To Be Contiuned Act 1

Cerevezin neljäs ikuisuus Hylättyjen Muistojen Laakson edustalla oli ollut hiljainen ja vailla kummallisuuksia. Hänen vierailunsa sora-aavikolle oli mennyt mukavammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli onnistunut kuvittelemaan mukaansa viltin, pullollisen vettä ja istuintyynyn. Hänellä oli kaikki tarvittava rentouttavaa vaellusta varten. Hän oli pysähtynyt solan tietämille omaa sijaintiaan selventääkseen ja pystyttänyt vaatimattoman leirin sen suulle. Hän oli suunnitellut viettävänsä siinä ainakin seuraavat kaksi ikuisuutta. Lepohetken jälkeen hänen ajatuksensa olisivat taas kirkkaita ja matka voisi jatkua.

Hännän tyveen aseteltu istuintyyny kuitenkin sai kyytiä, kun Cerevez pomppasi hätäisesti ylös. Raukeana istuskellut nuori zyglak ei ollut ensin meinannut uskoa, mitä hänen silmänsä kaukaisuudessa näkivät. Hän ei ollut ylipäätään tottunut näkemään paljoa muita kulkijoita valkoisessa valtakunnassa. Ja silloinkin, kun näki, ne olivat usein väkeä hänen omasta heimostaan. Tällaista vaeltajaa hän ei kuitenkaan ollut odottanut. Ja vaikka hän ei ollut nähnyt tätä koskaan aikaisemmin, tiesi hän välittömästi, kenen kulkua hänellä oli kunnia seurata.

Hänen nuokkuessaan tietoisuuden ja unensekaisen todellisuusmatkailun rajamailla, oli solasta ilmestynyt valkoinen laiska-askelinen hahmo. Rivistö pitkiä hampaita oli ainoa asia, joka selkeästi erottui kirkkaasta siluetista. Matkaaja oli kuitenkin helppo huomata sen perusteella, mitä tämä raahasi perässään. Valkoisen kourassa oli nimittäin pitkä messinkinen ketju, ja noin kymmenen metrin päässä hänen perässään sen toisessa päässä raahautui valtavan messinkisen pedon raato.

Peto oli kenties joskus ollut jonkinlainen mekaaninen käärme. Sen terävähampainen kita oli kuitenkin runnottu niin pirstaleiksi, että varma Cerevez ei osannut olla. Sen pitkä torso oli myös revitty kahtia, ennen kuin sen oletettu häntä ehti alkaa. Ainoa masentavampi asia näyssä oli Valkoisen itsensä ryhti. Tuskallisen hitaasti laahustavat askeleet eivät näyttäneet hidastuvan tämän raahaamasta hirviöstä vaan murheista, joita tämä kantoi harteillaan.

Ja sitten nainen pysähtyi. Pingottunut ketju tämän käsissä veltostui, kun tämän askeleet keskeytyivät. Cerevezin sydän jätti lyönnin välistä. Hän tunsi Valkoisen läpitunkevan tuijotuksen siitäkin huolimatta, että tämä ei ollut edes kääntänyt päätään. Hetki tuntui enemmän ikuisuudelta kuin ne, joiden läpi zyglak oli taivaltanut. Hän kuitenkin pelkäsi reaktiota aivan turhaan. Hetken päästä ketju kiristyi jälleen Valkoisen käsissä ja tämä jatkoi hidasta matkaansa kohti tasankoja.

Cerevez tuijotti, kuinka kuningatar ja tämän raahaama kellopelikäärme katosivat hitaasti soradyynien taakse. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänelle oli kerrottu tarpeeksi monta tarinaa Valkoisen Kuningattaren väkivaltaisesta valtaannoususta, eikä hän ollut halukas ottamaan selvää, mitä hänen mielelleen tapahtuisi, jos se puhdistettaisiin väkisin pois. Cerevez ei enää tuntenut oloaan mukavaksi laakson läheisyydessä, joten hän keräsi vaatimattoman leirinsä ja lähti vaeltamaan takaisin kohti tulosuuntaansa onnellisena siitä, ettei Valkoinen valtias ollut satuttanut häntä.

Se, mitä hän ei kuitenkaan tiennyt, olivat Biancan todelliset ajatukset. Tämä ei ollut pysähtynyt uhatakseen nuorta zyglakia vaan jäi, koska oli kateellinen.

Siitä oli niin pitkä aika, kun Bianca oli saanut vaellella ilman murheita. Ilman sitä järjetöntä tiedon mukanaan tuomaa ahdistusta, joka seurasi hänen jokaista askeltaan. Hän oli lopen kyllästynyt juoksemaan valtakunnassaan viilettävien tunkeilijoiden perässä. Lopen kyllästynyt näköään karttaviin äpäriin. Lopen kyllästynyt vanhoihin valtiaisiin, jotka jokaisen tilaisuuden turvin särkivät hänen koneitaan.

Hän olisi kerrankin tahtonut vaeltaa kuin se zyglak. Vailla määränpäätä. Vain vaeltamisen kokemuksen vuoksi.

Mutta ei. Joka hetkellä hän tiesi, mihin häntä seuraavaksi tarvittaisiin. Milloin seuraava vastarinta nousisi ja vaatisi murskaamista. Hän tiesi täsmälleen, mihin se kaikki oli vääjäämättä johtamassa. Joten hän tiesi myös, ettei hän ehtisi takaisin kelloonsa, ennen kuin häntä taas kutsuttaisiin. Hän ei koskaan ehtisi lepäämään, koska ajan rattaat eivät sitä sallineet.

Kolme dyynien ikuisuutta ylitettyään hän katsoi parhaaksi vain kysyä, missä mentiin. Hän pysähtyi jälleen niin tehdäkseen. Oli helpompaa vain repäistä laastari ja aloittaa toimet, vaikka kaikista eniten hän olisi tahtonut vain jatkaa yksin hiljaisuudessa.

”TILANNEPÄIVITYS?” hän kysyi ääneen.

”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Abzumon ääni vastasi. Vaikka tämän läsnäolosta ei ollut Teknisesti Ottaen Kaikkialla mitään merkkejä, kuuli Bianca makutan äänen kristallinkirkkaana.

”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”

Makutan sanoissa oli ivaa juuri sen verran, että se sai Biancan hampaat kirskahtelemaan toisiaan vasten. Hän tiesi vallan hyvin, että Ficus oli jo asemissa. Hän tunsi jokaisen putken, minkä tämä oli työntänyt lihaansa valmistautuakseen. Tunsi miltei myöten antavat luut, kun tämä oli hypännyt tesseraktista Onu-Metrun pinnalle. Hän ei ainoastaan nähnyt vaan myös tunsi kaiken. Makuta Abzumo ärsytti häntä kuitenkin muutenkin kuin vain sanoillaan. Jokin langenneen sävyssä kulkeutui Biancalla aina selkärankaan asti.

”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?” hän sai kuitenkin puristettua sanat suustaan sen enempää ärtyneisyyttään näyttäen.

