Ennen kuin lähdet, Zairyh, muistutan sinua. Älä aliarvioi toaani. Routa repii juuresi riekaleiksi, mikäli yrität viedä hänen oikeutensa.

Toimin mahdollisimman hienovaraisesti. Toa ei tiedä mitään olemassaolostani, joten hän ei osaa varautua. Se riittänee, kun ottaa huomioon soturin huonon tilan.

Eli aliarvioit hänet. Oma valintasi, kasvi. Nyt, kaikkoa ja tee taikasi, niin voimme tehdä vaihtomme.

Poistun, mutta varoitan myös sinua aliarvioimasta minua.
Et ole nähnyt kaikkia korttejani.
Kunnes tapaamme uudelleen, makuta.

XMS Angonce

Huomiseen on vielä matkaa
tunnit eivät laske itseään

Kylmyys tuli, kun kahden kauneuden sininen hohde sekoittui jään sotilaan vereen, joka valui xialaiselle galvanoidulle teräkselle. Vihreät kasvustot hiipivät läpi teräksen railojen, lähemmäs toaa ja tämän siruja. Matoron epäonnistumisen paino iskeytyi kuin hidastettuna Ko-Metrun kristallitorneihin, ja hän kuuli kaikki ne äänet, jotka huusivat apua, jota hän ei voinut antaa.

Hän ei ollut voinut auttaa Umbraa. Hän ei voinut auttaa Delevaa tai Deikaa. Ei Metru Nuita. Ei edes itseään.

Hän kurkotti säälittävästi ainoalla kädellään siruja, ja se jäi hänen viimeiseksi teokseen ennen kuin adoriumreaktori räjähti punaisena Angoncen takana, särkien maailman äänen ja kivun kakofoniaksi.

Näin sidottuna pyörään, todellisuuden kudokseen. Se pyörii, pyörii pääsemättä mihinkään. Pääsemättä, menemättä, jakamatta itseään.

Silloin kuului ääni, joka käski minua jatkamaan. Liian s y v ä l l e menit, liian k o r k e a l l e yritit.
Mutta kellotaulussa ne olivat sama, korkealle menijä päätyy syvälle ja alaspäin katsoja yläilmoihin.

Se on enkeli
Kaunis, kaunis enkeli
Sillä on siivet
Se on kaunis

Rukoilen enkeliäni. Katkeria, rikkinäisiä sanoja.

Oletko tässä? Oletko siellä?
Lienetkö aine vai lienetkö mieli?
Oletko edes totta vai oletko unta?

Sano minulle, makuta, että vielä on aikaa.
    Sano minulle, että tarina vasta alkaa.
        Sano se, ja nosta minut pystyyn.

Enkeli puhuu minulle.
Se käskee minua. Ja silloin kun se käskee, minä kuuntelen.

Anna minulle paikka missä seistä, niin kampean maailman paikoiltaan, minä vannon katkerana.
Avaa ovi ja viito suunta, jätä loput minulle!

Hetki sitten osuivat Valkoisen ohjukset alukseen, joka oli parven siltä riistänyt. Vielä lyhyempi hetki sitten ne aiheuttivat toisen adoriniumreaktorin sulamisen säteilyhelvetiksi. Ja kaikista lyhin hetki sitten se kaikki osui torneihin.

Tuhannet pienenpienet sirpaleet datakristalleja silpoivat kaiken, minkä niitä päin paineaalto heitti. Liha hajoaisi uudelleenkäytettäväksi. Mieli jättäisi maailman.

Monet alhaalla kuolivat, kun kompleksit kaatuivat. Monet. Enemmät.

Rautainen kuolema ei katsonut taakseen kiitäessään yötaivaalla. Valon toa tietoisuutta vailla roikkui sen kuljetuksessa.

Plasman toa ei päässyt enää ylös. Jos hän olisi, hän ei olisi tiennyt mitä tehdä.

Ja silloin lähti Valkoisen ohjusten tulinen aalto laajenemaan, ja polttamaan pois kaiken tuskan.

Tuli palaa ympärilläni.
Tunne kuin sota.
Rautakellot lyövät kaikkialla.

♫ Viisarit uppoavat lihaasi. Kellokoneisto rusentaa ystäväsi. Riko kello. Riko kello. Riko kello. ♫

RIKO KELLO, MIELEN PRINSSI.

Kasvit olivat ainoat, jotka enää olivat hänen ympärillään. Kromidit olivat kaikonneet; itsesuojeluvaistoko niitä ajoi? Lihaksi kristallipilvi ja tuli silppusi heidätkin. Oksien mieli huusi ainoana toaa ylös, sillä niiden tahto tarvitsi vielä nukkeaan.

Jään Sotilas tavoitteli valkeaa kättä, joka kohti häntä ojentautui. Itroz, Itroz, hän toisteli hänen serafinsa nostaessa hänet ylös, mutta käsi muuttui joksikin muuksi.

Se oli kaunein kukka, minkä hän oli koskaan nähnyt. Jostakin kalmanlaivan syvyyksistä sen juuret luikertelivat kuin elämää tuovat lonkerot. Pienet lehdet avautuivat sen vartta pitkin välittämättä liekeistä ja liikkeestä. Terälehdet, kuin pienet kristallit, tekivät tilaa valkealle nupulle, joka kasvoi toan kanohin edessä.

♬ Nyt sinulla on kolme~ ♬

Nupun terälehdet, kuultavan valkoiset, avautuivat kukkaloistona paljastaakseen hänet, joka oli kaiken aloittanut: Beeta.

Lunta joka suuntaan, eikä tietä missään.
Minä olen palaamassa sinne mistä lähdin.
Sirunhopea loistaa, valaisee kylmät taivaat.

♬ Kolmella ohjaat kohtalon~ ♬

Epsilon ja Delta tanssivat lukemattomien kolmioiden muodostamaa rataa kolmannen sisarensa ympärillä. Niiden hohde peitti Jään Sotilaan näkökentän, todellisuuden, menneisyyden, tulevaisuuden. Jossakin tuolla maailma kuoli, mutta hänellä oli kukkansa.

Jos rikon ne, saanko kaiken korjattua?

Siispä; minä lasken elämäni silkan heikon uskon huomaan. Olen kiitänyt korkeimmalle, ja jatkan samaa peilijäässä olevaa pikatietä vielä vain.
Aamu jatkuu ikuisesti, kevät on ainiaan. Minä, jos kuka, olen luottamaan rajattomaan kasvuun, sokeaan.

Käteni ovat vereni peitossa. Unohdan. Unohdan kahleet, jotka minua estävät.

Ja siihen valkeuteen, siihen athismin pyhään trisagioniin, tartun valkealla kädelläni.

Muinaiset ajatukset vetivät henkeään, sillä kolme olivat lähempänä kuin koskaan. Ne käänsivät mielen virtauksen, kumosivat säännöt ja todellisuuden sykkeen. Katson omaa silmääni, ja näen kaikkien niiden kolmen loistavan Nimdan sinistä.

Tapaamme viimeistä kertaa, Zairyh.

Sinulla on sirusi. Haluan sijaintini.

Saat sen – rottasi ei ole piilossa enää minulta.

Kolmen sirun haltija teki työnsä.
Ja kuva täytti Zairyhin mielen.
Tavallinen, puuton luoto keskellä merta. Ehkä jopa sellainen, jonka ohi Zairyh oli etsintöjensä aikana matkannut.
Mutta oikea paikka.

