Musta Käsi III

Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.

Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.

Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.

Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista “nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.

Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.

Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.

Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?

Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?

Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.

Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.

Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.

Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.

Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.

Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.

Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.

Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.

Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?

Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.

Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.

Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.

“Noinko paha?”, maasetä tiedusteli lasinsa lävitse.

“Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.

“Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”

“Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.

“No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, “Mitään uutta?”

Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.

“Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”

“Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, “Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”

Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. “Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”

Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.

“Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, “Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”

“Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.

“Olisikin”, Xen huokaisi. “Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”

“Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. “Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”

“Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, “Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”

Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.

“Mitä?”

“Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.

“Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän “mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.

“Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.

“Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”

Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.

“Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”

Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. “Ihanko tosi, hei?”

Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.

“Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, “mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”

“Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.

“Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.

“Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. “Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”

Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.

“Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.

Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.

“Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”

Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.

“Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”

“Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.

“Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. “Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”

“Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.

“Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.

Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.

“Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”

Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.

“Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. “Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”

Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.

“Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”

“Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.

“Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”

Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.

“Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”

Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.

Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.

Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.

Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.

“Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”

“Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.

“Jaa, noh. Niin. Selitän uudestaan, jahka Xen palaa. Tarvitsemme häntä myös-”

“Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.

“Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.

“Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.

“Onko tuo osoite… näyttää ihan…”

“Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.

“Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. “Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”

“Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: “Viimeinen keino, Nacelle.”

“Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. “Ja entäs tuo Nace?”

“Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. “Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”

“Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. “Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”

“Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. “Näin lähellä, Xen.”

Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.

Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.

“Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.

“Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”

“Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., “Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”

“… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”

“Jännittävää…” Nurukan myönsi. “Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”

“Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”

“Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä “muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.

“Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”

“Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. “Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”

Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.

“Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, “Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”

“En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. “Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”

Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.

“Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. “En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”

“Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.

“Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”

“Aha. Laita se pois.”

“Laitan sen pois.”

Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.

Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.

“Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”

“Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.

“Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. “Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”

“Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.

“Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”

Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.

“Valmista?”

Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.

“Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. “Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”

“Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.

Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.

Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.

Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.

Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.

Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.

Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.

Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.

Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.

Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.

Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.

Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.

Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.

Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?

Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.

Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.

Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.

Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.

Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin

Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.

Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.

Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.

Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.

Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.

Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.

“Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.

“Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.

“Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”

“Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.

Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.

“Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään “zyglakeista”.

“Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.

Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.

Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.

“Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.

“Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. “Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”

“Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.

Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.

“Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.

Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.

Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.

“Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. “Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”

Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.

Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.

Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.

Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.

Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.

Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.

Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.

Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.

Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.

Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.

Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.

Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.

Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.

Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.

Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?

“Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.

Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.

Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.

Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.

Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.

Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.

Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.

Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.

Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen “vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.

Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.

“-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. “Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”

Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

“Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.

“Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. “Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”

Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.

“Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. “Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”

“Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”

Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.

“Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. “Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”

Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että “Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.

“Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. “Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”

Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.

“Noh, oletko mukana?”

Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.

“Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”

Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.

“Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”

Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.

“Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.

“En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.

“Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”

Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.

Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.

Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.

Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.

Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.

Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.

Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.

Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.

Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.

Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.

“… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. “Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”

“Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. “Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”

Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.

“Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.

“No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. “Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”

“Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.

“Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, “Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”

Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.

“En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.

“Tuhansia”, Nurukan korjasi. “Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”

“Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.

“Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. “Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”

Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
“Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. “Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”

“No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.

“Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”

“En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. “Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”

“Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.

Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.

Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.

“Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”

Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.

Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.

“Avaa silmäsi, avaa silmäsi. Avaa. Silmäsi. Helvetin tyhmä tyllerö, avaa ne saatanan silmäsi.”

Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.

Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.

“Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.

“A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. “Se toimii sittenkin!”

“Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.

“Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”

“Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”

“Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”

“Unessa, mutta Nurukanin päässä?”

“Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”

“Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. “Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”

“Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”

“No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”

“Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”

“No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”

“Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”

“Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”

“Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.

“Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”

“Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.

“Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.

“Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”

“Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”

Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.

“-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”

Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.

“Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.

“Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.

“Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”

Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.

Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.

Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.

Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.

Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.

Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.

“Mata Nui, auta meitä.”

Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.

“Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”

Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.

Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.

Ja sitten hän kuuli tutun äänen.

“Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”

Ei vastausta.

“Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”

Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.

“Le-Metrua ei enää ole.”

“En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.

“Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”

Jonka jälkeen ääni katkesi.

“Le-Metru? Le-Metru? Yhteytenne katkeilee. Voitko toistaa edellisen?”

Mutta kukaan ei enää vastannut.

Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.

Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.

Ei päivään.

Ei viikkoon.

Ei kuukauteen.

Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.

Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.

“Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”

Ja Xen näki.

Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.

Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.

Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.

Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.

Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.

Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.

Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.

Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.

Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.

Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.

Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.

“Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. “Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”

“Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.

Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…

Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.

Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.

Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.

Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.

Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.

Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.

Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.

“Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.

“Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.

“Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. “… toiselle toalle.”

Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.

“Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.

Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.

Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.

Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.

Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.

“Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.

“Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.

Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.

Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.

“Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.

“En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. “Enkä ehkä menisi sisään vielä.”

“En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. “Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”

“Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.

“En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”

Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.

Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.

Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.

Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.

Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.

Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.

Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.

Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.

Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.

Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.

Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.

Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.

Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.

Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.

Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.

Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.

Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.

“Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.

“Minun näköni on parempi kuin sinulla.”

“Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. “Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”

Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.

Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.

“Minähän sanoin…”

“Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. “Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. “Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”

Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.

Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.

“Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta “mitäs minä sanoin” -ilmettään.

“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”

“Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.

“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”

“Mitähän sinä…”

“Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.

“Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.

Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.

“Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”

“Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.

“Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. “Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”

“Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”

“Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.

“Suxen eht era ew?”

“Saatko korjattua sen siitä käsin?”

“Suxen eht era ew?”

“En tiedä. Anna minulle hetki.”

“Suxen eht era ew?”

“Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”

“Suxen eht era ew?”

“Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”

“Suxen?”

“Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”

“Suxen…”

Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.

Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.

Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.

Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.

Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.

Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.

Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: “Lheko”.

Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.

Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.

Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.

Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.

Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.

“Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.

“Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. “Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”

“Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.

“Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä “Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”

Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.

“Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”

“Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.

“Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”

Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.

“En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”

“Miksi sitten?”

“Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”

“Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.

“Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”

Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.

“Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. “Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”

“Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.

“Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”

Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.

“Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”

“Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”

“Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”

Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.

“Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.

“Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.

“Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.

“Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. “Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”

“Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. “Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”

Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.

“Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.

“Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”

“Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”

“Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. “Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”

“Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”

Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.

“Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.

“Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”

Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.

“Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. “Ehkä kohtaat hänet vielä.”

He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.

“Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”

“Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.

Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.

Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.

Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.

Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.

Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.

“Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.

“Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. “Onko sinulla kiire?”

“Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. “Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”

Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.

“Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. “Tahtoisin silti puhua kanssasi.”

“Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.

“Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”

“Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. “Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”

“Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, “mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”

“Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”

“Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.

“On, tietenkin.”

“Ja sinä johdat tätä osastoa.”

“Ilmiselvästi.”

Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.

Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.

“Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”

Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.

“Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”

“Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.

“Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”

Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.

Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.

Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.

Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.

Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.

Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.

Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.

Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.

Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.

Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.

“Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”

“… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.

“Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”

“Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. “Olisinko minä voinut auttaa?”

“No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”

“Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”

“Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.

“Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”

“Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”

“Edelleen.”

“Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.

“Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”

“Niistä?” Xen ähkäisi. “Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”

“No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.

“Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. “Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”

“Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”

Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.

“Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. “Et koskaan selventänyt.”

“Niin?”

“Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”

“Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.

Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.

Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.

Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.

Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.

Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.

Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.

Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.

Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.

Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.

“Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”

Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.

“Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.

“Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”

Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.

“Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.

“Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. “Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”

“Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.

“Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.

“Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.

“He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. “Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”

“Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, “Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”

Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.

“Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.

“Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.

“Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. “Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”

Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.

“Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.

“Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.

“Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, “Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”

Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.

Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.

“Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. “Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”

Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.

“Ja entä vastaan?”

Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.

“Seitsemän vastaan kolme. Tiedeosasto valtuutetaan käynnistämään KAL-projekti välittömästi. Ilmoitan Dumelle päätöksestä henkilökohtaisesti.”

Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.

Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.

“Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.

“Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.

“Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.

“Kahvia?” hän vielä kysyi. “Murheisiin?”

“Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. “Mukana?”

“Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.

Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.

Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?

Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.

Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…

… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: “KAL”.

Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.

Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.

Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.

Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.

“Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.

“Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.

Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.

Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.

Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.

Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.

Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.

Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.

Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.

Sitten sammuivat valot.

Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.

Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.

Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.

Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.

“Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. “Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”

Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.

Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.

Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.

Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.

“Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.

“Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.

“Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.

“Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.

“Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?

Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.

“Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”

Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.

“Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”

“Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.

“Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.

Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.

Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.

Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.

“Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”

“Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. “Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”

Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.

Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.

“Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.

Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.

“Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.

Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.

Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.

Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.

“On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.

Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.

“Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.

“Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”

“Teidän… teidän pitäisi.”

Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.

“Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”

Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.

Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.

Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.

“Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”

Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.

“Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”

“No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”

Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.

“Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.

“Äiti…”

“Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”

Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.

“Sinä tiesit?”

“Tiesin.”

“Etkä koskaan sanonut mitään.”

Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.

“Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”

“Pelasti teidät…” Xen tavaili.

“Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”

“Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”

“Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. “Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.

Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.

“Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. “Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”

Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.

“Kiitos.”

Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.

Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.

“Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.

Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. “Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”

“Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.

“N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. “Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”

“Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.

Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. “Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”

“Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.

“Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.

“Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.

“Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”

Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.

“Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”

Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.

Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.

“Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”

“Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. “Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”

“Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”

“Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.

Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?

“Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. “Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”

“Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.

“Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. “Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”

Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.

Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.

“Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

“Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”

“Ei hajuakaan”, Xen myönsi. “Varmaan aika myöhään.”

“Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”

“Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”

“Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. “Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”

“No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.

“Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”

“Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”

“Niin kai.”

Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.

“Hei, kiitos, Mekaanikko.”

“Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.

Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.

Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.

Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.

Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.

Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.

Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.

Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.

Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.

Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.

Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.

Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.

Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.

Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.

Mahdotonta unohtaa?

Unohtaa?

Miten hän oli sen melkein unohtanut?

Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.

“Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.

“Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”

“Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. “Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”

“Teidän ei olisi pitänyt…”

“Kuinka sinä edes tiesit?”

Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.

“Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan “unohtaa” kohdalla.

“Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”

“Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.

Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.

“Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”

Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.

“Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. “Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”

Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.

“Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”

Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.

“Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.

“Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”

Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.

Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.

Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.

Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.

Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.

Se ei voinut olla.

Se ei voinut olla niin.

Jos hän ei olisi koskaan…

… jos Nurukan ei olisi koskaan…

Nace.

Nace?

Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.

“Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.

Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.

“Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.

“Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.

“EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.

Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.

Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.

“Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.

Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.

Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.

Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.

Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.

Nurukan kuuli taas.

Hän ei olisi halunnut.

“…”

“…”

“…”

“…”

“…”

“…”

“Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.

“Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.

“Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.

“Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.

Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.

Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.

Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.

Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.

“Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.

Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.

Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.

Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.

Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.

“Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.

Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.

“Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.

“Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.

Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.

Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.

Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.

“Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. “Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”

Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.

Feterrat repivät lihakäärön auki.

Ja toa oli jälleen uudelleensyntynyt.