”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”

Rakas. Hyi. Mitä se limanuljaska oikein kuvittelee? Työntäisi päänsä vesisankkoon ja vetäisi syvään henk-

”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN”, Bianca totesi omat ajatuksensa keskeyttäen.

”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”

Biancan ei tarvinnut enää vastata. Makutan katse oli siitä hetkestä eteenpäin naulittuna siihen löylytykseen, minkä Nurukan Onu-Metrussa Ficukselle tarjoili. Hän seurasi sitä itsekin hetken. Oli selvää, että muistonsa tavoittanut toa oli taistelukentällä taas entisensä. Bianca tiesi jo, että se aiheuttaisi ongelmia tulevaisuudessa. Hän oli nähnyt skenaarioita ainakin kolme, ja jokainen niistä raivostutti häntä.

Lopulta hän kuitenkin lähti taas laahustamaan. Oli turhaa keskittyä niihin masentaviin hetkiin, mitä Onu-Metrussa koettiin. Hänellä oli jo valistunein arvaus siitä, mihin se kaikki päättyi. Hän auttaisi täsmälleen sen verran kuin oli pakko. Vahkeja sinne, vahkeja tuonne. Räjäytä yksi niistä Killjoyn naamalle. Ehkä tervehdi samalla? Oho, Metru Nuin laivastolla onkin erilaiset aseet kuin tulevaisuuden versiossa 28 665 piti olla. Olivatko he sittenkin variaatiossa 27 444? Oliko sillä mitään väliä? Bianca ei tiennyt eikä jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Neljä ikuisuutta lisää taivallettuaan hän kuuli viimein hienovaraisen tikityksen, joka kaikui pitkin dyynejä. Hän oli viimein saapunut kotiin.

Kelloon kapuaminen oli ollut yhtä helppoa kuin siitä irroittautuminenkin. Messinkiset sauvat saapuivat tapaamaan häntä soralle, porautuivat hänen selkärankaansa ja nostivat hänet takaisin tauluun. Ja sillä samalla hetkellä, kun hänen hermostonsa yhdistyi ajan itsensä siteisiin, hän näki taas ne aallot, jotka nykyisen tapahtumat olivat hänen näköönsä tehneet. Ja yksi niistä aalloista oli suuri. Se esti häntä näkemästä asioita, joita hän oli odottanut näkevänsä. Mutta harmituksen sijasta se nosti hymyn Valkoisen kasvoille. Hän ei voinut olla huvittumatta siitä, mitä sen täytyi tarkoittaa. Kuinkakohan kauan kestäisi, että joku muukin huomaisi?

Hän oli iloinen siitä, että kukaan ei todellisuudessa nähnyt hänen kasvojaan. Idioottimaisen virneen selittäminen tesseraktin väelle olisi ollut kiusallista. Sen sijaan hän saattoi avata keskustelun kaikessa rauhassa huomatessaan, että kaikki asianomaiset olivat palanneet korkeuksiin ja heidän suuntansa oli täyttä vauhtia kohti etelää ja pois Metru Nuin vaarallisesta ilmatilasta.

Ficuksen silmin hän näki äärettömyyksiin jatkuvan tyhjyyden ja sen täyttävän kaikkialle levinneen tähtisumun. Maailma tesseraktin sisällä ei edes yrittänyt mallintaa todellista tähtitaivasta – kaikki yksityiskohdat olivat hieman pielessä, eikä Initoita näkynyt missään. Puhumattakaan…

“Jos aiot arvostella, Bianca-kulta, niin tiedä, että Destralin tähti-ikkunasta saa aina vallan hyvän näkymän suoraan Baterraan”, Abzumo lausui viileästi. “En kaipaa sitä omaan henkilökohtaiseen tilaani.”

Ärsyttävää. Makutat käyttäytyivät aina kuin tietäisivät, mitä kukin milloinkin ajatteli.

Kolmikko seisoi suhteellisen pienellä iäisyydessä kelluvalla asteroidilla. Hulluuden juuret olivat kiivenneet takaisin siihen demoniseen kyborgikehoon, jonka makuta oli heille Baterra-asemalla esitellyt. Hieman syrjemmällä kahdesta muusta seisova Ficus oli upottanut sormensa syvälle naamaansa helpottaakseen hieman päässään huutavan kakofonisen kuoron aiheuttamaa särkyä. Muutaman metrin päässä hänen takanaan makasi Avhrak Feterran kasaan puristettu raato.

Makuta napsautti sormiaan, ja heidän edessään maan sisästä kohosi kohisten muinainen katedraali.
“Siinä hieman sisätiloja, jos kaipaat kohta omaa rauhaa, Ficus.”

“ASIAAN”, Bianca keskeytti tylysti. Hän tiedosti, että ärtymys saattoi jo hieman kuulua hänen sanoistaan. Hänen äänensä levisi läpi avaruuden tavalla, jonka toimintaperiaatteesta hän ei ollut aivan varma – eikä häntä rehellisesti sanottuna kyllä kiinnostanutkaan, miten makutan yhteydenpito Teknisesti Ottaen Kaikkialle teknisesti ottaen toimi.

“Kuten haluat”, Abzumo naurahti. “Mustan Käden tappio on täydellinen. Se materia, mitä heidän tornistaan on jäljellä, makaa nyt murskana kilometrin syvyydessä Onu-Metrun peruskalliossa. Lienee sanomattakin selvää, että meillä ei ole hetkeen asiaa Metru Nuille.”

“JYSÄHDYS OLI ISOMPI KUIN SOVIMME”, Bianca syytti. “SINUN PITI TUHOTA VAIN TUKIKOHTA, EI PUOLTA ONU-METRUA.”

Abzumo kohautti olkiaan.
“Miten luulit, että estäisin Killjoyta ampumasta meitä kohti lisää ydinaseita sen jälkeen, kun epäonnistuit edes mainitsemaan, että hän saapuisi paikalle? Seison tekojeni takana. Tarvittiin riittävästi kaaosta, niin fyysistä kuin emotionaalista, jotta pako onnistuisi sulavasti. Ja siltikin Lhikanin lelut onnistuivat naarmuttamaan tesseraktiani! Ei, ei… Kyllä minä sanon, että olosuhteisiin nähden tämä meni oikein hyvin.”

Ficus kirskutteli hampaitaan.
“Emme nähneet Killjoyn tuloa ennalta”, hän puolustautui Biancan puolesta. “Hänen silmillään katsominen on vaarallista. Hän on oppinut katsomaan takaisin. Bio-Klaanin visorak on opettanut häntä hyvin.”

Abzumolle ei tuottanut vaikeuksia täyttää hetkeksi syntynyttä hiljaisuutta omilla ajatuksillaan:
“Valutin lopulta Killjoyn tyttären täysin kuiviin. Jos Sanansaattaja on hengissä vielä tämän jälkeen, sekä hän että Killjoy ovat ansainneet kunnioitukseni.”

Ficuksen hampaikas suu vääntyi epämukavaan irvistykseen.