Kanssasi on ilo asioida, Itroz. Hyödyimme toisistamme nähtävästi mittavasti.
Tosin varo, ettet polta toaasi loppuun. Olisi sääli, jos hänelle tapahtuisi jotakin ikävää.

Kaikkoa, Zairyh. Ja pala omissa valheissasi.

Ja Zairyhin juuret syttyivät sinisiin liekkeihin. Kuin sillä olisi enää ollut merkitystä, kaikki aluksella paloi kuitenkin. Telepaattinen kasvi kirkui, kun Mustalumen sirut antoivat Athin poltteen korventaa viherhiukkaset, joita kasvi kutsui kehokseen

Katson ympärilleni. Loputtomalta näyttävä tulen sota.

Minun jääni on terästä. Routani on rautaa, joka on kohmettanut kasvoni, joiden takana on enää vain murhe. Kiidän eteenpäin mustaan kuiluun, ja uskon voittavani.

Annan itseni pudota.

Sirujeni voimalla käännän vivusta; minä, Mielen Prinssi. Pakotan todellisuuden yönseisaukseen.

Menneisyys on aseeni tulevaa vastaan. Otan viisarista kiinni ja pakotan sen taipumaan tahtooni.

Rauta huutaa, rattaat valittavat. Lämpö kaikkoaa kuin jäihin hukkuvan verestä.

Ja lämmön myötä on liike poissa. Kronologinen kauneus kumartaa kristallikuningattaren edessä, kun aika jäätyy kiinni viisareistaan.

Kaikki ne yrittävät vielä vetää henkeä. Vielä yhden henkäyksen, vielä yhden sekunnin. Kunnes pysähtyvät. Kaikki pysähtyy.

Vaipuu hiljaisuuteen.
Johonkin, jota en ole kuullut pitkään aikaan.

Koneet eivät enää huuda. Savu ja liekit ovat jäässä. Tuhannet surman palat pysähdyksissä.

Ehkä edes yksi päivä päättyisi paremmin kuin edellinen.

Ja silloin tartun työntämään viisaria taaksepäin. Minä tartun maailman hiukkasten suuntavektoreihin ja käännän ne, teen niistä vastakohtiaan. Käännän kaiken toisin päin; teen Arupakista Kapuran ja makutasta toan. Koneesta sielun ja sielusta koneen. Sinisestä punaisen ja liikkeestä tyhjyyden.

.kiT
Todellisuuden viisari liikahti taaksepäin yhden ainoan sekunnin taaksepäin.

.koT
Katson sitä ja annan kaiken voimani keskittyä vain viisarin pyörittämiseen. Kohta ei olisi enää kiire tai hoppu.

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄSEITSEMÄN

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄKUUSI

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄVIISI

Ajan viisarit huutavat tuskissaan, kun ne kääntyvät väärään suuntaan. Punainen, sitä sattuu.

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄNELJÄ

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄKOLME

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄKAKSI

Kristallit syöksyvät takaisin torneihinsa, metalli taipuu takaisin muotoonsa. Sininen hohtaa läpi todellisuuden.

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄYKSI

KELLO ON NELJÄKYMMENTÄ

KELLO ON KOLMEKYMMENTÄYHDEKSÄN

Ǝnää ɘi olluƚ ʞiiɿɘ. Ǝnää ɘi olluƚ ʜoqqu. ᐴullɒnʞɘlƚɒinɘn ƚɒiƚƚui vɒlʞoiƨɘn ɘbɘƨƨä.

KELLO ON KOLMEKYMMENTÄKAHDEKSAN

KELLO ON KOLMEKYMMENTÄSEITSEMÄN

KELLO ON KOLMEKYMMENTÄKUUSI

Tɘɿäƚ vɘƚäyƚyväƚ ƚoiƨƚɒ, ɘiväƚʞä nɘ ʞoƨʞɒɒn ʜɘiʜin ɘbɘƨ iƨʞɘyƚynɘɘƚ. Mɒɒilmɒ on muuƚƚunuƚ ʞäänƚɘiƨluvuʞƨɘɘn.

Muƚƚɒ ʞun ʞɒƚƨon ʜänƚä, ƚiɘbän, ɘƚƚä ʜän on ʞuolluƚ.

Aika on kääntynyt takaisin, ne hetket ovat siinä taas.

Minä tunnen sortuvani, kun kaikkivoipaisuuteni illuusio säröilee. Enkelini ottaa minut vastaan ja antaa minun hengittää.

Rukous ei enää taida riittää, mietin, kun viisarit iskevät jälleen kerran yhden askeleen eteenpäin. Olen irroittanut niistä otteeni.

Aika valuu eteenpäin, ja katson uudelleen, miten kaikki he katoavat, kaikki he kuolevat. Uudelleen, uudelleen, uudelleen.

RAUTA, JOTA ET PYSÄYTTÄNYT, VIE UMBRAN
LIHA, JOTA ET VOITTANUT, LYÖ DELEVAN
KÄSI, JONKA KUVITTELIT, SYÖ DEIKAN
k ä s i jonka kuvittelin tappaa deikan
k ä s i
k ä s i

tik tok

muista rakkaani

tik tok

muista rakkaani

TIK TOK

MUISTA RAKKAANI

ja lopulla on nimi

Kaikki, mitä päässäni on, valuu valtoimenaan todellisuuteen, joka hädissään pakenee. Minun uneni, alitajuntani, kuvitelmani, ne kaikki toteutuvat. Ne tappoivat mielen toan, ne haluavat enemmän. Ne haluavat päästä ulos, toteuttaa epäuskoni ja unelmani, kontrolloimattomana pilvenä tuhoa ja katkeruutta.

se sattuu

sattuu

Ko-Metru
Huomiseen on vielä matkaa
hetket eivät liiku vieläkään

Katson kuolemaa ympärilläni. Hengetöntä mielen toaa, jonka tapoin uskoni puutteella. Kaupunkia, joka huutaa virheitteni alla.

Teinpä minkä tein, todellisuus on kuin vastatuuli. Mielessäni käy ajatus; mitä jos en halua tätä? Mitä jos hinta, joka maksetaan, on liian korkea? Mitä, jos sielun pilkkominen sattuu liikaa?

Kromidien veitset lävistävät mielen toan pään. Viimeisillä voimillaan hän oli anonut apua, armoa.

Tuli, joka pyyhkii halki aluksen reaktorien saatua osuman, korventaa mielettären pelkäksi tuhkaksi.

Kädet, joilla Matoro tähän tarttuu auttaakseen, työntävät sormensa läpi tämän pään.

Uudestaan. Ja uudestaan.

♬ Tiedän, että haluat sitä~ ♬

Minä tarraan entistä tiukemmin kolmeen siruun, jotka pyörivät tanssiaan käsieni välissä. Ne ovat kaiken moraalin yläpuolella, ne ovat puhtaita kuin hiotut unelmat. Kovia ja kiiltäviä, kuin jäinen taivas. Pyhiä kuin loputtomuus.

Minä yritän tukahduttaa sen äänen, mutta se on hetki hetkeltä enemmän minä. Enemmän Matoro ja vähemmän Itroz.

Enkelini liimaa epäonneni sirpaleista peilin, ja kun siihen katson, näen kuvani jäätyvän epätoivoisena. Peilissä Mustalumi, tuskan todistaja, toteaa turhaksi taistelun. Miten taistella jotakin vastaan, joka voittaa aina? Miten murtaa itse todellisuuden punainen kudos?