Harmaa skakdi tyylikkäässä takissaan taputti käsiään. Hän toivotti Nurukanin tervetulleeksi orkesteriinsa.

Ja orkesteri toivotti hänet tervetulleeksi…

… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.

Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.

Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.

Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.

Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.

Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.

“Muinaisjäänne!” yleisö huusi.

“Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.

“Murhaaja!”

“Tyranni!”

“Barraki!”

“Piraka!”

Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.

Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.

Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?

Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?

Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?

Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?

“Olen pahoillani.”

Oliko se anteeksipyyntö?

Miksi hänen ei annettu vain kuolla?

Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?

Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?

Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?

Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.

Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.

Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.

Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.

Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.

Ei yksin.

Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.

Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.

“Nurukan?”

Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.

“Nurukan, se olen minä.”

Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.

Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?

Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.

“Xen?”

Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.

Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.

“X-xen… oletko se todella sinä?”

“Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”

“Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.

“Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”

“Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”

“Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”

Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.

“Xen, siitä on vuosia…”

“Mitä?”

“Xen, siitä on niin pitkä aika.”

Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.

“Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”

“Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”

“Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”

Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?

“Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”

“Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. “Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”

Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.

“Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”

“Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.

“Ei”, Xen kyynelehti. “Ei tämä voi mennä näin.”

“Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”

Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.

Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.

“Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. “Amatööri.”

Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.

Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.

Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.

Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.

“Mitä sinä oikein teet?”

Xen löi.

“Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.

Ja hän löi.

“Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?

Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.

“Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.

“Et. Ainoa.”

Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.

Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.

Hän löi.

“Minä olen saanut tarpeekseni.”

Ja löi.

“Sinä olet saanut tarpeeksesi.”

Ja löi.

“Ja minä olen väsynyt.”

Ja löi.

“Enkä tahdo olla enää.”

Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.

“On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.

Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.

“Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. “Tarvitaan vain polku.”

Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.

Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.

Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.

Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.

Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.

Luku 2: Informaatioparadoksi

Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.

“Täällä on aika tyhjää.”

Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.

Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.

“Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. “Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”

Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.

“Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.

Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.

“Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”

Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.

Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.

Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.

Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.

Muodottomaan.

Vai oliko sittenkään?

Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.

Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.

Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?

Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.

Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.

Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.

Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.

Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.

“Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.

Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.

Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.

Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.

Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.

Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.

Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.

Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.

“TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”

Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.

Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.

“Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. “Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”

“ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. “ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”

Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.

“Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. “Mutta nyt olen vapaa.”

Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.

“VAPAA?” koneisto ilkkui. “TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”

Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.

“MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”

Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten “Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.

Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.

“Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”

Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?

Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.

Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.

Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.

“…en, …ko kai …vin?”

“Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”

“…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”

Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.

“Mieliystäviäsi?”

“Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”

“Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.

“Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”

Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.

“Toivottavasti kaikki on kunnossa…”

“Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain “tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka “tavallaan”.

“Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”

“Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. “Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”

Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.

“Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.

Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.

Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.

Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.

“Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. “Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”

Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.

“Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.

“Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”

“Ei mitään”, Nurukan varmisti. “En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”

“Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.

Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.

Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.

Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.

“Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”

“Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. “Oletko ikinä ollut pallomeressä?”

Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.

“Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”

“Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”

“Ah, niin. Juu. Tosiaan.”

Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.

Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.

Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.

“Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.

Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.

Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.

Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.

Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.

Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.

Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.

Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.

“Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.

“Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. “Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”

Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.

Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.

“Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.

Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.

“Zaglxblt”, se sanoi.

“Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan “miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.

He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.

“Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”

“Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.

“Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”

Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.

“Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”

“Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.

“Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”

“Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.

“En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.

“Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. “Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”

Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.

“Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”

“Tarkka arvio”, Creedy kehui. “Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”

Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.

“Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. “Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.

Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.

Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.

He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.

Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.

Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.

Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.

“Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.

“Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.

“Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. “Et tunnu kuuluvan kalustoon.”

“Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. “Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.

Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.

“Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”

“Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.

“Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. “Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”

“Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”

“Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. “Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”

“Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.

“Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. “Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”

Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.

“Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”

“Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”

“Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. “Osaatko kuvailla sitä?”

“Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.

“Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.

“Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. “Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”

“Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.

“… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. “Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.

“Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. “Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”

“Me emme tiedä”, Peelo myönsi. “Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”

“Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.

“Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.

“Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.

“Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. “Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”

“Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.

“Mutta”, hän jatkoi. “Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”

Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.

“Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: “Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”

Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.

Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.

Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.

“SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.

Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.

“Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.

“Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. “Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”

“Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.

“Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.

“Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. “Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”

“Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”

“Hetkonen”, Xen ähkäisi. “Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”

“Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. “Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”

“Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?

“Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. “Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.

“Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.

Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.

Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.

“Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.

“Harmaammalta.”

Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.

“Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”

“Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.

“Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, “tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”

Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.

“Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. “Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”

Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.

“Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”

“Jaa, öh… oikeastiko?

“Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.

“Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.

Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.

Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.

“No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.

Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.

“Meillä on ongelma.”

Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.

“Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.

“Vahkeja.”

“Vahkeja?”

“Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”

“Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.

Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.

“Nekö eivät varmasti näe meitä?”

“Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.

“Gägägä-zo!” Focaxas huomautti kovaan ääneen Lähetin olkapäältä. Tonttu itse nyökkäili ymmärtäväisesti zyglakin huomioon.

Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.

“Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.

“Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”

“Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. “Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”

“Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. “Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”

Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.

Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.

“Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.

“Ilmiselvästi.”

“Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”

“Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”

Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.

“Tiedän, että et tehnyt sitä.”

“Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”

“Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”

“Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.

Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.

“Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. “Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”

“Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.

“Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. “Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”

Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.

“Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”

“Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.

“Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”

Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.

Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.

Eihän se voinut toimia niin?

“Eihän?”

“Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.

“Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”

“Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”

“Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. “Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”

Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.

“OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”

Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.

“Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.

Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.

“Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.

“Mikä oli sinun syytäsi?”

“Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”

“Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.

“Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”

Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.

Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.

“Näkee ajassa.”

Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.

“Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”

“Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”

Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.

“Sinähän aina sanoit… ‘avaa silmäsi’, ‘avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”

“XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”

Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.

Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.

Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?

Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?

Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.

“Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”

“Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. “Tekikö hän sen siksi, että…”

“… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.

Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.

Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.

“TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.

“Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.

“MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”

Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.

“MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”

Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.

Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.

Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.

Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.

“Tämä on se hetki, kun te poistutte.”

Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.

“Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”

“Totta helvetissä!” Guardian myhäili. “Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”

“Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”

Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.

“Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”

“Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.

“Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.

Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.

Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.

Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.

“Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.

Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.

Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.

Kuului “riks”. Sitten “ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja “rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.

“Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.

“Hajaannumme”, Peelo ehdotti. “Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”

Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.

“Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.

Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon “nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.

Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.

“MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.

“Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”

“ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”

Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.

Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.

Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.

Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.

Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.

Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.

“Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.

“Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.

“Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.

“Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.

“Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.

“M- mitä?”

“Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”

“Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”

“Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. “Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”

Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.

“He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”

Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.

“Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”

Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.

He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.

He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.

“Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.

Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.

Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. “1042526”.

“Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.

“Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”

“Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.

“Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”

“Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. “Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”

Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.

“Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”

“Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.

“Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.

Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.

Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.

“Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.

“Syvällä”, hän kuiskasi. “Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”

“Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.

“En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. “Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”

“… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.

“Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.

“Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”

“Ja täälläkö sinä kohtasit…”

“Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.

He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.

“Mitä pirua…” Xen aloitti.

“Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.

“Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”

“Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”

Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.

Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.

Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.

Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.

Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.

Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.

Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.

“Tuohan on…”

“Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. “Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”

“Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.

He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.

Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.

Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.

Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.

Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.

Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.

Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.

“KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”

“Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.

“Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?

“MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”

“Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. “Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”

“MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”

“Surette?” Nurukan toisti. “Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”

“NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”

Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.

“KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”

Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.

“OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?“, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.

“Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”

Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.

“Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”

“Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”

“Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.

“Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”

Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.

“Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.

“Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”

“Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. “Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”

“Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”

Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.

“Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”

Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…

“Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”

“Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.

“Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”

“Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.

“Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.

“Oletteko Onu-Metruun vaiko Xialle sijoittuvassa muistossa?”

“Onu-Metruun”, Xen vastasi.

“Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”

“Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”

“Xen kuittaa myös.”

Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.

“VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. “MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”

Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.

“AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”

“Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. “Kun olet muisto vain.”

“NIIN”, Valkoinen huokaisi. “MUTTA TE OLETTE.”

Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.

Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.

Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.

Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.

Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.

“Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.

“Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. “Miten näistä pääsee läpi?”

“Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. “Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”

“Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.

“Miten sinä oikein…”

“Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”

Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…

… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.

Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?

Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.

Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…

“… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.

Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.

Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.

“Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”

Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.

Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.

“Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”

“Peelo kuulee. Missä te olette?”

“Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”

“Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”

Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.

“No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”

“Sitten luot uuden muiston.”

“Että mitenkä?”

“Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”

“Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”

“Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. “Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”

“Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.

Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.

Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?

Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään “Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.

Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.

Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.

Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.

“Eih”, hän voihkaisi.

“Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.

Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.

Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.

He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.

Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.

Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.

Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.

Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.

“Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”

“Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.

Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.

“Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”

Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.

“Oletko valmis?”

“Olen”, Xen myönsi. “Aika lähteä.”

Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.

“Peelo, olemme valmiita.”

“Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. “Ja valmistautukaa juoksemaan.”

Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.

“Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”

“Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”

Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.

Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.

Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.

“VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”

Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.

“Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. “Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”

“NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. “TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”

Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.

“KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”

Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.

“En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.

“Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.

Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.

“Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.

“Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”

Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.

Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.

Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.

“Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”

“Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. “Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”

“Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.

Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.

Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.

Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.

Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.

Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.

Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.

Molempien kiikarisilmiensä.

Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.

Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.

“Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”

Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.

Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.

Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.

Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.

Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.

Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.

“Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.

“Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.

“Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut “ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.

Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.

Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.

Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.

“Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.

Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.

Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.

“Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.

Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.

“Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.

Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.

He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.

Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.

Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…

Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.

“Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.

Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.

“Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.

He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.

Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.

Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.

“Aika on koittanut.”

Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.

Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.

Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.

Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.

Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.

“Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”

Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.

“Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”

“Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.

He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.

“MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.

“Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”

Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.

“OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”

Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.

Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.

Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.

Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.

“Surmaa, sisko.”
“Ahmaise, ystävä.”

Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.

Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.

Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.

Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.

Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.

“Aika parantaa kaikki haavat, eikö vain?”

“SINÄ…” Bianca kavahti epäuskoisena. “MINÄ MUISTAN SINUT.”

“Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. “Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”

“KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.

“Niin”, Suntio myönsi. “Kauan sitten.”

He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.

“MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.

“Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”

Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.

“Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”

“MITÄ?”

“Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”

“NIIN…”

Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.

“Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”

“TUOMIO SAAPUU.”

“Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”

“SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”

Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.

“Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”

Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.

Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.

Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?

Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.

Mitäs muutakaan kuin aikaa?

Luku 3: Ystäväni on Aika

Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.

Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.

Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.

Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.

Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.

Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.

Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…

Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.

Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.

He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.

Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.

Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-

“Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”

Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.

“Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”

“Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”

Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä “liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.

“Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.

“En tiedä”, Peelo myönsi. “Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”

“Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.

“Ei mitään.”

Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.

“Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”

Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?

“Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.

“Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.

Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.

“Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”

“Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”

“Todellisuuden.”

Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.

“Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.