“Ja nämä”, Abzumo jatkoi samalla potkaisten feterran jäänteitä, joiden luokse oli hiljakseltaan keskustelun aikana astellut. “Miksi he kutsuivatkaan näitä?”
“FETERROIKSI”, Bianca vastasi. “ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII:N LUOMUKSIA.”
“Minulla ei ole hajuakaan, kuka tämä von Maxitrillian Arstein on”, makuta tuhahti. “Ehkäpä kysyn tohtorilta myöhemmin. Aiheuttivatko nämä suurtakin vaivaa, Ficus?”
“Lyövät kyllä jos eivät tulivoimaltaan niin ainakin monipuolisuudeltaan monet Käden leluista mennen tullen”, Ficus korisi. “Voin yhä lähes tuntea plasman poltteen lihassani.”
“Sait tämän yhden hengiltä, ja yksi oli Killjoyn mukana. Oliko siinä kaikki?”
“Kaksi oli ihan tarpeeksi.”

Abzumo polvistui feterran äärelle ja siveli tämän rikkoutunutta kuorta hellästi.
“Ellet pahastu, Ficus, niin tutkin tämän perinpohjaisesti. Näyttää siltä, että tämä Arstein-henkilö on varteenotettava vihollinen, jonka aliarvioiminen ei ole viisasta.”

Ficus nyökkäsi lakonisesti.
“Vetäydyn hetkeksi omiin oloihini, jos tämä oli tässä”, hän ilmoitti.

“Vielä on yksi asia käsittelemättä, ystävät”, Abzumo sanoi ponkaisten seisomaan. Tämä venytteli selkärankaansa tavalla, joka olisi tavanomaisesti katkaissut sen moneen osaan. “Halusitte Zairyhin noutavan tämän.”

Sanoja seuraten mekaaninen, turhaan pyristelevä, sininen käsi lipui ilmojen halki Abzumon kasvojen eteen.
“Kyberneettinen irtokäsi. Oletan, että sillä on jokin merkittävä funktio, jos halusitte pelastaa sen varta vasten ainoana asiana koko tornissa.”

“Se pyyhkii muistoja”, Ficus lausui harkiten. Abzumo kurtisti kulmaansa.
“Muistojen piilottaminen ei ole järin vaivalloista, joskin tuskallista kohteelle. Mikä tästä tekee erityisen?”
“Se ei piilota muistoja vaan… ikään kuin polttaa ne pois. Vaikutus on eri. On kuin muistoja ei olisi koskaan ollutkaan.”
“Jaa’a”, makuta pohti. “Mutta voiko muistot kuitenkin palauttaa myöhemmin?”
“Riippuu hieman biologiasta ja… muista mahdollisista erityisjärjestelyistä. Mutta niin on näyttänyt käyneen Nurukanille. Epäilemättä kenraalit olivat saaneet käsiinsä vanhoja työkalujani.”
“No lieneekö tuosta sitten mitään todellista hyötyä? Millä periaatteella se toimii?”
“Yksityiskohdat ovatkin päässeet… unohtumaan”, Ficus murahti.
“Kuinka ironista”, Abzumo hykerteli. Tämän sormen heilautuksella sininen käsi leijaili Ficuksen otteeseen, joka puristui tiukasti sen ympärille. Robottisormet alistuivat viimein kohtaloonsa ja lakkasivat sätkimästä.

“Matkaa Baterra-asemalle on pari tuntia”, Ficus murahti ja lähti hoipertelemaan kohti makutan nostattamaa temppeliä. “Tiedätte, mistä minut löytää.”

Kun Ficus oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, makuta kysyi vielä hyytävään sävyyn:
“Muuta mielen päällä, Bianca?”

“HUOMIOTANI KAIVATAAN MUUALLA”, Bianca tuhahti ja antoi kuvajaisten häivyttyä edestään. Häntä ei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, oliko makutalla enempää sanottavaa. Hän halusi jo vajota takaisin kellonsa rauhoittavaan tikitykseen. Ficuksen mielen vajotessa mietteisiinsä makutan temppelissä, onnistui Biancakin viimein huokaisemaan.

Hän tiesi, että syvällä valkoisten dyynien alla kaksi vanhaa valtiasta nuoli haavojaan. Hänen koneistonsa takana hiippaileva musta androidi salakuljetti kahta tonttua ja yhä zyglakvauvaa hänen näkönsä ulottumattomiin. Hypoteesin neljän viimeisen variaation kahdella kaarevimmalla rajalla kokoontui ryhmä spekulaatioista valuneita sotilaita, jotka olivat valmiita kohdistamaan tyytymättömyytensä Valkoisen vahtikoiriin. Tekemistä oli jälleen kasaantunut kohtuuttoman paljon. Sitä ennen hän kuitenkin tahtoi vain vaipua hetkeksi uneen…

To Be Contiuned Act 2

Tesseraktin sisälle kohonneen katedraalin sisäosat eivät näyttäneet sisätiloilta lainkaan. Koristeelliset kivipylväät kohosivat alueen neljässä kulmassa, jotka olivat kuitenkin paljon kauempana toisistaan kuin niiden olisi pitänyt. Tämäkin alue oli sisältä suurempi kuin ulkoa. Tesseraktin olennainen ominaisuus, Ficus ajatteli sinne astellessaan.

Oikeastaan ilmiselvän katon puuttuminen sai paikan näyttämään siltä kuin se olisi ollut taivasalla. Abzumo oli kaiketi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämän sanojen mukaan katto näytti sellaisen tähtitaivaan maailman historiasta, jollaisen sen katsoja koki kaikkein omimmaksi. Sitä tuijotellessaan Ficus ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt tähden tähteä. Hän oli kuitenkin arvellut, että jokin makutan taiassa oli vain mennyt pieleen eikä taivas sen takia toiminut, kuten hänelle oli mainostettu. Se ei häntä kuitenkaan paljoa haitannut. Paikka oli hiljainen, ja siellä oli kaikki matkustamiseen tarvittavat mukavuudet, mitä hänessä asuvat sielut saattoivat kaivata: pehmeä tuoli, vanha tamminen kirjoituspöytä ja sen päällä prototeräsvahvisteinen terraario, josta tuli nyt Ficuksen kourassaan puristaman sinisen käden koti.

Se ei edes kamppailut vastaan tai yrittänyt kipittää pakoon Ficuksen päästäessä sen otteestaan. Se kouristeli hetken terraarion pohjalla kuin se olisi haukkonut henkeä. Terraarion kansi oli jo kiinni, kun se viimein pääsi jaloilleen. Ficus napautti lasia kahdesti etusormellaan ja hämmennyksekseen seurasi, kuinka käsi vastasi eleeseen imitoimalla.

Hän kiskaisi nojatuolin lähemmäksi pöytää ja istui sen reunalle pää ristittyihin käsiinsä nojaten. Hän loi rikkumattoman katsekontaktin käteen, joka tuntui tuijottavan häntä takaisin. Sitä oli toki vaikea päätellä, kun eihän kädellä mitään silmiä ollut, mutta ei toisaalta ollut hänelläkään. Joten ehkäpä jos hän ilman silmiään kykeni naulitsemaan katseensa käteen, pystyi käsi vastavuoroisesti tekemään sen häneen.

