittyy varmana Rautasiipeen.”

”Ei mitään noista”, sanoi Tongu ja katsoi seinäkelloon. Se oli yhtä vaille. ”Paitsi jälkimmäiseen vähän. Kohta se selviää. Kai te jätitte hätähenkilöstöä kuitenkin alas?”

”Siniset ja keltaiset Lohrakit ovat valmiustilassa, niin kuin aina siitä asti, kun niiden doktriinit perustettiin”, murahti Valitai. Lohrak-päällikkö nojasi seinään ikkunaseinällä kädet puuskassa.

”Hyvä hyvä. Tarvitsen muutamia teikäläisiäkin pian. No niin… kello alkaa olla pykälässään. Käykäähän istumaan, Walsinats, Kormakh, Paltak, tervetuloa. Hyvä…” Tongu asettui huoneen estradille, ja Tehmut sulki portaisiin vievän oven. Jätti silmäili yleisöään, joka koostui matoralaisista ja Kapherista.

”Me otamme Tahtorakin ja lennämme Rumisgoneen ja takaisin neljän päivän ja kolmen yön päästä”, lausui Tongu vakavana. Hän sai vastaukseksi hurraahuutoja. Muutama naamio pysyi vakavampana.

”Suunnitelma salainen, mutta olen saanut sille tänään Tawan hyväksynnän. Emme halua, että nazorakit tietävät tästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä – liian myöhäistä niille. Eli: älkää puhuko tästä kenellekään. Ei löpinää tuopin äärellä, ei haastatteluja Klaanilehteen! Ilmoitan teille tästä nyt, jotta saamme Tahtorakin lähtökuntoon ajoissa. Sen tulipesä on ollut kylmänä kauan. Ohjaamme savut kaappausventtiilien kautta painesäiliöön, ja jos joku kysyy, niin lämmittäminen on tärkeää aluksen ylläpidon kannalta.”

”Ja mikä on matkan tarkoitus?” kysyi Ämtur, yksi Laivaston tärkeimmistä lentäjistä. ”Evakuointi, Nimdan metsästys, varusteiden haku, apuvoimien nouto?”

”Ensimmäinen ja kolmas. Otamme yhden lastin evakkoja – olemme päätyneet siihen, että neljäsataa on realistinen luku. Nimda ei liity tähän, ja apuvoimista en ole kuullut. Haemme aseita, mutta myös ruokaa. Niin kuin vanhaan aikaan.”

Käsiä nousi pystyyn oikealla ja vasemmalla. Tongu aloitti eturivistä. ”Garson, ole hyvä!”

Punainen matoran nousi seisomaan. ”Hydraulisen Vapauden ja Torangan sodanaikaiset lennot päättyivät kumpikin pakkolaskuun. Tiedätkö jotain ylimääräistä, jos uskallat lentää Tahtorakilla?”

”Tiedustelumme mukaan Rautasiipeä ei näkynyt lähivesillä kahteen viikkoon.” Ontor iski silmää ja Tongu nyökkäsi tälle. ”Se on purjehtinut pois kantamaltamme, ja oletamme, ettei se ole Rumisgonen reitillä. Lisäksi en usko, että Tahtorak on vastus, jota Tulikärpänen itselleen etsii. Rautasiipi voisi varmaankin pudottaa Tahtorakin ilman kummempia valmisteluja, mutta Tulikärpänen iskee harvemmin, ja sen ainoa esiintyminen Viidakkosaarella oli luultavimmin pitkään suunniteltu operaatio. Jos nämä toiveikkaat ajatukset pitävät kutinsa, on meillä harminamme enää loput nazorakien ilma- ja merivoimista.” Tongu kohautti olkiaan. ”Ei pieni vastus, mutta Tahtorak voi selvitä siitä.”

”Mutta se ei lennä toivolla”, Garson sanoi.

Tongu silmä tuikki punaisena. ”Ei, vaan hiilellä ja taitavalla miehistöllä! Tuletko mukaan? Tarvitsen vastuullista mieltäsi toivoni tueksi. Jonkun pitää olla perillä aluksen kokonaiskuvasta.”