Katson tähteä, joka taivaalla minulle nauraa. Katson tunteitani, jotka ovat olleet jäässä sitten kuningattaren. Katson kuiluun sisälläni, siihen jota kutsun sielukseni, mutta näen vain lukot ja laudoitetut ikkunat.

Tunnen, miten valkoiset viisarit yrittävät tikittävät eteenpäin, takaisin siihen hetkeen, josta ne taaksepäin käänsin. Tunnen, miten maailma pyristelee päästäkseen eteenpäin. Korjatakseen virheen. Minut.
Tiedän putoavani siipirikkona alas, jos nyt pysähdyn. Ja minä pysähdyn, jos putoan.

Aina joku ottaa Nimdan. Aina joku kuolee. Aina joku ottaa Nimdan. Aina joku kuolee. Aina joku ottaa Nimdan. Aina joku kuolee.

Se on kohtalo, Itroz kuiskaa, ja silloin minä tiedän, miksi olen. Minäkin seuraan kohtaloa vain rikkoakseni sen. Minä, makutani sätkynukke, kellonmurhaan kasvatettu.

Annan pohjoistuulen riisua mieleni siitä järjestä, joka minua estää astumasta portista tyhjyyteen.

Katson alas tuonne syksyiseen horisonttiin.
Kaksoisaurinkojen punertava hohde on kadonnut mereen. Vain tähti, niiden sanansaattaja ja vartija, katselee öistä kaupunkia. Katselee kaikkea pahaa tekemättä mitään. Ei sen tarvitse tehdä, sillä kaikkeus on sen orkesteri.
Kylmät kahleet pitävät minut maassa, pyörässä, todessa – repien siipieni luita ja lihaksia. Tunnen routaisen sydämeni palavan tulta, joka jäädyttää kaiken. Tunnen hetken, jota olen aina välttänyt ja odottanut, tulevan. Tunnen patojen avautuvan. Pelkään sitä, olen aina pelännyt. Mitä jos voittaessani tajuan hävinneeni? Mitä jos voitto paljastuu tuhkaksi ja sirpaleiksi?
Mutta pelko antaa voimaa astella eteenpäin.

Kuusi siipeäni ovat puhtaat kuin routa, valkaistu mieleni lipeällä ja petturuuden kalkilla.
Nousen haparoiden jaloilleni. Kun niveleni antavat painavan vastalauseensa, levitän siipeni ja kahleet repeytyvät siitä galvanoidusta teräksestä, joka on ajattoman maailmani lattia.

Kolmisilmäiset kasvoni heijastuvat tuhansista sirpaleista, joiden vallassa todellisuuteni on. Taivas on yhtä särkynyt kuin sieluni.

Arkkienkeli
Silloin

Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.
Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?

Sanon sanat, joilla tunnustan olevani hukkunut.
“Lopetin taistelun demonieni kanssa. Nyt olemme samalla puolella.”

Siis aloitan tuhon ja kadotuksen, jota historioitsijat voitoksi kutsuisivat.

Maailma ei pyöri. Aika ei liiku. Ne tottelevat minua. Olen itse Arkkienkeli, Aineen Herra.
Ja on minun loputon päiväni vailla huomista. Ikuisuuden läpi kaikuu kosmoksen kudelmien kipu, kun matematiikka, joka niitä pitelee yhdessä, tuntee repeytyvänsä pyhän valkeuden alla.
Tunteeni ovat tuhat lumimyrskyä. Kehoni on taivaallisen rangaistuksen väline. Kolme toistensa ympäri kieppuvaa kauneutta ovat sieluni, voimani, kohtaloni.

Arkkienkeli
Silloin

”En ole vuosiin ollut näin sekaisin”, lausui makuta. Hän tuijotti klaanilaisia.
”Ja se tuntuu aika mukavalta.”

Kaikki se tuska ja kipu, josta pidin kiinni pitkään, purkautuu kuin Karzahnin jäätä syöksevät tulivuoret. Minun ei tarvitse olla hyveellinen, minun ei tarvitse olla reilu. Se on vain tappanut niitä, jotka ovat lähelläni olleet. Minä korvaan herkkyyden voimalla, tahdolla.

Katson kaikkea sitä pahaa, jonka tuhoamiseen olen omistanut elämäni. Se ei ole kuollut. Se ei ole kaatunut. Se ei ole kaatunut, koska olen yrittänyt olla osa sitä. Nyt olen sen yläpuolella. Jäässä haluan katsoa maailman palavan, kaikien niiden paholaisten nähdä käteni alle kaatuvan.

Arkkienkeli
Silloin

Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?

Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.

Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.

Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.

Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.

Tahdon tuskan. Tahdon vaivan. Tahdon veren.
Tahdon ne, jotta edes hetkeksi uskotella onnistuneeni.

Hulluuden juuret. Kromin miehet. Kaaoksen kellopelit. Putoava, rautainen tähti, jolla olen.

Minä tapan, tuhoan ja raastan ne kaikki riekaleiksi.

Kylmä on jo niin, hetket hupenevat. Kello lähtee taas kohta käyntiin, kohta se taas pinoaa ruumiita jalkojeni juureen. Ennen sitä minä tuhoan, minä murskaan läheltäni kaiken, joka on syypää tähän tuskaan. Minä annan veren virrata itkiessäni omaa tuskaani tuhon silmässä. Suuren Hengen ahjo, suihkulähde aineiden, raivoaa ympärilläni.

Arkkienkeli
Silloin

”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”

Liekeissä huutava Zairyh tunsi, miten todellisuus kääntyi sitä vastaan. Se tunsi jäätyvänsä, se tunsi palavansa, se tunsi tukehtuvansa, se tunsi sekoavansa. Juuret repeytyivät, kun jumalallinen sinisyys hajotti valheiden verkon kappaleiksi.

Arkkienkeli
Silloin

”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”

Mutta se ei häntä haitannut. Hänen siemenensä itivät kaupungin alla, ja sinne hän palaisi viimeistelläkseen tehtävänsä. Kasvi hylkäsi Angoncen kasvustonsa ja vaipui alas odottamaan.

Arkkienkeli
Silloin

”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”

Ikuisen vihan päivä lankesi Kromin ratsastajien päälle, kun jäiset vasamat lävistivät heidän polttiaishaarniskansa. Kylmyys jähmetti heidän punertavan massansa, ja roudan rikkoutuessa oli heidän kehonsa yhtä sinistä silmää.

Zainahille se oli kahdeksas kerta. Kipu loppuisi pian, hän tiesi.

Arkkienkeli
Silloin

”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”

Mitä pidemmälle tuhoan sitä syvemmälle itsepetokseeni vajoan. En tee tätä koska haluan mainetta, kunniaa. Teen tämän, koska rakastan ja haluan hyvää.
Olet unohtanut, miltä tuntuu rakastaa, enkeli vastasi vihan olennolle, jonka hän oli minusta lietsonut. Kaikesta rakkaudestasi olet saanut vain tuskaa.

Arkkienkeli
Silloin

”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea, Oraakkeli tuhahti uhmakkaana.”

Irvistän ja tuhoan. Olen enemmän kuin koskaan, ja silti olen tuskissani. Paholaisen sirpale hymyilee vieressäni – hän rakastaa kaltaisiaan. Hän ohjaa minua hellästi, kun kolmen sirun ikuinen tanssi teki synkimmistä toiveista, veren ja vihan haluista, todellisuutta.