“Mitä kaikkea sinä olet minulta vienyt?” lipesi lopulta Ficuksen huulilta. Hän ei tosin ollut ainoa yhdestätoista, joka ne sanat tahtoi lausua. Jossain sielujen sekamelskassa oli sekä kohtalotovereita että niitä, jotka olivat ennen kaikkea uteliaita. Sininen käsi ei näyttänyt reagoivan enää Ficuksen puheeseen millään tavalla. Se oli alkanut kipittää terraariossa edestakaisin törmäillen välillä lasisiin seiniin ja vaihtaen aina suuntaa.

Ficus seurasi sitä, kunnes hänen katseensa väsyi edestakaiseen liikkeeseen ja harhautui takaisin kohti mustaa taivasta. Hänen lihaksensa reuntoutuivat. Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, tai ainakaan sen jälkeen, kun hän oli viimeksi kamppaillut Killjoyta vastaan. Hän saattoi aina luottaa yhteen asiaan viimeisessä häntä välttelevässä arkkikranan omistajassa: taistelu tätä vastaan vei hänen omat kranansa aina niin äärirajoille, että hän sai purettua sisälleen kerääntyvää energiaa pois ilman ylimääräisiä koneistoja. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin rennoksi aikoihin. Tietyllä tapaa hän oli siitä kiitollinen, mutta jatkuvassa lihasten pakotuksessa oli hyvätkin puolensa. Ne harhauttivat häntä kivusta, jota hän koki päässään.

Ficus oli huomannut sen aikaisemminkin. Muistot fyysisestä kivusta oli helppo työntää syrjään, vaikka hänet oli vain hetkeä aikaisemmin jauhettu palasiksi sanoinkuvaamattomilla tavoilla. Hän oli ehtinyt huokaista vain hetken, kun muistot kipujen kauhuista olivat jo väistyneet. Kuten aina ennenkin. Se kuitenkin antoi hänelle huolestuttavan tilaisuuden jäädä pohtimaan. Yhtä asiaa ylitse muiden: muistoa, joka oli ilmestynyt hänen tajuntaansa vain tunteja ennen kuin he olivat aloittaneet hyökkäyksensä.

Hän ei ymmärtänyt sitä laisinkaan. Hän ei ensinnäkään tunnistanut sieltä itseään, mutta ei myöskään paikkaa, johon se sijoittui. Auringon paahteessa kauppaa käyvät matoralaiset eivät myöskään herättäneet hänessä mitään sellaista inhoa, jota hän olisi ilmiselvästi halunnut itseltään pyyhkiä. Hän ei silti edes harkinnut vaihtoehtoa, että joku muu olisi poistanut muiston hänen päästään. Hän ymmärsi, että sen oli täytynyt olla hän itse. Hän ymmärsi itseään, tai ainakin Ficus-osaa itsestään, sen verran, että hän tiesi olleensa itse sen polttamisen taustalla. Hän ei vain yksinkertaisesti keksinyt syytä siihen, miksi.

Yhden yllättävän muiston murehtiminen ei kuitenkaan kuulunut hänen tyyliinsä. Todellinen ongelma juonsi siitä, mitä oli tapahtunut myöhemmin. Tai tarkkaan ottaen parikymmentä minuuttia sitten, kun Avrahk Feterran kredipselleeni-isku oli osunut maaliinsa. Hänen tajuntansa oli pimentynyt. Seuraavan kerran hän oli kokenut olevansa kontrollissa itsestään vasta Nahon kuplassa. Siellä kelluessaan hän oli kuitenkin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Muistoja oli vapautunut lisää. Paljon lisää. Ja ne herättivät sellaisia kysymyksiä, joita oli aiheellista murehtia.

Kredipselleeni ei ollut voinut vapauttaa hänen muistojaan yksinään. Hän tunsi aineen läpikotaisin, vaikka ei ollutkaan aivan varma, miksi. Oli kuitenkin selvää, että häneen oli vaikuttanut jokin muukin. Joku oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja lähtenyt avaamaan ovia. Joku hänen sisällään. Joku, tai jotkut, jotka olivat osa häntä.

“Tahtooko kukaan sanoa jotain puolustuksekseen”, Ficus murahti ääneen. Hänen lausuntoaan seuraava täydellinen hiljaisuus oli mahdollinen lähinnä, koska terraarion asukaskin oli lakannut kipittämästä ja kääntynyt kohti yksinpuhelua harrastavaa Puhdistajaa.

Puheenvuoroja ei kuitenkaan tullut. Ei Puhdistajan suulla eikä edes tämän tavallisesti niin vilkkaassa mielessä. Syylliset eivät halunneet tulla nähdyiksi, vaikka Ficus olikin melko varma, ketkä tihutöiden takana olivat.

Hän ei voinut kuitenkaan loputtomiin keskittyä syyllisten etsimiseen. Vaikka hän tahtoi kierrellä ja kaarrella ajatustensa ympärillä, hän ei voinut jättää yhtä asiaa huomioimatta.

Miksi ihmeessä niin monessa muistossa puhuttiin Adorium Seleciuksesta?

Hän olisi varmasti voinut kysyä valkoiselta vastakappaleeltaan, mutta häntä ei huvittanut juuri nyt kutsua tätä pilaamaan rauhallista hetkeä. Sitä paitsi, tämä kyllä varmasti tunsi valtakuntaansakin asti, miltä Ficuksesta sillä hetkellä tuntui. Aito suodattamaton utelaisuus ei ollut kuulunut hänen palettiinsa pitkään aikaan.

Hän tekisi asialle jotain. Myöhemmin. Nyt hänen oikeastaan teki mieli vain nukkua. Hänellä oli myös korkea riski onnistua siinä, sillä hänen mielessään ei ollut aikoihin ollut niin hiljaista.

Musta taivas velloi vailla tähtiä. Sininen käsi käpertyi kerälle terraarion nurkkaan päihitettynä. Se oli vasten tahtoaan joutunut vaihtamaan tilavat ilmastointikanavat ahtaaseen lasikoppiin.

Mutta jos sen elekielestä olisi jotain päätelmiä uskaltanut tehdä, oli se ollut tyytyväinen aistiessaan Ficuksen päässä vellovat kysymykset.

Uteliaisuuden siniset liekit loimusivat jälleen.

To Be Contiuned, Kohtaus 3

Pimeän huoneen kivisillä seinille tasaisin välimatkoin kiinnitetyt soihdut syttyivät mustiin liekkeihin valaisten koko huoneen synkällä valolla, kun Abzumo asteli sisään Zairyh perässään. Kyborgikehoa ohjaava kasvi kantoi mukanaan feterran raatoa, jonka se sitten laski huoneen keskellä makaavalle leveälle pöydälle.