“Aikaa.”

“Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.

“Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”

Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta “ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.

“… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.

“Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. “Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”

“Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”

“Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”

“Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.

“He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”

“Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. “Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”

“Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”

“Arkkikranat”, Xen huokaisi.

“Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”

“Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.

“Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”

Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.

“Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.

“Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”

Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.

Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.

“Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”

Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.

“Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”

“Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. “Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”

“Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?

“Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”

Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.

“Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.

“Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.

“Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”

Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.

Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.

“Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”

“Aha. No tuota, puhutaan sitten.”

“Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”

“No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.

“Sinä olet heräämässä.”

“Jaa, että mitenkä?”

“Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”

Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.

“Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”

“Minä tiedän”, Xen murehti. “Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”

“Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”

Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.

“Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. “Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”

“Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.

Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.

Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.

Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.

Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.

Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.

Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.

“KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. “ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”

Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.

“OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”

Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.

“Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”

“EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”

“Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.

“SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”

“Adorium…” Nurukan toisti. “Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”

Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.

“SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”

“En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”

“… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.

“En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.

“SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”

Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.

“Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”

Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.

“TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”

“Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”

“MINULLA ON.”

Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.

Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.

“PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”

“Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”

“NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”

“Lupauksen?”

“ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”

“Hyvä on. Olen valmis.”

Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.

Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.

Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.

“SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”

Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.

Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.

Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.

“ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.

Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.

“OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”

Ja Nurukan otti toisen askeleensa.

“KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”

Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.

“VALOTUN VANNOUTUNUT YSTÄVÄ, SANANSAATTAJAN ANSIOITUNUT OPETTAJA.”

Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.

“SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”

Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.

“MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”

Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.

“SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”

Sitähän Xenkin aina sanoi. “Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.

“NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”

Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.

Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.

Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.

Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.

“YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”

Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.

“AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.

“OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”

Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.

“NURUKAN, HERÄÄ!”

Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.

Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.

Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.

Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.

Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.

Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.

“NURUKAN, HERÄÄ!”

Eivät ne Totuuden sanoja olleet.

“NURUKAN, OLE KILTTI!”

Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.

“NURUKAN.”

Kuva kaikesta.

“HERÄÄ!”

“Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.

Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.

Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.

“Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.

“Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.

“Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. “Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”

Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.

“Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. “Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”

“Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.

Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.

“… ei sillä ole väliä.”

“Mitäh?” Xen parahti. “Miten niin ei?”

“Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”

Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.

“Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”

Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.

Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.

“Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. “Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”

“Poistun toisaalle”, Mavrah ilmaisi hieman kiusaantuneena. “Paljon muistiinpanoja. Kerrotte matkastanne tuonnempana.”

“Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.

“Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.

“Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. “Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”

Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.

“Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”

“Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”

Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.

Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.

“Joten…” vahki aloitti. “Tämä oli sen arvoista?”

“Ehdottomasti.”

Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.

“Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.

“Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”

Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.

“Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”

Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.

“Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”

Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.

“Kiitos, kenraali Xen.”

He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.

Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.

Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.

Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.

Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.

Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.

Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.

Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..

Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.

Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.

Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.

“Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.

“Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”

Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.

Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.

Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.

Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.

“Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.

“Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”

“Tarkoitin niitä toisia“, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.

“Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”

“Se on alku”, Nurukan myönsi. “Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”

“Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”

“Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”

“Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.

Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.

He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.

Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.

“Mitä seuraavaksi?”

Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.

“Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.

“Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”

Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.

Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.

Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.

Tulevaisuuteen.

Musta Käsi III

Epilogi

Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.

Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.

Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.

Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.

Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.

Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
“Näytät mietteliäältä, Seppä.”

“On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.

Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.

“Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.

“Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. “Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”

“En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”

Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.

“Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”

“Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. “Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”

“Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”

“En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”

Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
“Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”

“Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”

“Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.

“Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: “Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”

Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.

Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
“Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”

Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.

Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.

Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.

Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.