”Tulen, kun kysytään. Totta kai”, vastasi ta-matoran.

”Jos vastuullisuutta tarvitaan, niin minä olen varmaan poissa laskuista”, nauroi Ämtur.

”Sinun ottamisesi Tahtorakille olisi tuhlausta”, sanoi Tongu vakavana. ”Ota Ilmaraptori ja pysy näkymättömissä. Parempi panostaa vahvoihin kohtiin ja pitää joku yllätysetu niin kauan kuin mahdollista. Kuitenkin haluat.”

Ämtur näytti peukaloa ja virnisti.

”Sitten tarvitsen tietenkin tavalliset hiilenlappaajat ja apulentäjät. Tahtorak kantaa nyt kahta saattoalusta, niitä käänteisiä versioita, joten tarvitse kaksi Lohrak-paria. Sekä ampujat etu- ja sivupattereihin. Mutta – tämä on tärkeää – tämä ei ole taistelutehtävä, ja sen parempi, mitä vähemmän käyttöä tykeille on. Voisimme aseistaa Tahtorakin hampaisiin asti ennen lähtöä, mutta minusta se ei kannata. Jos epäonnistumme, menettäisimme paljon arvokkaita tykkejä. Eikä raskas aseistus välttämättä auta meitä pääsemään läpi. Siinä auttaa enemmän yllätys, nopeus ja lentokorkeus.”

”Kuinka paljon ampumamiehistöä aiot siis ottaa? Ampuja, lataaja ja mekaanikko per cordak?” kysyi Le-matoran Bardu.

”No… mitä vähemmän miehistöä ja tykkejä meillä on mukana, niin sitä vähemmän Laivaston vahvuudesta joutuu vaaraan”, sanoi Tongu, mutta epävarmemmin. ”Niille on kuitenkin eniten käyttöä täällä, Klaanin tukena.”

Tämä sai aikaan mutinaa ja ihmetystä monessa paikallaolijassa. Laivaston johtajan vastahankaisuus ilmalaivojensa aseistamisessa tunnettiin, mutta tämä meni liian pitkälle. ”Aiotko keventää Tahtorakin aseistusta?” kysyi Bardu ällistyneenä.

”Mitä vähemmän painoa, sen nopeammin pääsemme lentämään. Eikä sivutykkejä ole suunnattu saarronmurtoa vaan ilmataistelua varten. Ja olisi meillä kuitenkin Lohrakit ja Ilmaraptori apunamme, niistä on enemmän hyötyä. Keulapatterit ja yhdet raskaat per kylki riittäisivät, arvion”, Tongu selitti.

”Älä nyt hulluja puhu. Eivät yhdet tykit nyt paljon painoa lisää Tahtorakin massaan verrattuna!” sanoi Eglares, Laivastoon Kiltainmaan evakoista ampujaksi liittynyt onu-matoran. ”Kerrankin kun meillä on mahdollisuus niitä käyttää. Olet itsekin päivitellyt, että Tahtorak vaan makaa toimettomana hallissa. Kyllä se koskee myös tykkejä.”

”Olen samaa mieltä”, nyökytteli tämän veli ja ampujapari Brithomba. ”Eihän siinä ole kuin kuusi patteria. Olemme kuivaharjoitelleet niillä, ja toisten kylkitykkien poistaminen pistäisi iskostetut toimintakuviot uusiksi. Jos aiomme murtaa saarron, niin murretaan se kunnolla!”

”Suoraan sanottuna olin ehdottaa lisätykkien asentamista”, täydensi vielä Kengbo, kiven kansaan kuuluva ampuja. ”Mutta se taitaa olla turha toivo.”

”Tämä on opettavaista kummankin puolin”, myönsi Keetongu. ”Mennään sitten nykyisellä aseistuksella. Mutta tästä minä en aio perääntyä: yksi ampuja per tykki, kuusi yhteensä, pois lukien Lohrakien ja Ilmaraptorin ampujat. Ohjaamon ja ruuman miehistö voi toimia ampujien apuna, jos sille on tarvetta. Me saamme myös Laivaston ulkopuolista apua, joten emme joudu hoitamaan kaikkea tappelua itse: olen pyytänyt Tawalta kahta toaa, ja uskon, että Bladis ja Äksä ovat tulossa mukaan.”