Alus, joka leijuu taivaalla kanssani, pysäytettynä hajoavien kristallitornien ja siihen iskeytyvien ohjusten kanssa, alkaa muotoutua joksikin alitajuntani itiöksi. Kuulen, miten materia huutaa, kun se taipuu palloksi, omaksi pieneksi kuuksi, täynnä jäätä ja kuolemaa. Tiedon kristallien kappaleet ovat sen renkaat, terästä sen hammaksiset tornit. Valkoisen ohjukset kiertävät sitä vain palasina koneistossa. Minä syöksen sen kaiken mereen, minä syöksen sen pahuuden lähtösijoille.

Ja maisema on geometrisesti mahdoton

Näen, miten rautainen tähteni syöksyy mereen, hukkuu, heittää aallot päin jäisiä telakoita.
Näen, miten Veden kaupungin äärimmäinen pohjoiskärki hajoaa, kun kuoleman instrumentit osuvat Kirouksen Portteihin kuin komeetta. Muistot särkyvät niin fyysisinä ympärilläni, mennen rikki ja unohtuen. Leijun taivaalla vain kaaos ympärilläni ja Kolme ystävinäni.

Tunnen, miten kaupungin paha allani kuolee. Miten vortixxin kaaokseen ajamat koneet hajoavat, miten syrjäisten kujien hiiviskelijät ja murhaajat kaatuvat maahan mielet sirpaleina. Mieleni marionetit tutkivat sieluja, henkiä, mieliä, kaikkea mitä kaupungissa on.

Ilmaraptori
Silloin

”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan.
Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi.
Sinä käytit sen voimaa, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.

Kunnes tajuan, että se on liikaa.

Minä huudan kaikkea sitä loppumaan.
Mutta ei, en minä ole oman tahtoni herra.
Minun tahtoni on minun sydämeni sätkynukke.

♬ Prinssi, olet kulkenut katumuksen ja kääntymisen toiselle puolelle~♬

Minä yritän hillitä itseäni, mutta makutani hallitsee minua. En tiedä, kuinka kauan se on hallinnut minua. Se on niin syvällä sydämessäni, että voisin luulla sitä itsekseni, mutta tiedän, etten halua olla se.

Itroz, minä parahdan. Lopeta.

Emme me voi luovuttaa, hän siteeraa minua. Emme kaiken tämän jälkeen.

LOPETA!

Haluat olla enkeli, hän vastaa. Tiedät sen itsekin; olet aina tiennyt. Ja kaikki, mikä seisoo sinun ja taivaan välissä, on kello.

Kello, sanon ja näen sen.

Kultainen pyörre on hirmuinen – vahva ja voittamaton. Se pyörii kaikkialla ympärilläni, kohtalonani joka yrittää minun jumaluuteni hukuttaa. Minä tiedän, että jos rikkoisin sen, kaikki olisi käsissäni.

Se oli ollut joskus kello, mutta minä olin satuttanut sitä. Sen rattaat ja viisarit pyörivät kovempaa ja kovempaa, satuttaen kovempaa ja kovempaa. Kaiken pyörivän kultaisen, veren tahriman ainevuoksen keskellä avautui aikakausien kuilu, joka veti kaiken ajan virtana sisäänsä, saaden sen virtaamaan vain yhteen suuntaan. Mielen Prinssi seisoi kivenä virrassa, estäen ja vastustaen sitä.

Se on portti, josta oli astunut niin harva. Moni oli yrittänyt, mutta vähäinen oli läpikäyjien määrä.

Enkelini pakottaa minut syvemmälle kolmeen siruun, syvemmälle jumaluuteen. En halua sitä, en halua sitä, en halua sitä. Enkelini pakottaa minut. Syvemmälle, korkeammalle. Enkeli haluaa kaiken vallan, enkeli haluaa voiman, enkeli haluaa tuhota pahan. Enkeli on optimisti, enkeli uskoo. Enkeli on valkoinen, kaunis enkeli enkeli enkeli haluaa maailman paremman syvmmän hyvemmän se on vailla heikkoutta vailla epävarmuutta se minä haluan olla se on täydellinen minä hyvä pyhä enkeli enkeli

Imaginäärisesti ottaen Cencordissa
Huomiseen on vielä matkaa
Hetket eivät liiku vieläkään

Klik.

Se on ääni, joka kuuluu, kun lukot aukeavat.

Holvit, jotka Ritarikunta tai Itroz olivat aikanaan sulkeneet, olivat kaikki kirkkaita kuin itse mielen sirut. Mitä k o r k e a m m a l l e nousen, sitä selvempänä minä näen kaiken.

Taivaan halki kulkee särö. Onko taivas vain minun särkyvän mieleni tuotos, vai aneleeko ja taivaankansikin armoa siruilta?
Pysy ylhäällä, pyydän säröjen levittäytyessä läpi todellisuuteni. Taivaankansi, pysy ylhäällä.

Katson sirpaleita. Ne ovat kuin peilejä. Ne ovat minä. Minä silloin, minä nyt, minä sitten.

Xia, Metsästäjien linnake, komentotornin kolmas kerros

”Huh, sepäs oli!” Matoro mutisi ja kehui sitten vielä kuuluvalla äänellä Kapuraa. ”Hienosti hoidettu!”
”Samaa mieltä, kiitos”, Suga hymyili leveästi.
”Nyt, nämä salkut”, Mustalumi kuulosti määrätietoiselta. Hänellä oli käsissään sattumalta mukaan tarttunut laukku sattumalta räjähdyksestä selvinnyt. Silti se ei tuntunut sattumalta.
Laukku avautui. Sieltä paljastui puolet siitä, mitä he olivat tulleet etsimään. Nimdan siru.
β.

Kolmikko tuijotti sitä jähmettyneenä puoli minuuttia.

Puoli minuuttia, joka tuntui tunnilta. ”Toinen pala ei ole täällä”, Summerganon sanoi kuin transsissa. Jään sotilas sulki laukun ja otti sen. ”Meidän on siis aika poistua.”

♫ Nyt sinulla on ensimmäinen~ ♫

Deltan temppeli

Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös.
Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset.
Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen?
Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako ja ystävien kuolema.
Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi
Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.
Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.
Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi.

♫ Marionetti tanssi narujensa tahtiin. Sätkynukke, koukkuihinsa kytketty reppana. Pyristeli siinä missä Mustalumikin. ♫

Sortuva Katedraali

”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro the Blacksnow.”

♫ Lienisikö maailmasi parempi, jos olisi toiveesi täyttynyt? Jos olisit haudattu Ath Nuille? ♫

Onu-Metru

“Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, kenraali Xen vastasi kätellessään toaa hyvästien merkiksi.

Deltan temppeli

”Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne”, Kezen sanoi orjallisesti. ”Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.”

Matka Metru Nuille

”En ajatellutkaan””, Matoro vastasi edelleen kovin ärtyneen oloisena. “Minä kyllä kannan vastuun omista teoistani.””
“Ongelmana vain se, että ne saattavat vaikuttaa muihinkin”, Kapura sanoi.

Karzahni

”Olkoon Karzahnin siunaus matkanne yllä”, saaren jumalkuningas toivotti toille heidän jättäessään tämän linnoituksen.

Ajatusten tulva täyttää mieleni. En hallitse niitä, ne hallitsevat minua.

Xia, vuorenrinne

”Me voitimme”, Matoro totesi hiljaa katsellessaan tehdasalueelle. Kapura oli jo toipunut edellisestä koitoksestaan ja oli valmis toimintaan. Jään toa oli asettanut Nimdan sirun panssareihinsa.

