Nui-Koro

Nui-Koron suurin rakennus toimitti usean julkisen rakennuksen virkaa: se oli samanaikaisesti katedraali ja kirjasto, ja sen syövereistä löytyi niin pormestarin työhuone kuin kokoussalikin. Tällä hetkellä katedraali toimi myös majoitusrakennuksena. Kylän majatalot olivat jo aikoja sitten täyttyneet, ja nyt evakkoja hätäasutettiin kaikkiin mahdollisiin rakennuksiin, eikä julkinen yleisrakennus ollut mikään poikkeus.

Kokoussali oli kuitenkin tilapäisesti tyhjennetty väsyneistä matkalaisista. Puoliympyrän muotoinen ja keskustaa kohti portaittain laskeva sali oli sisustettu puisilla työtasoilla ja vanhanaikaisen epämukavilla penkeillä. Kehnosta istumaergonomiasta huolimatta niistä jokainen oli varattu. Oli kokousaika.

Kaiken keskellä, salin ainoan oikean työpöydän ääressä istui Ga-Matoran. Hän oli valtuutettu, joka oli valittu johtamaan kaupunkia Pormestarin vangitsemisen jälkeen. Yllään hänellä on Nui-Koron tummansininen tunika, johon on kirjailtu pronssinen hahnah-rapu. Kasvoillaan hän kantoi vaaleansinistä Kanohi Pakaria ja harteillaan suurta vastuuta. Lisäksi hänellä oli puinen nuija, jolla saattoi paukuttaa pöytää tilanteen rauhoittamiseksi.

“Krhm. Jos saisin huomionne,” valtuutettu aloitti. “Julistan kokouksen alkaneeksi. Yleisen järjestyksen kannalta lienee selvintä, jos jaan osallistujille puheenvuoroja, jotta voimme keskittyä käsillä olevaan kriisiin mahd-”
“Miksi me edes olemme täällä?” korkea ääni istuntosalin takarivistä keskeytti Ga-Matoralaisen. “Mehiläispesät pitäisi tarkistaa, enkä luota siihen, että poroväki osaa pitää elikoistaan huolta sitä vertaa, etteivät ne käy nuoleskelemassa kennojamme tyhjiksi, ne ovat elinehtomme ja-
“Anteeksi nyt vain…” muuannen pönäkkä ja naamionsa poronsarvilla koristanut matoran huudahti syvällä äänellä, ja kääntyi kohti edellistä huutelijaa “…mutta kyseenalaistatko ammattitaitomme? Ei millään pahalla, mutta me olemme-”
“Järjestys saliin! Järjestys saliin!” valtavaltuutettu kiljaisi ja paukutti vasaralla pöytää. Kokous oli käytännössä vasta alkanut, ja kaksi kyläläistä oli jo kiivastuksissaan noussut seisomaan.

“Vastauksena kysymykseen, olemme kokoontuneet tänne juuri tämän takia.”

Hetken verran huoneessa vallitsi melkein hiljaisuus, kunnes matoralainen keskirivissä tappoi sen kehtoonsa: “Joku vei kerran kissani ja pihassa oli sorkanjälkiä.”

Valtuutettu hautasi kasvonsa käsiinsä.

“Jaa porojen ja hunajan takia?” joku huuteli takarivistä, viitaten valtuutetun perusteluun kokoukselle.
“Ei, vaan rauhallisen rinnakkaiselon säilymisen tähden.”
“Rinnakkain tosiaan, ei täällä mahdu enää mörskäänkään yksin!” huudahti Nui-Korolainen porho. Hänen luokkansa elintaso oli kokenut suurimman romahduksen evakkojen ruvettua “pyörimään nurkissa”. Kyseinen kansalainen oli joutunut majoittamaan ennen niin rauhalliseen taloonsa kymmeniä pohjoisen asukkeja.

“Emme voi hylätä yhtenäisyyttämme näinä aikoina,” valtuutettu Ga-Matoran yritti vielä. “Muistakaa, veljet ja siskot, yhtenäisyys, velvo-
“Kröhöm, etelän neiti,” käheä ääni jostain salin oikealta laidalta ärisi. “Jotkut meistä ovat pohjoisesta, ja pidämme kiinni tavoistamme! Kaikki eivät kuulu siihen joukkoon, jotka ovat ihan täpinöissään noita kolmesta hyveestä.”
“Justhiinsa niin!” edellisen vierustoveri liittyi puheeseen. “Kylhä ne hyvähtä khuulosthavat, mutta yrithäppä tehdä niistä pakkashella juusthoa!”

Yleisen hälyn taso kohosi kaiken aikaa, ja hiljaisemmat argumentit/huutelut alkoivat hukkua puheensorinaan. Voimakasäänisemmät yksilöt saivat kuitenkin asiansa kuulluksi.
“Me vain riitelemme täällä kun torakoiden tykit jauhavat talojamme!” pohjoisesta tullut pakolainen huusi. “Paetaan ennen kuin ne pääsevät tänne!”
“Tupajumi jauhoi kerran taloani, mutta minä söin sen.”

Ehkä kaikkien onneksi beigen matoralaisen vastaus kaikui kuuroille korville.

Silloin Ko-Huna-Koron vanha, viisas turaga avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana: “Saaremme kanssa-asujat, me emme etene näin mihinkään. Saavuin tänne vuorelta siinä uskossa, että pohjoisen petojen vyöryminen maillemme on vakava asia.” Hän tuijotti saliin pakkautuneita matoralaisia painostavasti. ”En odottanut näkeväni tällaista.”

