Yksinäinen vuori, Volomarian kylä

Yksinäinen vuori kaukana Eteläisen mantereen pohjoisosissa oli koti Ortonien yhteisölle. Vuoren onkaloon nämä kaivuulaitteilla, porilla ja hakuilla varustetut pienehköt olennot olivat kaivaneet itselleen suurehkon valtakunnan. Suuret kivipaadet pitelivät jättiläismäisten salien kattoja paikoillaan kun matoraneista lähteneen sukuhaaran edustajat louhivat mineraaleja kuten smaragdia, timantteja ja valokiviä vuoren uumenista. Näitä asukkaat käyttivät vaihdannassa ja rikastuivat. Korkean elintason seurauksena läheinen laakso oli täyttynyt teknologiaromusta, jota kukaan ei hyödyntänyt. Kuljettimien, ilmalaivojen ja kiitureiden jäänteitä oli laakso täynnä, koska piittaamattomat ja rikkaat kaivostyöläiset eivät niitä osanneet korjata. Tänne joutumaalle perustettiin hiukan poikkeavanlaatuinen kylä, joka koostui pelkästään naispuolisista matoraneista.

Suurin osa Volomarian kylän asukkaista oli salaman, jään, veden ja kasvillisuuden elementeistä. Toki muutama mielenvoimien matoran-neitokin oli mukana kylää asuttamassa, mutta nämä olivat pääelementit.

Erivärisistä metallikupoleista tehdyt talot tarjosivat suojaa heille, ja sähköteknilliset taidot pitivät asunnot lämpiminä. Maan alta johdettiin lämpöä taloihin ja kylä oli lämmön ja energian suhteen omavarainen kun läheinen joki, Erian, valjastettiin hyötykäyttöön ja tuottamaan sähköä asukkaiden tarpeisiin.

Kylää johti vanha kasvillisuuden turaga Elianor, yhdessä mielenvoimain turaga Valionorin kanssa. Kaksikko oli ollut toia jo aikana ennen aikaa ja nähnyt universumin syntyvän ja Legendojen kaupungin ensimmäiset tiedon tornin siemenet laskettiin maahan.

”Tästä tulee hieno Nimeämispäivä”, Elianor kertoi ystävälleen, samalla kun laittoi jo hiukan värinsä menettäneen kuusen taas elämään kirkkaasti. Vihreä valopallo lensi turagan turkoosista kämmenestä, mennen puun sydämeen. ”Amana Volo kaiken herättää, Amana Volo meidät yhdistää”.

”Meidän pitää varmistaa että Vuata Maca puu pitää kylän elinvoiman hengissä. Puu on jo vanha ja lohkeilemassa ja sen voimaa pitää ylläpitää. Oi kumpa se yksi vieraileva Salaman Toa, Tawakos se olikaan, olisi täällä. Hänen vierailustaan on jo iäisyys ja puumme tarvitsee jostain toa-voimaa”, Valionor puuskutti. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa puhumiseen eikä totuttuun tapaansa ollut lähettänyt vain mieliviestejä ystävälleen.

”Ennusmerkit sanovat että talvesta on tulossa ankara. Erian on jäätymässä ja ortoneillakin alkaa olla kylmä, vaikka he pumppaavatkin lämpimikseen Yksinäisen vuoren laavaa energianlähteeksi. Meidän pitää keksiä keino selviytyä tästä tulevasta kylmyyden ajasta. Kenet lähetämme hakemaan uutta elinvoimaa Vuata Maca-puulle?” Elianor lopetti uupuneena.

”Entä kirjuri? Hän vaikuttaa toimettomalta kun paperikin loppui ja täällä ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Muistatkos muuten sen yhden kiven jonka piilotimme Yksinäiselle vuorelle joskus kauan sitten? Eikös se ollut jokin toa-voimalla varustettu juttu tai vastaava?” Valionor puuskutti ja hieroi leukaansa. Seikkailuista Elianorin kanssa oli kulunut jo kauan ja aina kaikkea ei muistanut selvästi kun muisti ulottui tuhansien ja taas tuhansien vuosien päähän.

“Ehdotatko siis häntä meidän matkaajaksemme? No ottakoon mukaansa Bethoonian, Bo-Matoranimme ja sokeriruokofarmarimme. Kyllä he varmaan saavat jotain aikaiseksi.”