Salainen pyhättö

”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin hänelle.”
Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
”Kiitos. Kiitos kaikesta.”
Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

Arkkienkeli

Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan.
Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi.
”Ha.”
Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.
”Haha.”
Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs.
Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.
Hahaha.
Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin.
Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen. Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.
Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.

Ne kaikki hetket, ne olivat samassa yhdessä ajan ja tilan pisteessä. Kaikki tapahtuivat, uudestaan ja uudestaan.

Matka Metru Nuille

”Paluumatkalla tunnelma oli täysin kuollut. En ole tuntenut sellaista epätoivoa ja masennusta aikoihin…” Mustalumi viimeisteli kertomuksensa Arkkienkelin tapahtumista. Ilta oli kylmä.
”Älä vaivu epätoivoon ja masennukseen”, Umbra vastasi ystävälleen. Minulla sattui niin kivasti että sain tietää että koko elämäni on vain jonkun hullun makutan kirjoittamaa fantasiatarinaa enkä ole antanut sen pahemmin vaikuttaa elämääni vaikka tiedän että pimeyden kammotus on tehnyt minusta tällaisen. On vaikea uskoa vapaaseen tahtoon tai kohtaloon kun joku on sormeillut sitä melkein siitä asti kun minut luotiin tähän maailmaan valon ritari kertoi tutkimustaan omasta itsestään. Ei tämä elämä sen huonommin mene nyt kuitenkaan.”
”Joo, minä ajattelen noin. Tai haluan ajatella. Haluan ajatella, että kaikki muuttuu hyväksi. En vain Minusta tuntuu, että niin ei kannata ajatella. Optimismi tuntuu aina välillä olevan niin turhaa…”
”Hei. Olet menettänyt kätesi, kuollutkin kerran ja taistellut universumin suurimmassa sodassa ja nytkin etsit käsiisi voimaesinettä jonka perässä on koko universumi. Olet selviytynyt tähänkin asti voittajana. Ja selviydyt vastakin, koska sinulla on koko Klaanin ja minun tukeni puolellasi! valon toa vastasi. Tuntuu välillä että olet meistä puhtoisin, vaikka sinua Kuralumeksi kutsutaankin.”

Matoron oli pakko hymyillä. ”Kiitos”, hän vastasi hiljaa.

Umbran ääni oli aina niin rauhallinen ja pohtiva. Luotettava. ”Yhtenäisyydelle”, Loistava Majakka täytti lasinsa.

Matoro kippisti.
”Yhtenäisyydelle”, Matoro toisti. Kumpikin joi.

”Muistatko vielä sitä aikaa kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme mitä suurimpia vaaroja ja adrenaliinipurkauksia? Eikö se ollutkin hienoa aikaa? Löysimme toiveiden kiven ja sieniviinareseptin Manulle ja antiikkisia höyrykoneenosia Tongulle. Mitä sillekin hienolle ajalle oikein tapahtui?” U kertoi. Viini oli tehnyt hänet tavanomaista puheliaammaksi ja toi muistoja pintaan.
”Nazorakit tapahtui. Nimda tapahtui.” Jään toan ääni haikaili mennyttä.
”Ne vanhat ajat olivat silloin joskus, kun Klaania ei uhattu ja maailma toipui Sodasta. Nyt se on unohtanut kaiken ja taantuu taas. Että minä kaipaan niitä aikoja.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen valon toa jatkoi: ”Me voitamme tämän sodan ja saamme Nimdan hyppysiimme. Heitämme sen vaikka Punaiseen tähteen ettei sitä kukaan saa käsiinsä niin kaikki voivat kinastella keskenään ilman ylivoimaisia mieliaseita. Ehkä ehdotan tätä suunnitelmaa sitten joskus Kepelle, sille pyörivälle keksijällemme Nimda Punaiseen tähteen”, U mietiskeli. Hän itse piti ideastaan. Paljonkin.
”Kumpa se olisi noin yksinkertaista”, Matoro totesi hiljaa. Hän arveli, että Nimda aiheuttaa heille vielä paljon, paljon vaikeuksia. Hehän ovat parhaillaan menossa etsimään Deltaa. Samaa sirua, jonka takia Matoro menetti kätensä. Toa ei voinut olla ajattelematta keskusteluaan Oraakkelin kanssa. ”Oi, kunpa se olisi niin yksinkertaista…” Matoro toisti. Hän laski lasinsa pienelle pöydälle kansituolin viereen.
”Välillä tuntuu että olen menettänyt niin paljon ollessani erilaisilla tehtävillä. En ollut puolustamassa klaania kun tappajakoneet hyökkäsivät. En ollut puolustamassa klaania kun pommitus tapahtui ja olin aivan muualla kun Make taisteli Zyglakeja vastaan klaanin linnoituksessa. Niin paljon kärsimystä ja minä en ole tehnyt mitään. En niin mitään kyynel putosi Umbran silmäkulmasta. Klaani oli antanut hänelle kaiken, hyväksynyt hänet vaikka hän oli kerran uhannut koko klaanin perustuksia, etsinyt paikkaan lisää uusia naamoja ja saanut paljon ystäviä mutta silti ritarikunta oli mennyt kaiken edelle ja hän ei ollut voinut puolustaa kotiaan.”
”Hei, Klaani on parasta mitä elämässämme on koskaan tapahtunut. Hoidetaan Nimda kotiin ja pätkitään torakat. Sitten elämä voi olla taas mukavaa, edes hetken…”

Kaksikko katsoi iltataivaalle. Tähdet tuikkivat merkiksi elämän jatkumisesta ja siitä että oli toivoa tulevasta. Punainen tähti piirsi viivaansa taivaalle, jatkaen ääretöntä matkaansa halki taivaankannen.

hih

Bio-Klaani

“Kehenkään ei voi luottaa nykyään”, Kapura sanoi. “Kuulit arvatenkin Mäksästä? En olisi ikinä arvannut.”
“Tosin varmaan tässä vaiheessa kannattaa lopettaa turha luottaminen. Liian isoja asioita pelissä”, Kapura jatkoi onnettoman kuuloisesti.
“Joo. Tongu kertoi. En voi uskoa, että se olisi oikeasti loikannut. Eihän- eihän se ole mahdollista. Ei kukaan tekisi niin”, Matoro totesi. “Tai sitten minä vain uskottelen niin itselleni”, hän lisäsi surumielisesti.

hi hi hi

Trooppisehko saari merellä

Matoro kääntyi kohti trooppista metsää. Toa livahti saniaisten ja harakeke-kukkien joukosta viidakkoon ja vain käveli eteenpäin.

”Kuka puhuu?” Toa kysyi hölmistyneenä metsän keskellä. Hän kuuli ääniä päässään.
Makutat lukitsivat minut naamioon. He halusivat, että en ikinä vapaudu.
Hikipisara valui kanohi Cencordin pintaa. Matoro yritti huutaa, mutta tajusi, ettei pystynyt hallitsemaan kehoaan kunnolla.
Miten voisit pyristellä mielenvoimiani vastaan? Olet heikko, etkä ymmärrä mitään vaarallisimmasta aseesta, vaikka sitä himoatkin.
”… Himoan mitä?”, Matoro kysyi, muttei saanut vastausta.

♫ Ajatustensa sätkynukke. ♫

♫ Emmekö me kaikki ole? ♫

Käden ilmalaiva, meri

”Miksi kaikki tuntuu aina kallistuvan näihin pieniin siruihin?” Killjoy puheli, sormeillen valkoista Nimdan sirua käsissään.
”Ja me emme edes tiedä kunnolla mitä ne ovat”, Kapura lisäsi.