Tieto nostatti joukossa tyytyväistä nyökyttelyä ja muutaman innostuneen hihkaisun. ”He ainakin tietävät, että vihollisia kannattaa ampua”, sanoi Ämtur. ”Saat vielä huomata, että Tahtorakin aseistukselle tulee käyttöä.”

”En epäile sitä”, nyökkäsi Tongu. ”Mutta tykkimiehet ovat kaikista haavoittuvammissa paikoissa, koska ampumakansia ei voi kokonaan sulkea. Olemme pulassa, jos tänne ei jää ketään, joka osaa niitä käyttää. Operaation aikana tai sen jälkeen.”

”Sanot ’tykkimiehet’ ja ’miehistö’, mutta minä aion kyllä tulla mukaan”, sanoi Daiwen. Hän oli yksi Laivaston harvoista jäsenistä, joka ei tunnistanut itseään näistä termeistä.

Tongu näytti yllättyneeltä. ”Luulin, että olet kirjuri.”

”Olen minä kirjurikin. Olethan sinäkin insinööri ja lentäjä ja välillä ampuja ja maanalaisten iskujen kommando. Viime aikoina ei ole ollut kauheasti kirjurinhommia, ja olet itsekin sanonut, että kaikkien kannattaa osata jotain hyödyllistä hätätilanteen sattuessa. Joten olen harjoitellut raskailla cordakeilla, niin kuin moni muutin.”

”Tarkkasilmäisempää ampujaa saat etsiä”, sanoi Kengbo, joka oli Daiwenin ampujapari.

”Uskotaan, uskotaan. Itse asiassa, minulla taitaa olla yksi homma, joka sopii myös kirjuripuolelle. Tämä on suoraan Tawalta.” Tongu kaivoi esiin paperilla olevan listan. ”Tarvitsevat nimittäin joitain kirjoja, jotka liittyvät luullakseni Nimdaan sekä Avdeen, joka hyökkäsi tänne Avrakh Feterrojen kanssa ja jonka otuksen Lohrakit pysäyttivät katolle. Taianomaisia juttuja, siis. Voi olla kaukaa haettua, että niitä on Rumisgonen kaupunginkirjastossa, mutta kannattaa yrittää.”

”Unista ja legendoista? Aivot? Lienevät tärkeitä, jos itse Tawa pyytää”, vastasi ga-matoran katsoen listaa. ”Eihän sitä tiedä. Onhan se iso satama kuitenkin.”

”Se on. Ja siellä on toivottavasti meille aseita ja ruokaa siinä mitassa, että saamme käännettyä sodan ja alkavan talven kohti voittoa. Eli kyllä te pääsette vielä ampumaan. Daiwen ja Kengbo, Eglares ja Brithomba, Hoto ja Kobram – te olette ehdotukseni ampujiksi. Ja ottaisin Ankhtorin ja Savan apulentäjikseni. Saamme pari riuskaa titaania rahtaamaan, mutta ammattilaisiakin tarvitaan. Kiinnostaako Paltakia ja Kormakhia nakki?”

”Se olisi kunnia-asia! Mietinkin, josko pääsen enää koskaan Tahtorakin kyytiin” julisti vanha ahtaaja Kormakh. Myös ta-matoran Paltak nyökkäsi myöntävän vastauksen; hän oli ollut mukana epäonnistuneessa iskussa Tulikärpäsen kimppuun, ja siitäkin oli selvitty.

”Ja Ternok ja Ontor…” aloitti Keetongu vaikeana, ”tavallisesti olisitte lähtökohtaisesti mukana lisäkäsinäni ja -aivoinani. Mutta vaarallinen tehtävä vihollisen merialueille ei ole juttu, mitä Ternok tarvitsee ihan vielä. Ja Ternok tarvitsee Ontorin ja Ontor Ternokin, joten ehdotan, että jäätte vielä Klaaniin pitämään linjaa Tehmutin ja muiden kanssa.” Jätti huokaisi. ”En voi pitää teitä poissa sodan vaaroista ikuisesti, mutta vielä on aikaa toipua.”