“Asia on siis sovittu. Lähtekäämme kiireen vilkkaa Kirjurin talolle. Volomaria ansaitsee hienon nimeämispäiväjuhlan ja siihen pääsemme vain Vuata Maca puun lämmössä. Kiitäkämme niin nopeasti kuin vanhoilla jäsenillämme kerkiämme”.

Kului jonkin aikaa kunnes jaloa Hunaa kantava Valianor ja jaloa Hauta kantava Elianor pääsivät erilaisista sähköjohdoista ja metallikappaleista muovatulle kupolitalolle, jossa Vo-Matoran Kirjuri torkkui riipputuolissaan. Nuori Matoran-neito oli lukenut viime yön Rahi-kirjaa, jossa kerrottiin yhteiskuntahyönteisistä, joilla oli suuri liikkuva imperiumi kaukana maailman laidalla. Opus oli ollut perin mielenkiintoinen, mutta sisälsi muutamia asiavirheitä, ehkä siksi että kirjoittaja oli menettänyt osan järjestään hulluuspöllöjä tutkimassa tai siksi että hänen jokaisen sormensa paikalla oli erillinen linkkuveitsiproteesi. Jokatapauksessa Kirjuri putosi äänekkäästi lattialle kun kaksi vanhusta tulivat häntä herättelemään.

“Ylös Kirjuri. Nyt on aika nousta ja lähteä tehtävälle. Herätä Bethoonia ja lähtekää yhdessä Yksinäiselle vuorelle. Meillä on sinulle kartta ja äläkä palaa ennen kuin olet saanut tehtävän hoidettua”.

“Onko tämä jotain pahaa unta?” kirjuri kysyi, raottaen silmiään. Putoaminen oli laittanut hänen naamionsa mutkalle hänen naamallaan ja Ruru piti suoristaa. Unta tämä ei ainakaan tuntunut olevan otsan kuhmun takia.

Kirjuri nousi, pakkasi reppuunsa tavaroita ja lähti kiitämään, jättäen hölmistyneet turagat hänen asuntoonsa, jossa johtoviidakko vaelteli ympäriinsä. Seinällä riippui iso juliste keltaisesta hau-naamaisesta salaman toasta. Julisteessa oli kiinni ledivaloja ja niiden avulla toan silmät ja sydänvalo hehkuivat.

Bethoonia oli kotonaan, laskemassa harvinaisten siementensä kokoelmaa ja hoivaamassa Pertiksi nimeämäänsä sokeriruokotainta kun Vo-Matoran kirjuri astui sisään.