♫ Me otamme kiinni ajatuksesta ja menemme mukana. ♫

Bio-Klaani

”Olemme kuulleet siitä, että joukossanne saattaa lymyillä petturi. Onko se totta?” Sadje kysyi.
”Ikävä kyllä, näyttää että se on totta.”
”Emme voi ottaa riskiä, että siru päätyisi Allianssin käsiin. Jotkut sen jäsenistä näyttävät tietävän, mitä siruilla voi tehdä ja saisivat hirveätä jälkeä aikaan siruja käyttäessään.”
Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen.
Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.

Bio-Klaanin Arkistot, Makoki – Veljeskunnan aikakirja

Makuta Itroz oli Makutojen tiedemies ja oli erikoistunut naamioiden ja psyykkisten aseiden kehittämiseen. Hän oli syrjäytynyt ja omistautui täydellisesti projekteilleen. Harvojen tietojen mukaan hän näki erään voimakkaan mielensisäisen aseen käytössä jonka jälkeen sulkeutui laboratoriosaarelleen. Projekti ei tietojen mukaan ikinä tullut valmiiksi, sillä Itroz teloitutettiin saamattomana.

♫ Joskus teemme niin, koska pidämme ajatuksesta. Ehkä se ajatus antaa meille voimaa tai varmuutta. ♫

Etelä

Jään Toa lähti huoneesta pois ja jäi hänelle ja Xxonnille annettuun pieneen puukalusteilla sisustettuun huoneeseen. Hän heitti Makutojen arkistoista ottamansa kansion pöydälle ja istuutui.
Kannessa luki suurella Makuta Itroz. Toa avasi tummanruskean kansion. Sen kannessa tuijotti Veljeskunnan sinetti.

…niissä oli oudointa se, että Itrozilla ei ollut päässään kanohi Cencordia, joka hänen paikallaan kuitenkin oli seinällä…

…löysi jotakin kiintoisaa. Sisäkansio nimeltä Projekti Nimda. Matoro avasi sen nopeasti. Siinä oli ensin kuvia Nimdan sirpaleista sekä hapertunutta tekstiä niiden alla – siitä ei tosin saanut mitään selvää tekstiä projektista, jossa pyrittiin luomaan ase joka hyödynsi Nimdan voimaa. henkilökuva makutasta. Matoro avasi viimeisen sivun ja luki sen: Teloitettu epäonnistumisessa uskotussa tehtävässä sekä Makutain velvollisuuksien laiminlyönnistä. Matoro tuijotti tyhjyyteen hetken. Sitten hän ryhdistäytyi ja otti kansion uudestaan käsiinsä. Jokainen tavu olisi luettava kaikkien mahdollisten mainintojen löytämiseksi

Itrozin omakuva hämmensi Matoroa. Makutalla ei ollut päässään kanohi Cencordia…
Itse makuta näytti siltä miltä suurin osa heitä; tummanpuhuva hahmo, lepakonsiivet ja punaiset silmät Itroz oli ilmeisesti keskittynyt älykkäisiin raheihin. Erikoistunut mieleen.

…näytti siltä että Nimda olisi ollut projektin esikuva, ei tuote. Itroz yritti siis jäljitellä Nimdan voimaa.

♫ Tai sitten haluamme eroon siitä ajatuksesta. Ehkä se kertoo jotakin meistä, mitä emme halua kuulla. ♫

Bio-Klaani

Nukkeja ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt
hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan.
Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.
Kannattaisiko vain antaa olla? Hänhän on jo hankkinut Klaaniin yhden sirun Nimdaa. Miksi riskeerata ainutta elämäänsä johonkin muinaiseen salaisuuteen?
Matoroa totta vie kiinnosti kaikki tieto, kaikki salaisuudet Nimdasta. Mutta kun sen vaatimat uhraukset tuntuivat olevan suurempia kuin hyöty.
Silti jokin hänen päässään pakotti hänet yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Nimda kiehtoi ja pelotti. Matoro ei uskonut ajatuksiaan. Hän myönsi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, että häntä pelotti.

♫ Ehkä ajatuksemme pelottavat meitä, ja suljemme ne siksi syvälle? ♫

Bio-Klaani

“… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
“Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.

Ajatukseni keskeytyy, kun putoan kuiluun. Läpi ajan. Ajatus räksättää. Kra-kra-krah, se sanoo.

Kristallisaaret

Pieni sinivalkoinen matoran vaelsi lakeuksilla. Kaikkialla näkyi valkoista lumiaavikkoa. Taivas oli yönmusta, ja tuhannet tähdet hohtivat puhdasta kirkkauttaan. Matoranilla oli kylmä, mutta hänellä oli hyvä olla. Hän sai tehdä sitä mitä halusi. Nauttia kauniista luonnosta ja tyydyttää seikkailunhalunsa.
Matoran hyppäsi selälleen lumeen. Hän katseli harmaan Akakunsa läpi ääretöntä taivasta. Niitä tuhansia tähtiä. Hän toivoi, että saisi olla joskus niiden joukossa. Hän tahtoi nimensä tähtiin. Hän halusi, että hänet muistettaisiin.

Deltan temppeli

Matoro tunsi poltteen ja näki miekan tulevan mahansa läpi. Toan suu avautui
väkisin tuskanhuutoon hänen yrittäessä pintaan, mutta miekka liikkui nopeasti ylöspäin lävistäen Matoron vartalon rintaan asti. Toan liikkumaton ruumis irtosi Marionetin miekasta kuin hidastettuna ja veri muutti veden hitaasti sameaksi.
Marionetti liikahti sivuun ja katosi näkyvistä.

Hylky

Aluksessa oli enemmän kalleuksia mitä matoran oli koko elämänsä aikana nähnyt. Puualus, purjeet riekaleina, lepäsi matalikossa kallellaan. Se oli palanut pahoin ennen kuin lumisade oli sammuttanut lieskat ja rauhoittanut maan.
Kaksi muakanmetsästäjää katselivat henkeään haukkoen aarteiden määrää, joka kolmimaston ruumasta pursusi. Oli hopeaa, jalokiviä, kauniita kankaita ja patsaita, maalauksia ja vanhoja kirjoja
Kuolleista skakdeista päätellen kyseessä oli Liekkimiesten ryöstösaalis, vanhempi matoraneista mietti katkerana. Onneksi Mata Nui oli antanut karman toteutua ja paiskannut pahan aluksen tuhoonsa.
Meidän pitää kertoa tästä muille”, Kadin-kasvo totesi katsellessaan ympärilleen.
Mutta Matoro ei vastannut. Hän vain piteli käsissään toa-kiviä, lasittunut katse niissä kiinni.

Cencord

Kaikki oli valkoista.

Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään. Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.

Metru Nui

Kun sininen kristallinterävä keihäs iskeytyi muskelikasta olentoa valtimoon, Matoro irvisti. Verta roiskusi kaikkialle. Jään toa hyppäsi taaksepäin. Räjähti. Tomua ja ruumiiden silppua lenteli. Toa pyyhki pimeyden metsästäjän verta naamiostaan inhoa täynnä. Hänen veren tahrima maaveljensä pumppasi raketteja vastustajia kohti, ja nauroi samalla.
Tomupatsas kohosi ilmaan. Kuului vaimea tärähdys, ja suuri halli romahti. Nuorukainen syöksyi kohti ruskeaa toakumppaniaan, mutta sortuva kivimassa hautasi toan raa’asti alleen. Harmaavalkean toan haarniska oli aivan tummunut. Hän hyppäsi kivien taa ammusten kaikuessa taistelutantereella. Toan voi pahoin. Hän ei kestäisi tätä helvettiä yhtään pitempään.