Huonetta piteli pystyssä kuusi tukipilarin roolia toimittavaa vihertävää lasisylinteriä, joiden rakennetta vahvistivat niiden ympärillä kierteenä spiraalimaisesti kulkevat mustat, paksut palkit ja joiden sisällä kupli epämääräistä nestettä. Huoneen seinustoilla oli erilaisilla lasipurkeilla ja metalliastioilla täytettyjä pöytiä ja hyllyjä. Yhdellä pöydistä, nesteellä täytetyssä lasisäiliössä, lilluivat irtonaiset aivot.

“Kiitos, Zairyh”, Abzumo totesi. “Voit mennä.”

Zairyh epäröi hieman ovensuussa mutta poistui sitten huoneesta. Kasvin kadottua omiin oloihinsa Abzumo istahti yhdelle huoneen tuoleista.
“No niin, katsotaanpas”, hän sanoi ja heilautti sormeaan laiskasti. Prototeräksiset ketjut ilmestyivät kuin tyhjästä ja lukitsivat feterran kiinni pöytään. “Siltä varalta, ettet olekaan aivan niin kuollut kuin Ficus kuvitteli.”

𝅘𝅥𝅯Epäiletkö Ficus-kultaa, vaikka sillä on niin komea perrr~𝅘𝅥𝅯

“En epäile Ficuksen kykyä päättää elämää”, Abzumo tuhahti keskeyttäen räävittömän äänen. “Mutta tuntemattoman vihollisen kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen.”

𝅘𝅥𝅯Kuinka monta jalkaa on hyönteisellä?~𝅘𝅥𝅯

“Niin, niin.”

Abzumo nousi jälleen seisomaan. Tämä kumartui hieman lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin metallisen kuoren rinnassa olevan reiän. Terävä kynsi raapaisi ehjää kohtaa metallin pinnasta korviariipivästi mutta jättämättä jälkeäkään.

“Kappas vain.”

Hän kaivoi olennon sisään lyödystä rintakehästä esiin yhden irtonaisen, hieman mustuneen palasen panssaria ja empimättä haukkasi siitä kiinni hampaillaan. Sitten hän veti sen nopeasti ulos suustaan ja sylkäisi lattialle.

“Epäilemättä Kal-metallia. Aivan raivostuttavan etova tunne.”

𝅘𝅥𝅯Maukasta, maukasta alumiinia~𝅘𝅥𝅯

Abzumo saapasteli yhdelle seinustan pöydistä, jonka päällä lepäsi erinäisiä tuubeista ja pulloista koostuvia viritelmiä. Hän sulki metallinpalan jonkinlaiseen polttimoon ja käynnisti sen alle kirkkaan, sinertävän liekin. Mustaa savua alkoi kulkeutua putkea pitkin järjestelmään.

Pian kellertävää nestettä alkoi tippua laitteiston toisessa päässä olevasta tuubista telineessä tuubin alla odottavaan koeputkeen. Makuta sammutti liekin ja odotti, että nestettä lakkasi tippumasta. Sitten hän poimi koeputken käteensä ja nuuhkaisi.

“Seos Kal-metallia ja jotain muuta. Mielenkiintoinen koostumus. Täytynee tehdä muutama jatkotutkimus myöhemmin.”

Sitten hän palasi takaisin raadon luokse ja tarkasteli runnoutuneita etupanssareita. Hän koetti taivuttaa rintalevyjä erilleen toisistaan, mutta se olisi vaatinut huomattavasti voimaa.

“Ja miksi vaivautua.”

𝅘𝅥𝅯No miksi porukka yleensä pumppaa rautaa??~𝅘𝅥𝅯

Makuta asteli työkaluja sisältävälle hyllylle ja etsiskeli hetken. Sitten hän valikoi yhden mukaansa ja palasi feterran äärelle. Hän asetti vallan viattomalta, lyhyeltä mustalta metallikahvalta näyttävän esineen sisään rinnassa olevasta reiästä ja astui kauemmas. Esine ryhtyi välittömästi laajenemaan pituussuunnassa, ja pian se oli täyttänyt kaiken käytettävissä olevan vaakasuoran tilan. Silti se laajeni laajenemistaan, ja feterran kuoresta alkoi kuulua natinaa.

Lopulta jokin liitos petti, ja panssarit lensivät äänekkäästi paukahtaen irti. Abzumo kumartui hieman väistääkseen ylitseen lentävän metallinpalan.

𝅘𝅥𝅯Aika väkivaltaista!~𝅘𝅥𝅯

Makuta jätti sirun sanat huomiotta ja tarkasteli lähemmin kuoren alta paljastunutta näkyä. Keskellä ruhoa möllötti irvokas, lihasta koostuva möykky, joka oli useista kohdin hieman muusautunut Ficuksen käsittelyssä ja valutti yhä verta. Lihasäikeet olivat kiinnittyneinä orgaanisiin metalliosiin, jotka puolestaan oli hitsattu hyvin hienostuneella tekniikalla kiinni vielä selän puolella kutakuinkin ehjinä pysyneisiin, joskin Ficuksen rutistuksesta kasaan menneisiin panssareihin. Lihaolennon keskellä oli selvästi ilmeettömät, hyökkäyksestä runneltuneet kasvot.

𝅘𝅥𝅯Hyi persetti! Mikä helvetti tuo on???~𝅘𝅥𝅯

“Jos sinun nyt välttämättä on tarpeen tietää”, Abzumo tuhahti, “niin se näyttää minusta rankasti mutatoituneelta matoralaiselta.”

𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯

Makuta raapaisi kynnellään pitkän viillon lihaolennon naamaan ja nuuhki hieman sormeensa jäänyttä kudosta. Sitten hän repi ronskisti irti yhden eteenpäin sojottavista, panssarista irtaantuneista orgaanisista metalliosista ja nuolaisi sitä hitaasti.

“Kyllä vain”, hän vahvisti makustellen. “Tämä on samaa materiaalia kuin matoralaisten luut.”

𝅘𝅥𝅯That’s fucked up dude~𝅘𝅥𝅯

“Älä sönkötä minulle xiaa, kun puhun sinulle”, makuta ärähti.

𝅘𝅥𝅯Kyllä, herra isoherra!!~𝅘𝅥𝅯

Makuta jätti jälleen sirun huomiotta ja keskittyi tunnustelemaan naamaa ympäröivää lihamössöä kaksin käsin. Hän paineli sitä sieltä täältä aiheuttaen melko kovaäänistä litinää, kun ruho ruikki vertaan ympäriinsä.

“Täällä ei ole mitään kovaa sisällä”, hän tuumasi. “Kaikki liha on yhtenä myttynä, ja kaikki metalliosat ovat tässä ulkopuolella.”

𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯

“Kuvittele se niin, että matoran on ikään kuin käännetty sisäpuoli ulospäin ja sitten liiskattu yhdeksi massaksi. Siltä tämä vaikuttaa. Jokin on aiheuttanut nopean mutaation, eikä se ole ollut kivuton. Aivan lempijuttujani!”

