Bio-Klaani, satama

Notfun ja aikamatkaajaksi itseään kutsuva olento kävelivät Klaanin huonommalla satamakadulla. Paikka oli todella likainen, täynnä tynnyreitä, tyhjiä rommipulloja ja merirosvoja. Tarkkasilmäinen huomasi, että suurin osa vanhanaikaisista ja ränsistyneistä taloista oli kapakoita ja huonoja rommipanimoita. Kyseiset rakennukset oli rakennettu jo viime vuosisadalla tai aiemmin rahan toivossa majataloiksi, mutta koska Klaanin saarelle, etenkin satamaan, eksyy harva, ei majatalobisnes ollut erityisen kannattavaa ja ne oli hylätty melko nopeasti. Vuosien kuluessa uudet klaanilaiset ja muuten vain satamaan asettuneet merirosvot olivat perustaneet kapakoita ja laittomia viinatehtaita väsyneiden merimiesten iloksi. Tässä satamassa oli kuitenkin vähintään kaksi henkilöä jotka eivät todellakaan olleet iloisia. Notfun oli pitänyt sinitakkist- Miten tuon takki on yhtäkkiä sininen. Voisin vaikka vannoa että se oli vielä kolme minuuttia sitten ruskea. Notfun mulkaisi oletettua aikamatkaajaa epäilevästi. Mies tuijotti Notfunia masentuneen näköisenä. Notfun käänsi katseensa miehestä panimoihin. Notfun mietti hetkisen. Jos minä perustaisin laittoman pontikkapanimon, veikkaan että saisin siitä aika paljon rahaa, ja aika moni menettäisi näkönsä. Ainoa kokemus huonosta näkyvyydestä Notfunilla oli hänen nuoruudestaan, jolloin hän oli mennyt jonkin hämärän huvipuiston peilitaloon. Se oli ollut vaikea nähdä mihin kulkee, joten hän oli jäänyt sinne jumiin ja rikkonut joka ikisen peilin päästäkseen ulos. Tästä oli seurannut suuri lasku, jota piraatti ei kyennyt maksamaan, joten hän poltti koko huvipuiston ja ihmiset siellä, ja varasti laivan, josta tuli myöhemmin Yön Timo 0.1. Notfun mietti hetkisen. Miten minä en ole muka koskaan ollut myrskyssä joka näkee huonosti. Miten niin ainoa kokemuus huonosta näkyvyydestä? Ihan sama, Notfun ajatteli ja kohautti olkiaan, jolloin häntä seuraava oletettu aikamatkaaja tarttui tämän olkapäähän.

“Minä sanoin. Sinun pitää auttaa minua. Minä en kuulu tähän aikaan”, hän sanoi.

“Tehdäänpä tämä selväksi. Minä en ole sinun ystäväsi. Minä en aio auttaa sinua, enkä minä usko että sinä olet toisesta ajasta. Suonet anteeksi, kävelen nyt tuohon kapakkaan ja juon rommia siihen asti että jopa sinä näytät kauniilta naiselta”, Notfun vastasi hörähtäen merirosvomaisesti, ja käveli kapakkaan. Perässä tuleva niin kutsuttu aikamatkaaja katsoi oven yläpuolella roikkuvaa nimikylttiä, joka oli selvästi tehty jonkin haaksirikkoutuneen laivan lankusta. Ruskea Makuta.

“En minä ole nainen…”, mutisi matoran.

Kapakka

Notfun käveli puiselle baaritiskille ja istuutui. Hänen perässään käveli epävarman ja masentuneen oloisena pitkä sinitakkinen matoran. Kapakan pöydissä istuvat merirosvot mulkoilivat tätä todella pahasti. Mies päätti kuitenkin olla välittämättä näiden katseista, ja kävellä Notfunin viereen tiskille.

“Kaksi rommipulloa”, Notfun tilasi.

“Ai, kiitos, ei sinun minulle olisi tarvinut”, kiitteli aikamatkaaja.

“Hyvä. En minä sinulle niitä tilannutkaan. Maksa omat rommisi”, Notfun ärähti.

“Onko kukaan sanonut sinulle koskaan, että olet pirun ärsyttävä?”, mies töksäytti.

“Onko kukaan koskaan käskenyt sinua pitämään päätäsi kiinni?”, Notfun murahti.

“Okei. Minä vihaan sinua. Sinä vihaat minua. Minä olen aikamatk-”

“Et sinä ole. Sinä et ole aikamatkaaja ja minä tiedän sen. Mutta jotain epäilyttävää sinussa on. Ja sinä saat auttaa minua hankkimaan uuden laivan ja miehistön ennen kuin minä autan sinua yhtään missään. Ja rommia. Ja omenoita. Paljon omenoita.”

Aikamatkaaja tuijotti Notfunia epäuskoisena. “Et kai sinä kuvittele, että minä-“, hän katsoi Notfunia, joka ei tuntunut edes kuuntelevan häntä. “Okei. Minä autan sinua.”

“Hienoa, sitä minäkin! Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi tyytyväisenä.

“En voi kertoa nimeäni.”

“Totta kai voit. Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi uudestaan hämmästyneenä.

“En voi. Tämä universumi räjäht-“, Mies aloitti.

“Okei. Miksikä minä sinua sitten kutsun?”, Notfun ärähti.

“Minua kutsutaan Mattomaakariksi.”

“Teetkö mattoja?”

“En. Minua vain kutsutaan Mattomaakariksi.”