”Olen samaa mieltä”, sanoi Ontor. ”Onnea matkalle vaan. Olet jo tarpeeksi kykenevä pärjäämään ilman meitä!”

”Todella toivon niin”, sanoi Tongu. ”Ja viimeiseksi uskon, että mestari Valitai on paras valitsemaan saatto-Lohrakien miehistöt tehtävää varten. Ja siihen liittyen: haluan lähes ympärivuorokautiset tiedustelulennot Rumisgonen suuntaan seuraavalle kolmelle päivälle. Erityistarkkailussa saartorengas ja Rautasiipi. Lisäksi Same laatii suunnitelman siltä varalta, että joudumme taisteluun palatessamme tänne. Moni teistä, jotka eivät lähde mukaan, saatte tehdä silloin osanne. Varsinkin Lohrak-lentäjiä tarvitaan.”

”Valitsen sopivat lentäjät tehtävälle”, vastasi Valitai. ”Otatte tosiaan melkoisen riskin. Uskon sen olevan perusteltu. Mutta samalla toivoisin, että otatte Laivaston akuuteimmat tarpeet huomioon, jos se on suinkin mahdollista. Yli puolet tehtävistämme viimeisen kolmen kuukauden ajalta on ollut Lohrakeilla, mutta uusien rakentaminen on kiinni kunnon potkuripuun saatavuudesta. Rumiskorossa on säilynyt paljon laivanrakennustaitoa, jonka Xian rautateknologia on muualta syrjäyttänyt. Tiedän veistämön, jolta saisitte tarvittavia osia tai ainakin raaka-ainetta, mikäli aika ei riitä aihion tekemiseen.”

”Kannatan”, sanoi Lohrak-lentäjä Swenard. ”Olisimme vähemmän äärirajoilla, jos voisimme kouluttaa lisää lentäjäpareja omilla koneilla. Lohrakeiksi on halukkuutta, vaikka homma on vaarallinen. Vauhti kiehtoo!”

”Huomio on hyvä. Minun aikani menee joka tapauksessa ruoanhankinnassa, sillä minulla on siihen sopivat suhteet.” Keetongu yritti pitää kiinni ajatuksesta, että hän voisi hoitaa operaation aikana edes yhden rauhanaikaankin sopivan homman. ”Ehdotan, että sovitte asiasta saatto-Lohrakien kanssa, ja he voivat hakea potkurit tai niiden ainekset veistämöltä samalla, kun minä käyn ruokakaupassa.”

Tämä vaikutti tyynnyttävän myös Laivaston haukat. Lisäkysymyksiä ei enää tullut, vaan yleisö katsoi keltaista jättiläistä odottavaisena.

”No niin! Edessä on enää kaikki työ ja homma. Varsinaiseen voimanponnistukseen on vielä hetki, mutta meidän höyrymyyrien työ alkaa NYT. On huollettavaa, öljyttävää, rassattavaa, tyhjennettävää ja täytettävää. Minä menen nyt Tahtorakille, ja ottaisin mielelläni mukaan Ankhtorin, Sava ja Kormakhin, niin saamme lämmityksen alkuun. Toimintaan! Meidän aikamme lentää koittaa vihdoin!”

Tahtorakin ramppeja pidettiin yleisesti alhaalla, koska aluksen hytteihin majoittunut evakkoväki kulki niistä koteihinsa. Kaksi ramppia laskeutuivat sivulle ruuman molemmilta puolilta. Tongu nousi sisään Ankhtor, Sava ja Kormakh vanavedessään; Garson jäi tarkistamaan, että saatto-Lohrakien laukaisukiskon sähkömagneettijärjestelmä toimi suunnitellulla tavalla. Kolmikko kulki ruuman perältä koneistosammion hämäriin. Lattiaa ja koneenosia peitti noki ja hiilipöly, rautaiset pinnat olivat kylmiä. Pyöreän tilan keskellä nousi valtavan paksun puurungon lailla alapotkurin öljytty akseli, joka yhdistyi korkeuksissa suuren männän kampeen. Kolmen päivän ja neljän yön jälkeen se pyörisi vinhaa vauhtia ja nostaisi ilmalaivan evakoineen ja miehistöineen taivaalle. Sitä olisi ollut vaikea kuvitella, jos ei olisi todistanut ihmettä monia kertoja aiemmin.