“Ai hei sinä. Mitäs sinä nyt olet tänne tullut? Etkös joskus sanonut että siementen laskeminen on uuvuttavaa hommaa?” Kakamaa kantava Bethoonia kysäisi, laittaen samalla siemenet laatikkoon takaisin. Metallikuorinen talo oli sisältä varsinainen viidakko ja monenmoiset kasvit kasvoivat lähes valtoimenaan hänen kodissaan.
”Turagat päättivät että meidän pitää hakea jokin aarre vuoren laelta. Matka Yksinäiselle vuorelle pitää aloittaa pian, muuten emme saa kunnollista nimeämispäiväjuhlaa ja jäädymme tänne rojujen keskelle.”
”Öööh…” Bethoonia mutisi, hörppien samalla kiihkeästi kamomillateetä. Hän mussutti myös leipää ja valmistautui henkisesti vuoriretkelle.
”Ei tuo vuoren ylitys niin kauan vie, ehkä muutamia tunteja. Olemme matoraneja, emme mitään puolituisia. Joten lähdetäänkö jo?” Kirjuri tivasi ja odotti Bo-Matoranin reaktiota. Sinivihreä matoran alkoi kerätä tavaroitaan nopeasti lehdistä kyhättyyn reppuunsa. Valokiviä, köyttä, lämpökiviä ja kiekonheitin kuuluivat jokaisen matoranretkeläisen perusvarusteisiin.
Kaksikko lähti käppäilemään läpi kylän. Metallikupolit oli monissa paikoissa valaistu ulkoapäin ledivaloin ja valokivin ja joka paikka oli valkoisenaan lumesta. Ystävyksemme eivät tunteneet pahemmin kylmää, koska pitivät kaulassaan lämpökiekkoja roikkumassa riipuksista. Tugarat odottivat hylätyn ja osittain puretun matkustajalaivan lähellä, värjötellen tulen loimussa.
”Eli joo. Hyvä kun olette ripeitä, sillä nopeus on valttia. Tarvitsemme vuoren laelta arkun, joka on haudattuna sinne ikiroudan alle. Lämpökivellä saatte sulatettua jään arkun ympäriltä ja jaksatte kaksin tuoda sen sisältöineen kylään. Onnea matkaan!” Valionor huiskutti nenäliinallaan kaksikon matkaan.
”Miksi meidän pitäisi kavuta jos Jameelikalla olisi meille ihan kunnon kahu-kotkat vuorelle lentämistä varten? Ja mikseivät Turagat itse lennä sinne linnuillaan”, kirjuri mutisi, lampsien upottavassa hangessa kohti Jameelikan taloa, joka oli rakennettu metalleista tehdyn puun latvaan. Puun oksat säkenöivät kullan ja hopean väreissä ja niillä oli paljon lunta. Jameelika oli ce-matoran joka huolehti alueen posteista lentoteitse. Hänen kolme kahuaan, Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky nuokkuivat orsillaan kun Kirjuri ja Bethoonia rymistelivät vinssihissillä ylös Jameelikan talolle.
”Avaa ovi Jameelika! Tarvitsemme kyydin vuoren huipulle. Turagat ovat ihan kajahtaneita ja laittoivat meidät odottamattomalle matkalle. Kahut tänne ja sassiin!” Vo-Matoran kirjuri huusi sininen ruru punaisena.
”Tullaan tullaan”, pitkähiuksinen kultasininen Jameelika huusi ja saapui kylpypyyhe ruumiinsa ympärillä. Hän oli juuri käynyt suihkussa. Kultaista kakamaa kantava matoran saapui hytisten eteiseen ja opasti kaksikon sisään.
”Ei ole aikaa, on mentävä vuorelle. Nyt heti”, Bethoonia ärisi. Hän ei pitänyt lentämisestä mutta kyllä se tarpomisen lumessa voittaisi.
Kolmikko suuntasi nopeasti kahujen luokse ja lähti lentoon vuorelle. Tuulet eivät näitä uljaita lintuja häirinneet ja muutamassa tunnissa he olivat perillä vuoren laella.
”Olisi kulunut päiviä kavuta tänne, ei tunteja kuten turagat meitä huijasivat. Mitäköhän ne meidän päämme menoksi ovat keksineet siellä kylässä”, kirjuri tokaisi, mutta alkoi kaivaa reppunsa sisältöä lumelle. Ei ollut aikaa ihastella hienoja maisemia joita talvi oli Luonut laaksoon ja vuorille, vaan oli aika sulattaa se karzahnin jää ja ottaa arkku mukaan vuorelta ja tuoda se turagoille.
Jää suli todella nopeasti kun kolmikko heitti lumeen melkein kaikki lämpöä tuottavat asiansa. Tuore leipäkin lensi sulatuskasaan ja lumi suli vedeksi pikkuhiljaa. Liian hiljaa, jolloin kirjuri alkoi kaivaa kaksin käsin lumimoskaa pois. Tämä homma pitäisi saada valmiiksi ennen kotiinpaluuta ja tämä vuori, jolla oltiin oltu kokonaista puoli tuntia oli alkanut jo siinä ajassa käydä sietämättömäksi.
Jameelika otti turkoosin lapion, lapion jossa oli turhamaisesti käytetty turkoosi timantti. Hän alkoi kaivaa vimmatusti kun Bethoonia sulatti sulatuskivillä jäätä ja lunta. Pian tarvittiin ämpäriä veden äyskäröimiseen.
Viimein lapio kolahti johonkin kovaan ja kolmikko alkoi kaivaa arkun ympäriltä. Arkku pitäisi saada ehjänä pois, muuten se räjähtäisi sisältönsä kanssa kuin pinjata ja pienenisi, koska se oli taika-arkku ja isompi sisältä kuin ulkoa.
”Jes. Nyt päästään pois täältä. Hae Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky niin pääsemme kotiin”, Kirjuri tivahti, koska hänellä oli univajetta ja tolkuton nälkä. Lukemiset olivat valvottaneet häntä ja hänellä ei enää ollut ollut varaa kunnolliseen ruokaan kun kirjaston myöhästymismaksut piti maksaa pois.
”Ole nyt ihan rauhassa, Kirjuri”, Bethoonia rauhoitteli vo-matorania. Hänkään ei pitänyt vuoresta vaan halusi takaisin sokeriruokojensa pariin. Patu piti kastella ja hoivata. Sen juuret kaipasivat trimmausta. Patu oli hänen lemmikkisokeriruokonsa jos niin voi sanoa. Tämä oli yksi asioista joiden takia Bethooniaa pidettiin outona.
”Olemme kohta valmiita. Olen kiinnittänyt arkun Tyrskyn selkään. Kirjuri, saat mennä hänen kyytiinsä. Varo kutittamasta Tyrskyä, sillä silloin häntä on vaikea hallita ja hänestä tulee arvaamaton. Minä otan Hyrskyn ja Bethoonialla jää Myrsky. Lähtekäämme siis kun kaikki ovat valmiit”.
Matoranit kapusivat värikkäiden kotkien selkään ja kotkat tajusivat lähdön ajan olevan koittaneen. Linnut loivat lepakonsiipimäisiin siipiinsä energiaverkon jonka avulla he lähtivät lentoon ja vielä todella nopeaan lentoon, vaikka satoikin lunta aivan kauheasti.
”Kahut osaavat kyllä kotiin”, Jameelika huusi myrskyn keskeltä, mutta Kirjuri ja Bethoonia eivät kuulleet häntä. He pitelivät lintujensa sulista kiinni minkä pystyivät ja rukoilivat Mata Nuita apuun. Nimeämispäivänä tulisi kolme ruumista jos he epäonnistuisivat ja koko kylä tuhoutuisi sen mukana.
Valitettavasti Kirjuri piteli juuri Tyrskyn herkästä kohdasta kiinni ja lintu alkoi heittelehtiä tuulessa hallitsemattomasti. Muut seurasivat johtajaansa ja alkoivat kaartaa jyrkästi kohti paikkaa johon osasivat jopa silmät ummessa: Volomarian kylää.