Hintelä Onu-Matoran takarivissä viittasi arasti.

“Ärrr”, muuannen raskastekoinen raudan Toa äännähti, ennen kuin kukaan ehti antaa mustanaamioiselle pikkumiehelle puheenvuoroa. “Katsokaa nyt meitä! Olisi helpompaa vain mennä ottamaan torakat vastaan taistelussa, ja-”
Äänessä olevan Toan vieressä istuva plasman matoran ei hätkähtänyt uhoajan suurta kokoa vaan puhui tylysti päälle. “Voi olisitko jo hiljaa? Mene järjestämään tervetuliaisseremonia torakoille jos haluat! Tänne jääköön vain ne, jotka haluavat oikeasti selvitä!”

Ko-Huna-Koron turaga tuhahti huomatessaan sanojensa kaikuvan kuuroille korville. Onu-Matoran takarivissä pitää kättään pystyssä kärsivällisesti.

“Minusta emme käsitelleet hunajannälkäisten porojen asiaa kyllälti!” ampiasmies palasi tärkeisiin aiheisiin.
“Kunnianloukkaus! Kunnianloukkaus!” poronsarvinen matoralainen raakkui.
“Kohta meiltä loukataan muutakin kuin kunniamme, jos emme käy vihollista vastaan!” joku yritti toimia järjen äänenä.
“Pidä ystäväsi lähellä ja vihollisesi kaukana mehiläispesistäsi!”
“Järjestys saliin, järjestys saliin!”

Valtuutettu hakkasi puista vasaraansa pöytään hullun lailla, ja hetkeksi sali hiljenikin.

“Jo oli aikakin”, Ko-Huna-Koron turaga jupisi itsekseen.
“Jäätävä hiljaisuus”, joku älypää väläytti jostain salin takaosasta.

Väsynyt valtuutettu osoitti viittaavaa onu-matorania. “Niin?”
“Koska pidämme kahvitauon? Minun on nälkä.”

Ja sali räjähti jälleen, turhautumisen purkautuessa ähinänä ja puheena.
“Taisimme tulla tänne ihan turhan takia?” Po-Matoran sivupenkiltä älähti. “Mitä jos pakataan kamat ja jatketaan etelään. Täällä mitään ole.”
“Kaupungissa ei riitä edes ruokaa tälläisellä väkimäärälle!” tuuheapulisonkinen Ko-Matoran huudahti. Hän oli sikäli oikeassa, että ruokajonot alkoivat kiemurrella katedraalilta jokisatamaan ja torilta laitakaupungille.
“Näimmekö siis turhan vaivan tulla tänne asti?” pohjoisen kulkija valitti kohtaloaan. “Taival oli raskas!”
Nui-Koron asukas puolusti oikeuksiaan. “Niin oli viljan kylväminenkin. Ehkä olisitte voineet pakata ruokaa mukaanne?”
Pohjoisen turaga, joka pukeutui taidokkaasti kirjailtuun, moniväriseen kaapuun levitteli käsiään. “Niin suuri ol kiireemme, että mukaan saimme vain repulliset.”
“Sieniviljely on paljon tuottavampaa kuin vilja!” muuannen Onu-Matoran eturivistä otti vielä asiakseen lisätä.

Idästä tullut Ta-Matoralainen alkoi turhautua tilanteeseen aivan uudella tasolla, ja kaatoi kahvikuppinsa pöydälle noustessaan seisomaan.”Näinkö asiat täällä päätetään? Ihme, että saatte näinkin ison paikan pysymään koossa!”
“Jos ei kelpaa, voit palata narraamaan kaloja hökkelikylääsi”, Nui-Korolainen porvari vastasi.
“Menisinkin, mutta ne karzahnin ötökät tuhosivat sen maan tasalle!”

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, laukauksen ääni täytti salin. Kaikki vaikenivat. Koska laukeava ase oli kiekonheitin, vaientavan voimakas ääni ei ollut itse laukeaminen, sehän on vain hassu loksahdus, joka syntyy Kanokan lähtiessä telineestään, vaan iso rysäys, joka syntyy, kun suurentavan kiekon liian raskaaksi tekemä kattokruunu rämähtää lattiaan. Kaikkien katseet kääntyivät kiekon sinkautattaneen poliisimiehen suuntaan.
”Köh, pahoitteluni valaisimesta…” siniviittainen hahmo murahti. ”Mutta jokaisen meistä on keskityttävä. Meidän kaikkien kohtalot riippuvat nyt tehtävistä päätöksistä, eikä meillä ole aikaa rettelöintiin.”

Puhujan viikset väräjivät vakavina.

”Ylikomisario Harkel on oikeassa”, aiemmin vaitonaisena pysynyt ta-matoran ilmaisi kantansa. Hänen keltaista naamiotaan kehystävä kuusiseppele osoitti korkeasta virasta Dek-Korossa. ”Meidän on tehtävä päätöksiä, ja meidän on tehtävä ne nyt.”

“Kiitos, en voisi olla enempää samaa mieltä”, Nui-Koron poliisivoimien, siniviittojen, päällikkö puhui. “Mutta tosiaan, olen ollut vähän yhteyksissä Klaanin mainioon väkeen, ja heillä on ehkä idea…”

Puhujan viikset väräjivät ovelina.