Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.

Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.

Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.

Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.

Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.

“Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.

Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.

“I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. “En kai häiritse?”

“Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. “Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”

“Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”

Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.

Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
“Onko asia kahdenkeskeinen?”

“Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
“Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”

Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
“Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. “Kuinka kauas?”

“Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”

“Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.

Kelvin nyökkäsi. “Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”

Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
“Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”

“Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan “olenhan nazorak.”

Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.

Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. “Käykö tämä teille?”

“Hmm.”

Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.

Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
“Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”

“Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”

Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.

Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: “…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
“Ei”, Tawa valehteli. “Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”

Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.

“Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”

Same nyökkäili hyväksyvänä.
“Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”

“Niin”, Tawa sanoi. “Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”

Kelvinin pää painui alas. “Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”

“Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.

Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.

Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?

Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?

Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.

“273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”

Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
“Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. “mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”

“Minun?”

“Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: “… Karuran mieliversion teistä?”

Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
“Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. “Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”

“Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.

Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.

“No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.

273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.

“Ai niin. A-arvon Same.”
“Hm?” moderaattori murahti.
“Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
Same pudisti päätään. “En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
“Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
Same mietti hetken. “Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”

Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
“Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
“… ai?”

“Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”

Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.

“Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
“Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”

“Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. “Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”

Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. “Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
“Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. “Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
“Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”

“Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”

“Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”

“Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. “Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”

“Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. “Olen otettu.”

“Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.”
Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.

“Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
“Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”

Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
“Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”

“Ei muuta. Kiitän!”
Tawa nyökkäsi. “Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”

Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
“Sain! Näkemiin!”

Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.

“Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
“Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.

Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.

“Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. “Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
“Käy hyvin, admin.”
“Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. “Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
“Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”

Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.

“Mitä mietit?”
“Sallitteko mielipiteeni, admin?”
“Hm? Anna tulla.”
“Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”

Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
“Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. “Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”

Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
“Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”

Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.

“Niin”, Tawa sanoi. “Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”

Same nyökkäsi.
“Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”

“Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. “Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”

Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
Kuin… kuin perhosena kotelossaan?

Tawa pudisti päätään.

“No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
Same hymyili kalseasti. “Niin.”
“Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. “Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
“Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”

“Mitä”, Tawa naurahti. “Kerroitko sinä juuri vitsin?”
Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
“Lupaan, että se ei toistu.”

Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.

Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.

Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?

“Jatketaanko?” Same kysyi.
“Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. “Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
Same näytti vakavoituvan hieman.
“Totta kai.”

Tawa keräili hetken sanoja.
“Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”

“Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”

“Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”

Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.

“Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
“Miksi eivät?”
“Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”

Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.

“Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
“Same”, Tawa sanoi, “minä tapan joka päivä.”
“Admin…”

Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.

“Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. “Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”

Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.

“En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. “Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”

Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.

“Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. “Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”

Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
“Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”

Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.

“Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”

“Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.

Voihan Visu…
Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.

Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
“Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”

Tawa nyökkäsi.

“En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”

Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.

“Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
“Se olisi voinut”, Same kuiskasi. “Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
“Minä ymmärrän.”

Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
“Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”

Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
“Idealismia tarvitaan”, hän ähki. “Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”

“Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. “Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”

“Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
Same hymähti kylmästi.
“Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”

“Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. “Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”

He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.

“Admin”, Same sanoi. “En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
“Koska uskot Bio-Klaaniin.”
“Ja koska uskon teihin.”

“Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. “Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ‘Sokeassa Jumalattaressanne’?”

“Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”

Tawa hymyili hieman. “Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”

Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.

“Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”

“Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”

Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.

“No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”

Tawan mielenkiinto heräsi.
“Haluan tietää tästä enemmän.”

“Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
Same osoitti otsanauhaansa. “Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”

“Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”

Selakhi hymähti kylmänviileästi.
“En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”

Tawan hymy oli ratkiriemukas.
“Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”

“Pieni hetki. Haen meille välineet.”

Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.

Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.

Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.

“Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. “Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”

Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.

“Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”

“Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.

“Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”

Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.

Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.

Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.

Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.

Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.

“Älä juutu siihen, mitä et näe“, Samen ääni kivahti. “Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”

Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.

Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.

Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…

Selakhialainen naamio iski takaisin.

Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.

“Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”

Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.

Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.

Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.

Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.

Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.

Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.

Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.

Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.

Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.

“Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.

“Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.

Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.

Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
“Kiitos.”

“Kiitos”, Same toisti. “Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”

“Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”

“Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.

Se pysäytti Tawan aloilleen.
“Same?”
“Admin?”
“Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
“Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”

Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
“Uskotko sinä rakkauteen?”
Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
“Admin, en täysin ymmärrä.”

“Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”

Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
“En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”

Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko “rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
“Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”

“Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. “Minä olen naimisissa.”

Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.

“Mitä?”

Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?

Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…

“Kuinka kauan?”

“Seitsemänkymmentä vuotta.”

“Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. “Olenko ikinä tavannut häntä?”

“Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”

“Se… selittää. Kuinka usein te näette?”

“Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”

Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.

“Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”

Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
“Tunteeko kukaan muu häntä?”

“Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”

Tawa naurahti heleästi.
“Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”

“Sellaiseen ei ole ollut varaa.”

“Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. “Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”

Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
“Virion.”

Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
“Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”

“Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”

“Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, “niin ensi kesän päättäjäisissä?”

“Toivon niin”, Same sanoi.

Tawa hymyili.
“Uskon niin.”

Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.

Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.

Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.

Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?

Hän nousi seisomaan.
“Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
“Mielelläni, admin.”
“Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
“Nähdään, admin.”

Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.

Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.

Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.

MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.

Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.

MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.

Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.

JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.

JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.

Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.

Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.

Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?

Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.

Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.

Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.

Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.

Virion.

Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.

Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.

Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?

Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.

Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!

Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.

Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.

Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.

Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.

“Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.

Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.

Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…

… entä jos?

Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.