𝅘𝅥𝅯Ootkos miettiny terapiaa~𝅘𝅥𝅯

“Tukipas turpasi hetkeksi.”

𝅘𝅥𝅯🤐~𝅘𝅥𝅯

Makuta retkahti jälleen tuolille mietteliäänä. Tämä Arstein oli selvästi joku, jolla oli sekä riittävästi resursseja että yhteyksiä päästä käsiksi erittäin korkeatasoiseen tieteeseen.

“Ehkäpä minun täytyy paneutua asiaan ihan tosissani”, makuta naurahti.

Sitten lihasta alkoi jälleen kuulua litinää, tällä kertaa omatoimisesti. Hieman kudosnestettä valui pöydälle. Abzumo vilkaisi yllättyneenä takaisin auki revittyyn koteloon. Naama keskellä lihamöykkyä oli alkanut liikuskella, ja sen ilme oli revennyt tuskalliseen irvistykseen.

“Hahaa! Se ei ole kuollut! Tämä on loistavaa!”

𝅘𝅥𝅯Mutta Ficuksen upea per~𝅘𝅥𝅯

Siru ei ehtinyt säädyttömyyksiensä loppuun, kun naama lihassa alkoi kirkua hirvittävän kovalla äänellä. Abzumo pomppasi riemuissaan taas pystyyn ja säntäsi kirkuvan olennon luokse.

“Hahaa, miltä tuntuu? Onko paha mieli? Sattuuko olemassaolo?” hän ilkkui ja tökki otusta sormellaan. Hänen sanojaan ei olisi kuullut olennon rääkymisen läpi, jos niitä olisi joku muu ollut kuuntelemassa. Olennolla ei ollut todellisia silmiä, millä nähdä, vaan kuopat ammottivat tyhjyyttään. Suu ei ollut sellainen, jolla olisi voinut syödä – se oli ikään kuin kuroutunut umpeen, ja ääni kuului sen läpi vaimennettuna.

“Miten sinä pysyt elossa? Ja miksi sinä huudat… pelosta etkä kivusta?” Abzumo pohti. “Eikö sinua satu vielä tarpeeksi?”

Hän iski nyrkkinsä lihamassaan, ja se otti iskun vastaan hervottomasti tutisten. Lihassäikeiden välistä purkautui kirkasta höyryä, kuin olento olisi henkäissyt sitä ulos. Kirkumisen sävy ei kuitenkaan muuttunut. Olennon ääni tosin alkoi hieman käheytyä.

“Huutaminen ei auta! Olet vain ihan saatanan rasittava, et mitään muuta!” Abzumo rääkyi kilpaa lihanaaman kanssa. “Ole hiljaa!”

Makuta alkoi läpsiä naamaa avokämmenellä edestakaisin. Kelmeää nestettä valui ulos olennon lihasta sekoittuen kudosnesteeseen ja vereen.

𝅘𝅥𝅯Aika absurdia ja ällöä!~𝅘𝅥𝅯

Sitten jotakin yllättävää tapahtui. Jostain lihan sisästä purskahti kirkas säihke. Abzumo hyppäsi refleksinomaisesti useita metrejä taaksepäin ja suojasi kehoaan valtavilla siivillään. Auki revityn ruhon ylle oli materialisoitunut jokin. Ja se jokin hehkui kirkkaana kuin auringot. Kirkuminen jatkui, mutta huuto ei enää lokalisoitunut lihamassan sisään.

“Mitä helvettiä?” Abzumo manasi epäuskoisena. Hän näki pöydän yläpuolella leijailevan epämääräisen muodon. Kirkkaat silmät katsoivat hänen suuntaansa, ja kauhun irvistykseen vääntynyt suu rukoili kaiken loppua. Sitten valoilmiö katosi jättäen jälkeensä kuin valopartikkeleista koostuvaa usvaa.

𝅘𝅥𝅯No nyt on kunnollista~𝅘𝅥𝅯

“Ei. Ei ole.”

𝅘𝅥𝅯Surutulituksen vastapainoksi tarvitaan ilotulitus!~𝅘𝅥𝅯

Makuta heilautti kättään, ja koko pöytä, jonka päällä feterran raato lepäsi, sulkeutui verenpunaisen sylinterinmuotoisen kentän sisään. Sitten valtavat mustat lieskat löivät maasta taivaisiin polttaen mukanaan katonkin mutta suojakenttään kilpistyen. Koko sylinteri oli täyttynyt mustasta infernosta, joka paloi useita minuutteja.

Kun lieskat viimein kyltyivät, oli pienen hetken ajan täysin hiljaista.

Vain pienen hetken.

𝅘𝅥𝅯Vou, vou, mitä ihmettä?? Oliko tuo tarpeellista???~𝅘𝅥𝅯

Mitään ei ollut jäljellä. Ei pöytää, ei lihaa, ei edes Kal-metallinsekaisia panssareita. Pelkkää tuhkaa.

“Sinä näit sen”, Abzumo sanoi. “Sinäkin näit sen.”

𝅘𝅥𝅯Paljonko arvoa on mielikuvitusystävän mielipiteellä?~𝅘𝅥𝅯

“Arstein nousi juuri prioriteettilistani kakkoseksi. Välittömästi yhteys tohtoriin.”

𝅘𝅥𝅯Puhut kuin minä voisin tehdä jotain asialle~𝅘𝅥𝅯

Makuta kaivoi Deltan esiin, katsoi sitä vihaisesti ja paiskasi sen sitten seinään.
“Mikä siinä on”, hän sanoi lähestyen lattialle pudonnutta sirua, “että nämä kaksi muuta ovat näin hiljaa mutta sinä sen kun lätiset ja lätiset?”

Hän poimi valkean, sinihehkuisen sirpaleen jälleen käteensä.
“Ja luuletko minua tyhmäksi? Luuletko voivasi vain sanoa, mitä huvittaa, ja kuvitella, etten ennen pitkää huomaisi?”

Siru oli hetken hiljaa. Lopulta se sanoi:

𝅘𝅥𝅯Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?~𝅘𝅥𝅯

To Be Contiuned 4 Je T’aime

Kaksi tuntia Surutulituksesta

Kokoustila, joka murheen murtamalle ryhmälle oli annettu, koostui ainoastaan pyöreästä metallisesta pöydästä keskellä valkoista tyhjää tilaa. Puoliksi rakennusvaiheessa oleva telakka oli vakavasti puutteellinen kalustuksensa osalta, mutta Nurukan ei ollut antanut sen haitata. Killjoyn kypärän vasen antenni oli asetettu pöydälle niin, että sen hologrammiprojektori suuntautui tilan tyhjää puolikasta päin. Maan toan rinnalle kokoukseen asettuneet Cody ja Mavrah olivat uppoutuneet keskusteluun pöydän toisella puolella hohtavien hologrammien kanssa. Niistä kärjimmäinen, vaaleanvihreä selakhi nyökkäili ymmärtäväisesti.