Kormakh veti hämärästä roikkuvasta narusta, joka avasi hiilisiilon luukun. Sata kiloa Visulahdelta ruopattua sedimenttiä rojahti kaivosvaunun tapaiseen laariin, joka kulki hyvin laakeroiduilla pyörillä suurta akselia lattialla kiertävillä kiskoilla. Sava tiputti öljytipat kuhunkin pyörään, ja Tongu työnsi alkuun nitisevän mutta lopulta hyvin tottelevan vaunun pyöreää rataa akselin toiselle puolelle.

Kormakh hyppeli vaunun takana lattian kohdassa, joka oli pohjatekstuuriltaan hieman erilainen. ”Liikeessä luukun pitäisi avautua automaattisesti kun tässä seisoo, mutta se on kylmänä tietenkin jumissa”, vanha matoran sanoi. ”Se täytyy avata manuaalisesti.”

Tongu kyyristyi ja tarttui isoilla sormillaan tulipesän luukun alapinasta. Hän pinnisti reisillään, käsillään ja selkälihaksillaan, ja pätsin rautaportti aukeni. Yläasennossa toa olisi mahtunut kävelemään sisään kumartumatta. Sisällä oli mustaa. Vain vaivoin nelikko erotti tulipesän syvyyksissä käärmemäisesti kiemurtelevat vesiputket. Suurimpien putkien sisällä matoralaiset olisivat mahtuneet ryömimään.

Epäröimättä Kormakh astui sisään ja koputti alas kaartuvaa vesiputkea. Se kumisi vaimeasti. ”Täällä on ainakin vettä. Hyvä. Nämä kannattaa aina tarkistaa manuaalisesti, jos mittareissa on joku tukos. Eivät ainakaan pala puhki…” Muut tietenkin tiesivät tämän, mutta Kormakhille oli tärkeää sanoa nämä asiat; se oli eräänlainen onnea tuova rituaali.

He olivat raudan, tulen, höyryn ja liikkeen syntysijoilla. Tahtorakin sydän oli kuin muinaistemppeli, Tuliadoriumi ajalta ennen öljyä ja sähköä. Kuukausia se oli ollut kuolleena ja kylmänä, autiona lukuun ottamatta varmuushuoltoja ja Kormakhia, joka kävi siellä välillä hengittelemässä ja muistelemassa. Tongukin vietti aikaa enimmäkseen komentosillalla, johon hänen parhaat muistonsa liittyivät. Hän oli suunnitellut koko aluksen, myös sen ytimessä olevan koneiston ja tulipesän. Mutta tätä paikkaa katsellessaan hän tunsi, että oli enemmänkin tehnyt todeksi jotain, joka oli ollut olemassa jo ikiajoista jollain toisella todellisuuden tasolla. Ehkä Tahtorak oli luonut hänet.

Hiljaisena jätti lapioi vaunusta hiilet tulipesän lattialle. Ankhtor ja Sava astuivat sisään ja matoralaiset kokosivat hiilistä röykkiön pesän keskelle. Tongu otti lattialta mukanaan tuomansa juuttisäkin ja kulki kumartuen luukun läpi. Hän asetteli säkistä pitkät halot ristikkäin röykkiön päälle ja täytti niiden välit tuohella.

”Koivupuu, kotisaaren mullasta kasvanut;
Vesi, kotimaan syvänteestä nostettu;
Rauta, kotilieden loimussa karaistu.”

Keetongu raapaisi pitkän tulitikun, jonka vapiseva loiste täytti tilan.

”Kanna lapsesi siivilläsi. Läpi murheen ja sorron varjojen. Jotta poikasi ja tyttäresi löytäisivät takaisin kotisaaren rantaan, kotimaahan kamaralle, kotileiden ääreen. Eksymättä maailman merille, jäämättä taivaankantta ikuisesti kiertämään.”

Tuohi alkoi kyteä.

”Liekki syttyy!”