Volomariassa kylän turagat Elionor ja Valionor kiirehtivät juhlavalmisteluissa. Juhlat piti järjestää Kirjurille, koska hänellä ei oikeasti ollut muuta nimeä kuin Kirjuri ja kenenkään nimen ei pitäisi olla vain titteli, kuten Tohtori tai jotain vastaavaa. Turagat olivat laittaneet koko kylän väen töihin ja punalakkisia matoraneja parveili ympäriinsä kantaen koristeita ja metallista tehtyjä kuusia. Kylä oli herännyt kaamoksen keskellä henkiin.
Jotkut tähyilivät taivaalle ja toivoivat Punaisen tähden ennustuksen revontulista toteutuvan tänä vuonna, koska taivaan ilotulitukset olivat aina hienoa katseltavaa. Keskelle kylää oli pystytetty korkea kuusi jonka ympärillä oli nauhoja joissa luki Kirjuri. Nimeämispäivä oli tänä vuonna pyhitetty Kirjurille, koska viime vuonna Petter-niminen ga-matoran-neito sai nimen Geliania ja tänä vuonna oli Kirjurin vuoro.
Yläilmoissa kahut heittelehtivät ja suuntasivat kohti varmaa tuhoa ja kylää. Oli varmaan surkuhupaisaa kun Jameelika koetti huutaa ohjeita linnuille. Niistä yksi kuuli käskyt, mutta seurasi orjallisesti johtajalinnun matkaa alas alas alas…
Kunnes joukkio tajusi liian myöhään rysähtävänsä päistikkaa päin pehmeistä metalleista tehtyä kuusta. Linnut takertuivat kuusen palleroihin ja nauhoihin.
”Olemme kotona Valionor ja Elionor! Ja muut!” Bethoonia huusi innoissaan kuusen latvasta. Kirjurin ruru putkahti esiin puun keskivaiheilta ja Jameelika roikkui jättimäisestä pallosta.
”Lähetitte meidät tehtävälle ja te vain piditte täällä hauskaa”, kirjuri huusi närkästyneenä. Sitten hän huomasi kenelle nimeämispäivä oli osoitettu.
”Oi. Kiitos. Minkä nimen minä saan?” hän huutaa kailotti. Turagat katsahtivat häneen ja purskahtivat nauruun, sitten soi torvien ääni ja suuret ledivalot syttyivät ja muodostivat nimen: Sheelika.
Kirjuri putosi hätkähdyksestä alas puusta ja heräsi vasta seuraavana päivänä pediltään, kädessään arkku. Hän katsoi arkun sisälle ja huomasi sen sisältävän pienehkön riutuneen laatikon. Sheelika kurkisti laatikon sisälle ja laittoi nopeasti kannen kiinni. Tämä oli paras nimeämispäivä sillä hän sai vihdoin kunnon nimen.
Vo-Matoran puristi laatikkoa ja uppoutui taas ihaniin uniin.