Metsä
Yö

Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.

Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.

Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.

Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.

Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?

Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.

Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se “työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?

Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.

Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.

Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.

“mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.

Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.

Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? “Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.

Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.

Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.

Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama “työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?

Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?

Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.

Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?

“TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. “ja muten kin best”

Ja kuka tämä “työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.

“en kero heh”

Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.

Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.

Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.

Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.

Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.

Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?

Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.

Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.

Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.

Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…

… vierasta.

Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.

Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.

Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?

Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.

Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.

“hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.

Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?

Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: “loiss setä heh”

Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?

“ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.

Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.

Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.

Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.

Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.

Pikimustalta, piirteettömältä taivaalta satoi äärettömistä korkeuksista tasainen lumisade keskustelijoiden ylle luistelevan kanin mielen sopukoissa.

He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.

Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.

“En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, “mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
“Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, “mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
“Vai niin”, makuta vastasi. “Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”

“Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, “ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”

“Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”

“Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, “paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”

Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.

Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.

Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.

Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.

Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.

Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.

Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.

Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.

Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.

Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.

Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?

Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.

Vapaus. Kaaos. Järjestys.

Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.

Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.

Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…

… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.

Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.

Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.