“Näimme kaiken täältä käsin. Tiesimme, että Ficuksen tappaminen saattaa olla jo mahdotonta, mutta on eri asia spekuloida kuin nähdä omin silmin sen hirviön uusivan itsensä novapommista”, Breznikovista vanhin huokaili. Tämän leuka oli yhä siteissä, mutta kukaan Metru Nuilla ei ollut tohtinut kysellä vamman alkuperää.

“Mitä hittoa me edes teemme sille pirulaiselle?” Cody sadatteli hampaitaan kirskutellen. “Kun näyttää siltä, että tavanomaiset aseet eivät häntä kykene pysäyttämään.”

“Hän pääsi ulos protodermislukostakin niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida”, Nurukan mutisi silminnähden tuohtuneena. “Ja Mexxi maksoi siitä hinnan.”

“Olen pahoillani, Brez valitteli vilpittömästi. Selakhilla oli tarpeeksi kokemusta taistelukentälle menetetyistä ystävistä tietääkseen, millainen puristus toan rinta-alassa oli.
“Meillä on yksi idea, mutta se vaatii kohtuullisen laajan sotilasoperaation idässä. Meillä on koordinaatit Radakin vanhaan tutkimuslaitokseen Kristallisaarilla. Killjoy toivoo, että löytäisimme sieltä vastauksia siihen, kuinka Puhdistaja päihitetään.”

Radakin mainitseminen sai Metru Nuin päässä katseet kiertämään huolestuneina toisissaan. Sotilasoperaatio idässä kuulosti Killjoyn tietäen vaatimattomalta ilmaisulta. Nurukan ainakin epäili välittömästi, että Nascosto valmistautui täysimittaiseen sotaan.

“Entä Xen? Onko hänen tilastaan tullut enempää tietoa?” Brez kysyi.

“Killjoy on ollut leikkaussalissa hänen kanssaan toista tuntia. Emme ole kuulleet mitään sen jälkeen”, Cody huokaisi murheellisena. “Mexxin huoneeseen virtasi myös melkoista… kalustoa. Hänen tilansa ei kuulostanut hyvältä.”

Breznikova vastasi uutisiin lähinnä murheellisella katseella. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Killjoy kaiken tämän jälkeen vielä menettäisi tyttärensä.

“Toivomme parasta.”

Cody nyökkäisi selakhin huomiolle. Nurukanilla oli samaan aikaan vaikeuksia irroittaa silmiään kokoushuoneen kylmästä lattiasta. Hän sai lopulta katseensa kiertelemään hologrammikuvasta näkyvästä shasaalimekaanikosta jonkinlaiseen panssaroituun ankkaan, joka kuunteli keskustelua Brezin takana. Killjoyn keräämä joukkio kummastutti häntä. Kuvassa oli vilahtanut jo monta sellaisen lajin edustajaa, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Se oli hänen ikänsä ja kokemuksen huomioiden merkillistä.

“Noh, mutta oli miten oli, Nascosto on valmis tukemaan Mustaa Kättä kaikin mahdollisin tavoin. Olemme pahasti aliarvioineet vihollisen kyvyn iskeä meitä vastaan. Yhdessä voimme turvata toistemme selustan paremmin.”

“Kiitos, Breznikova”, Nurukan nyökkäsi. He eivät olleet ehtineet keskustella kauaa, mutta hänen saamansa kuva selakhista ja tämän soturijoukosta valoi häneen haurasta mutta paljon kaivattua uskoa. Pyyntö yhteisestä kokouksesta oli tullut Killjoylta itseltään. Tämäkin näki, että yksinäisten kamppailujen aika oli tullut päätökseen. Liike, josta Nurukan oli yllättynyt ja Cody lähinnä ylpeä.

“Abzumo minua eniten huolettaa”, vahkikomentaja sai puettua murheensa sanoiksi. Cody oli nostanut kätensä leualleen ja raapi sitä mietteliäänä. “Kolmella Nimdan sirulla hänet on nostettava vaara-asteikon kärkeen. Me näimme, mitä hän pystyy niillä tekemään. Vihollisemme vastustaminen saattoi juuri muuttua mahdottomaksi. Hitto soikoon, ne ovat Bio-Klaanissa pettyneitä, kun kuulevat tästä. Heillä oli jo valmiiksi epäilyksensä siitä, pystymmekö pitämään sirumme turvassa.”

Keskustelun taustalla ovi kävi ja Mavrahin perässä viimeiset tunnit vaellellut hunakasvoinen ta-matoran astui kokoustilaan kuuntelemaan, mitä siellä tapahtui. Mavrahin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Nurukaniin. He jakoivat merkittävän katseen ja vienoisen virnistyksen. Katseenvaihto ei kuitenkaan jäänyt Nascoston päässä huomaamatta.

“Onko teillä kahdella jotain, mitä tahdotte kertoa?” Brezin rinnalla seisova huppupäinen selakhi tivasi. Kaikilta Metru Nuin puolella oli mennyt vanhuksen nimi ohi esittelyjen aikaan, mutta kallonaamioisen papan äänensävy oli ainakin Mavrahin mielestä ärsyttävän komenteleva.

“No siis”, Nurukan aloitti. Hän tiesi välittömästi jääneensä kiinni, mutta toisaalta hänen oli alun perinkin tarkoitus nostaa aihe vielä esiin keskustelun aikana.

“Niin”, Mavrah vahvisti ja sosiaalisen paineen kasvaessa laski lopulta repun selästään, avasi sen nyörit ja alkoi kaivelemaan sen sisuksia. Hetken päästä hän kuitenkin keskeytti ja vilkaisi Nurukania, joka nyökkäsi tälle rohkaisevati kannustaen tätä jatkamaan. Nascoston väen, Codyn ja ta-matoranin, joka ei ollut vieläkään esittäytynyt, katseet olivat naulittuina Mavrahiin, kun Nurukan käänsi virnuilevan katseensa lievästi kiusaantuneena kohti huoneen kattoa.

Sitten professori löysi viimein etsimänsä. Codyn ainoa silmä laajeni hämmästyksestä. Nascostossa Brez ja Brosni eivät voineet estää itseään naurahtamasta ääneen.

Delta roikkui nahkaisessa ketjussa Mavrahin käsissä ja heijasteli huoneessa loistavien hologrammien vihreää valoa pitkin sen kirkasta pintaa. Siruun kaiverrettu kirjain erottui selkeästi jopa etelästä kokoukseen liittyneiden keskuuteen. Nurukan vain myhäili tyytyväisenä. Kaikista päivän hirvittävistä tapahtumista huolimatta he olivat onnistuneet yhdessä asiassa.

“M-miten. Killjoy sanoi, että Abzumo anasti…” Cody yritti muuttaa hämmennystään sanoiksi.

“… sirun Xeniltä”, Mavrah täydensi. “Niin. Mutta ei Nimdan sirua vaan jotain muuta.”

“Muuta?” Breznikova ihmetteli. “Mitä muuta?”

“Xenin idea”, Mavrah totesi ja viittoili sitten rinnalleen ta-matorania kohti. “Mutta Vakama-ystäväni toteutti.”

