Feterra-asema

Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.

Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.

Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.

Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.

“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.

“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”

Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.

Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.

Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.

Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.

“Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, “mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”

Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.

“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”

Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.

“Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.

“Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, “ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”

Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.

“Kiitos, Va“, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.

“Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”

Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.

“Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. “Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”

“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
“Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”

Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.

Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.

“Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”

“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.

Hän oli menossa liian pitkälle.

“Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”

Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.

“Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”

Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.

“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.

Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
“Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. “Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”

Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.

“Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. “En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”

Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.

Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.

“Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
“Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.

“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.

“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
“Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.

Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.

Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.

Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.

“Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. “Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”

Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?

Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.

Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.

Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.

“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.

“Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, “Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”

Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.

“Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.

Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
“Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”

“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.

Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.

“Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. “Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.

“Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”

Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.

“Mitäs sinulle saisi sitten olla.”

“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.

Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.

“Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. “Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
“Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.

Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.

Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:

“Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…”

Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.

Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.

Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.

“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.

Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.

“Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. “Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”

Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.

“Siksi käytimme kredipselleeniäkin”, Zorak jatkoi.

Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.

“Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. “Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”

Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
“Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”

Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.

“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”

Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.

“Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”

Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.

“Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”

Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”

Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.

“Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, “Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”

“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.

Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.

“Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.

“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.

“Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”

Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.

“Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”

Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.

“Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, “valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.

“Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. “Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”

Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.

“Olen…” hän sammalsi. “O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”

Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
“Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. “Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”

Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.

“Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”

Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.

“Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”

Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.

Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.

Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.

Alempana

Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.

Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.

Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.

Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.

“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.

Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
“Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, “harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”

“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.

Kapellimestari nyökkäsi. “Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”

“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.

“Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”

“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.

“Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”

Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.

Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.

“Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. “Se siitäkin sitten, helvetti.”

Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.

“Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. “Olet pelkkä raaka-aine.”