Salainen pyhättö

”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”
Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää
Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
Olen menettänyt jo toivoni, hän sanoi vaisusti.

Metru Nui

”Hän pudottautui alas viimeyönä.” Salaman toan Faxonilla oli jäinen ilme.
Matoro katsoi varovaisesti yli Coliseumin muurinharjan. Siellä ne olivat, Varjotun legioonat. Kaikkialla. Kaupungin keskus oli ollut niiden rautakourissa Käden kaatumisesta asti.
Petturit.

”Ei hän koskaan vaikuttanut siltä, että…” jään toa yritti muodostaa sanoja tiimitoveristaan. ”Siltä, että hän…”
Tahtoa voi taivuttaa vain tiettyyn pisteeseen ennen kuin se katkeaa”, vastasi ukkossoturi. Toiset kestävät sitä paremmin kuin toiset.”

Karzahni

”Onko hän aina tuollainen?” Nurukan kysyi hiljaa Umbralta.
”Omatoiminen ja itsevarma? Kyllä hän on”, Umbra vastasi.
”Ei vaan itsetuhoisen idioottivarma”, Nurukan korjasi.
”Me olemme päässeet sillä asenteella läpi aika monesta seikkailusta”, Umbra vastasi.
”Se ei takaa että se toimisi aina”, Nurukan jatkoi.
”Sitä päivää odotellessa”, Umbra vastasi. Hän ainakin oli huomannut saaneensa annoksen itsevarmuutta.

Zakaz

”Painu helvettiin, toanrääpäle!” keltainen skakdi huusi syvällä baritoniäänellä työntäessään laihan jään toan ulos kartanonsa ovesta. ”Se on ollut ja mennyt, eikä sinun uhoamisesi saa heitä takaisin. Nyt teeppä meille kummallekin palvelus ja mene etsimään elämääsi muuta sisältöä.” Pulisonkiskakdi puhalsi mahtavan savuringin sikaristaan pisteeksi lauseelleen.

Itrozin arkistot

Matkasin Pohjoisen Mantereen rannikolle Turagan kertomaan paikkaan. Löysin suuren temppelin.
Tapasin siellä vanhan Toan joka näytti Nimdaa minulle. Tämä oli varmaan tilanne, jossa innostuin mielitutkimuksesta.
Aloitin laajamittaiset Nimda-tutkimukset. Lainasin sirua tutkimuksiin. Pelkäsin Makutoiden ottavan sirun minulta. Tarpeellisten testien jälkeen piiloitin sen takaisin temppeliin.

Luulen tulleeni vainoharhaiseksi. Rakennutin maanalaisen laboratorion. Eristäydyin. Olentoja.

Kolmannen Mielen naamion prototyyppi näyttää lupaavalta. Saarella on jotakin. Ei. Vainoharhaa.

Sain naamion valmiiksi. Destralilla tapahtui vallankumous.

Cozua, Routajaismeri

Kaikki se oli uutta ja ihmeellistä toalle, jonka Ritarikunta oli pelastanut ja värvännyt elämän synkältä puolelta. Jääkanjoniin kaiverretussa koulutustukikohdassa olot olivat ankarat, mutta se kaikki loisti uskoa ja vakaumusta, jollaista ei jään sotilas ollut aiemmin nähnyt.
Ei hän paljoa tiennyt siitä, missä oli mukana. Viime kuukaudet olivat menneet mielen ja kehon lujuutta harjoittaessa. Hänellä oli opettajanaan valkea ritari etelän kuningaskunnista – kenties rohkaisevin henkilö, jonka Matoro oli koskaan tuntenut.
Kun jään toa oli saapunut aloittamaan uutta elämäänsä, hän oli syvissä vesissä ja vailla uskoa. Hyvä jumala ei antaisi kaupungilleen tapahtua niin, hän oli ollut vakuuttunut. Sitten hän kohtasi tämän titaanin, kiiltävässä haarniskassaan ja kirkkaalla mielellä, joka uudelleensytytti toivon hänessä. Heidän käydessään läpi miekkailuliikkeitä hänen opettajansa kertoisi hänelle siitä, miten Kohtalo yritti säilyttää maailman järjestyksen. Jääkanjonin seiniä kiivetessään Matoro kuulisi, miten Suurella Hengellä on kaikelle suunnitelma, ja paha oli vain hyveiden poissaoloa. Ja kuukausien kuluessa Matorosta muotoutui Mustalumi, ja hän teki itselleen uskosta ja toivosta haarniskan, jolla pärjäisi elämässä ikuisesti.

BKS Hildemar

”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville.”
”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.”
Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten.
”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.
”Annan vastuun sinulle”, Matoro, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.”

Daxia

Nuori jään toa mustassa haarniskassaan istuutui metallituoliin keskelle kirkasta tilaa. Hän nyökkäsi valvojalle, puna-akakuiselle pikkumiehelle lasin takana, ja tämä nyökkäsi takaisin. Matoro huokaisi ja yritti tyrehdyttää jännityksen sisältään. Onneksi sitä ei kohta enää olisi.

Ritarikunnan valkotakit kiinnittivät hänet tuoliinsa. Joku kysyi Matoron vointia. Aloitetaan nyt vain, vastasi toa.

Tuoli kallistui taaksepäin väen poistuessa tilasta. Valvomon lasin takana operaatiota seurattiin.

Tik. Tok. Tik. Tok. Se kuului kellopelin raksutuksesta, kun messinkinen enkeli asteli ohuilla metalliraajoillaan toan taakse. Sen askeleet olivat harvoja ja pitkiä. Mustalumi ei sitä nähnyt, mutta muisti monet tarinat, joita väki Daxialla tapasi kertoa. Joidenkin mukaan Artakhan koneet olivat huiman kauniita, kuin hienoimpia veistoksia. Toiset vannoivat niiden olevan hirvittäviä katsoa, pelkkiä myrskyjä talttateriä ja rautalankaa.

Tik. Tok. Tik. Tok. Se oli miellyttävä ääni. Matoro tunsi kylmän tuulahduksen, kun kone pysähtyi aivan hänen taakseen. Kylmistä väreistään huolimatta hän hyvästeli mielessään kaikki ystävänsä Ritarikunnassa ja toivotti uuden elämänsä tervetulleeksi.

Siniset kädet nousivat hänen päänsä sivuille. Niiden nivelet raksuttivat kuin rataslukot.
Kylmät metallikädet laskivat terävät sormensa pian entisen Mata Nuin Ritarikunnan palvelijan ohimoille ja silmäkulmille.

Ja toa tunsi kiellettyjen ajatuksiensa katoavan.

Metru Nui

“Matoro on ollut perin outo Svarlen kohtaamisen jälkeen. Toa-voiman menetys on vaikuttanut häneen aika paljon. Toivottavasti hän tokenee, muuten voi olla parempi että jätämme hänet sinne sairaalaan hoidettavaksi”, Umbra kertoi
“Minä kuulin tuon”, Matoro naurahti edelleen silmät suljettuna. “Minulla mitään ongelmia ole.”

Arkkienkeli

”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”

Metru Nui

Kaikki olivat kuolleet, kun alus oli räjähtänyt päin tiedon torneja. Mikä sitä muka olisi estänyt?
Säteilyn polttamat ja kristallien raatelemat sielut hallusinoivat elämänsä tuonpuoleisessa. Sadat matoranit, kaikki aluksella olleet kaikki oli loppu.
Kenties niin oli ollut parempi.
Kenties sirutkin tuhoutuivat palavan adoriniumin punassa, ja maailman käsistä otettiin sen niin kovasti tavoittelema ja himoitsema siru.