Vakamaksi kutsuttu nuori matoran vilkutti kaikille kokouksen osanottajille hieman ujostellen. Tämän kasvoilta näki Hunalle kirvonneet hikipisarat. Nuorimies selvästi ymmärsi, millaisen murheen keskelle hän oli Mavrahin mukana saapunut.

“Ööh, hei vain. Kiva, jos työstäni oli hyötyä.”

Codyn ja Brezin kysyvät ilmeet kaipasivat akuutisti lisää kontekstia, joten Nurukan pakotti naamansa viimein vakavaksi ja astui takaisin keskusteluun.

“Matoro Mustalumen vanha naamio, kanohi Cencord. Se ei vastaa Nimdaa voimatasoltaan, mutta petkuttaa Abzumoa kyllä hetken.”

“Muotoilu oli aika vaikeaa. Yleensä käsittelen naamioita kiekoista, en… öh, esineitä naamioista”, Vakama ähkäisi yrittäen kuitenkin pitää itsensä asiallisena.

“Äläs viitsi, teit uskomatonta työtä. Siru, jonka taoit Cencordista, olisi voinut käydä peilikuvasta”, Nurukan kehui nuoren naamiontakojan työtä. Vakama nyökkäsi kiitollisena toan kehuille.

“Pääsimme naamion kanssa yhteisymmärrykseen ennen pirstomista. Oli innoissaan ajatuksesta petkuttaa Makuta Abzumoa”, Mavrah tarkensi.

Cencordin kanssa käydyssä keskustelussa Vakama ei ollut ollut mukana, eikä olisi halunnutkaan. Hän ei halunnut edes spekuloida, miksi tai miten naamio oli puhunut ylipäätään. Mustan Käden sankareiden suunnitelma oli ollut kuitenkin isoin projekti, joka hänen pienelle ja kohtalaisen tuoreelle pajalleen oli koskaan annettu, ja hän oli lähtenyt toteuttamaan sitä innoissaan, vaikka naamio olikin hieman hirvittävällä tavalla huutanut koko sen ajan, kun hän oli sitä leikannut.

“Olisittepa nähneet”, Mavrah myhäili tyytyväisenä. “Xen opetti Cencordia. Puhumaan kuin Delta. Kesti tunteja.”

Nurukan virnisteli leveästi. Hän muisti sen elävästi, vaikka olikin kuunnellut sitä vain pienen hetken muiden valmistelujen lomassa.
“Xenin suu ei ole siivo, mutta en silti ole koskaan kuullut hänen suustaan niin montaa kommenttia muhkeista peräsimistä.”

Nascoston päässä oli vaikeuksia ymmärtää, mistä edes puhuttiin. Mavrah, Nurukan ja Cody sen sijaan räjähtivät stressin ja huvittavan mielikuvan yhteisvaikutuksesta hillittömään naurunremakkaan. Jopa Vakaman suunpielet nykivät. Nurukanin nauru loppui kuitenkin hyvin nopeasti, kun elävät ja mukavat muistikuvat Xenistä palauttivat hänen mieleensä sen, mitä tytölle oli tapahtunut. Muut lukivat sen välittömästi toan kasvoilta. Naurun täyttämä hetki muuttui nopeasti entistäkin syvemmäksi murheeksi.

Masentavan hiljaisuuden laskeutuessa Vakama kuitenkin havahtui kantavansa edelleen jotain aiheeseen liittyvää tarvikelaukussaan. Sillä aikaa Mavrah ojensi Nimdan sirun huolellisesti Nurukanin hoiviin, joka sujautti sen kaulaansa ja tiputti sen rintapanssarinsa alle piiloon aivan kuten Xenkin oli sille aina tehnyt. Nurukanin päässä kajahtelivat välittömästi huomiot siitä, kuinka seksikkäältä Cody näytti ilman toista silmäänsä. Toalla oli vaikeuksia uskoa, miten pitkään Xen oli jaksanut sirun selityksiä tulematta hulluksi, mutta hänen täytyi myöntää, että juuri tällä kertaa sirun rivoudet eivät edes haitanneet häntä.

“Herättää silti kysymyksiä”, Cody sanoi mutristaen suutaan. “Eikö tämä tarkoita, että se makuta sai kaiken tuon aikaan kahdella sirulla?”

Vahkin huomio oli, kuten yleensä, oleellinen, eikä jäänyt huomiotta Nascoston väen keskuudessa. Brosni oli nostanut huolestuneen katseen Breznikovaan, joka oli jo aikaisemmin pohtinut, kuinka tavoittamattomiin heidän vihollisensa voima oli kohoamassa. Oli silti huojentavaa tietää, että Makuta Abzumon käsissä oli ainoastaan kaksi tuomionpäivän sirpaletta. Huomiossa tärkeämpää kuitenkin oli, että heillä oli niitä yksi.

“Ah, kas tässä”, Vakama keskeytti hetken laukkuaan pengottuaan ja kiskoi nahkaisen nauhan tarvikkeidensa seasta. Sen mukana hän veti Codya pöyristyttääkseen esiin viisi sirua lisää. Nekin hohtivat hieman ja niihin oli jokaiseen kaiverrettu numero merkiksi. Kanohi Cencord, kuten Nimdakin, oli pirstottu kuudeksi.

“Minulla ei tosiaan oikein ollut mallia näille muille, joten nekin näyttävät aika paljon Deltalta”, Vakama tuumasi. Nurukan tuijotti siruja hetken ja jakoi sitten vilkaisun Codyn kanssa.

“Minulla olisi noille yksi idea”, hän sitten tuumasi. Cody tiesi täsmälleen, mitä Nurukan tarkoitti. Tämä nappasi sirut hoiteisiinsa ja rynnisti suoraan ulos kokoustilasta. Breznikova ei jäänyt arvuuttelemaan sitä, minne vahki suuntasi, vaan tulkitsi kokouksen päättyneeksi. Hän nyökkäsi vielä kertaalleen Nurukanille, joka nappasi Killjoyn sammuneen kypärän palasen mukaansa ja riensi vahkiystävänsä perään.

Mavrah kohautti olkiaan Vakaman kysyvälle katseelle. Kun hologrammi sammui, tuli huoneeseen pilkkopimeää. Ennen sitä matoran-professori oli kuitenkin nähnyt toivon pilkahduksen Codyn perään rynnänneen Nurukanin kasvoilla.

Mikä näiden idea sitten olikaan, täytyi sen olla jotain hyvää. Hän ei suostunut uskomaan, että päivä voisi olla täynnä pelkkää murhetta. Joten professori lähti ystäviensä perään. Jättäen kummastuneen ta-matoranin seisomaan yksin kolkkoon kometrulaiseen kokoushuoneeseen.

Vakaman ensimmäinen iso toimeksianto oli saanut masentavia käänteitä, mutta hän oli iloinen, että hän oli onnistunut siinä, mitä häneltä oli pyydetty.

Ja nyt hänen työllään saatettaisiin pelastaa vielä yksi…