Aft-Amana

”Isäni… haluaa antaa sinulle tämän mahdollisuuden. Suuria asioita on tapahtumassa, Jään sotilas. Suurempia kuin sinä tai kukaan ystävistäsi. Legendojen kaupungissa syttyy tuli, jonka kaltaista ei ole syttynyt aikoihin.
Ja jos palaat siitä voittajana… sinulle on tuoli Punaisen Kuninkaan hovissa.”

Bio-Klaani

Alus palasi myötätuulen myötä Bio-Klaanin satamaan. Ussal-lippu liehui korkealla Admin-tornin huipulla. Talviaurinko paistoi kirkkaana, kun neljä klaanilaista nousivat laiturille.
Matka oli muuttanut heitä, mutta he olivat selvinneet.
Eivät he olleet matkalla paljoa puhuneet. Miekaniskut ja petoksen sanat Amanassa olivat jotain, mitä ei pystynyt niin vain vetämään takaisin.
Mutta he olivat päättäneet antaa elämän jatkua. He olivat päättäneet sopivansa välinsä ja antavansa adminien tuomita, kuten parhaaksi näkivät.
Olivathan he lopulta tehtävässäänsäkin onnistuneet. Sirut olivat heidän hallussaan kaikki ne.
Ja pian ne olisivat Bio-Klaanin holveissa turvassa.

Coliseum

”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”

Bio-Klaani

Ensin oli pimeä, sitten oli kaupunki sen verhossa. Pimeä se ei ollut yöllä. Jokin oli peittänyt auringot, kuin Mata Nui olisi sulkenut silmänsä siltä, mitä tapahtuisi. Matorokin halusi.

Talot kuin kalliot. Hahmot niiden ikkunoissa, silmät elottoman lohduttomat. Mustalumi askelsi mukulakiviä, eikä ollut yksin. Ketjut kilisivät hänen ja muiden ranteissa, eikä vastustuksen ääniä kuulunut. Miksi olisikaan.

Rauhan aika oli saapunut. Siniset olivat vieneet vastustuksen pois.

Rauhaan oli vaadittu verta, mutta rauha oli tullut. Rauhaan oli vaadittu uusi jumala.

Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi. Ja uusi rauha oli pahempi kuin mikään sota.

Mustalumi kääntyi ja näki ystäviensä rauniot marssimassa rivissä. Katse maata kohti. Mihin tahansa paitsi taivaalle kohti jumalaa. Jumalaa, jonka hän kyllä tunsi, koska oli kerran sen pudottanut.
Mutta ei enää.

Arkkienkelin arkkitehti oli voittanut.
Kaikki muut olivat hävinneet.

Nazorakit marssittivat heitä aukion läpi. Enää ei Imperiumin ihanne ollut puhtaan vihreät silmät, vaan hehkuvan, sokaisevan siniset.

Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.

Ja enää ei kukaan torakoista kantanut aseenaan kivääriä, ei. Kaikkien heistä kädet olivat synkeät, siniset, metalliset, hehkuvat. Ja ainoa tapa unohtaa tuska oli katsoa tuohon siniseen uudestaan ja uudestaan. Jotkut katsoivatkin. Mutta heti katsottuaan he tajusivat, minkä olivat halunneet unohtaa. Eikä sitä voinut unohtaa, kun sitä eli.

Siispä ainoa tapa voittaa oli päästää irti elämän pyörästä. Pyörästä, joka pyöri pyörimistään. Ja moni oli niin tehnytkin. Moni, josta Mustalumi välitti.

Moni, jolle hän oli aina ollut liian kiireinen sitä kertomaan.

Ei väliä.
Siniset olivat vieneet sen kaiken pois.

Mustalumi jatkoi muiden kanssa marssia kohti aukiota Admin-tornin edessä. Sen nimi ei ollut enää admin-torni, koska vanha oli kaadettu ja tilalla seisoi uusi, purppurainen ja metallinen temppeli uudelle jumalalle.

Ja uusi juuriadmin, Arkkienkelin arkkitehdin apotti katsoi alas heihin synkein silmin.

H-hyvää huomenta, l-lauma.

Apotilla, vihreällä toalla, oli kaunis ääni. Hän oli käyttänyt sitä rohkaisemaan muita ennen kuin hänet oli itse rikottu.
Rikottuna hän palveli herraansa paremmin. Rikki hän oli mennyt jo silloin, kun hänen moderaattoriystävänsä olivat palaneet helvetillisessä roihussa.

Mutta arkkitehti oli löytänyt vielä parempia keinoja hänen pirstomisekseen. Ja nyt hän oli uusi. Nyt hän oli eheä.

Epätoivoiset kuiskaukset kutsuivat apottia vielä toisella nimellä. Mutta Mustalumi ei nimeä muistanut. Kuten ei apotti itsekään.

Ei väliä.

Kapinalliset, virkkoi apotti kuuluvalla äänellään. Kumartakaa jumalanne edessä, ja anokaa anteeksiantoa.

Osa kahlituista kumarsi apotin käskystä. Niin teki myös Mustalumi. Ja kun osa ei kumartanut, käski apotti uudestaan. Eikä hänen äänessään ollut vihaa, tai edes epätoivoa. Nekin oli arkkitehti apotista rikkonut. Lopun olivat siniset hänen sielustaan vieneet. Kun osa kahlituista ei totellut apotin kolmatta käskyä, vetivät hyönteisten siniset kourat heidät rivistä sivuun.

Mustalumi sulki silmänsä. Sininen välähdys poltti tottelemattomuden. Vei pois kaiken. Osa totteli sen jälkeen. Osa ei. Osa oli sillekin liian vahvoja.

Piruparat. Mustalumi tiesi, mitä heille tapahtuisi. Eikä hän halunnut edes kuunnella, mutta ei uskaltanut nostaa käsiään esteeksi. Ei, pitäisikö hänen sittenkin… ei, hän ei halunnut kuulla

Rusahdus.
Telekineettisten sormien liikahdus veti jotain ulos tottelemattomien rintakehistä. Noin vain.
Ja sen jonkin poistuessa ruumiista tuli heistä vain lihaa.

Ei väliä. Sitä he olivat jo muutenkin.
Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.

Vaikka he kumarsivat, he palasivat selleihinsä. Niin arkkitehdin miehet toimivat. Sama toistui jokaisena aamuna. Kumarrus tai kuolema. Tai pahempaa. Pahempaa ei saanut ajatella. Jos sitä ajattelisi, arkkitehti kuulisi. Hän kuuli sen kuitenkin. Siitä hän sai viihdykkeensä.

Mustalumi makasi sellin kylmällä lattialla, eikä voinut muuta kuin tuijottaa kattoon. Hän valmistautui jo seuraavaan aamuun. Mutta uni ei tullut hänelle enää koskaan. Pelko tuli.

Sitä eivät sinisetkään voineet viedä pois. Sitä… ja toista asiaa, jonka hän oli haudannut syvemmälle.

Matoro.
Matoro? Kuka Matoro?

Mustalumi tuijotti kattoon. Ääni oli kuulunut viereisestä sellistä. Kalterien takaa, aivan vierestä mutta heikkona kuin kilometrien päästä.

Älä anna heidän murtaa sinua, nainen kuiski. He haluavat, e-että nouset häntä vastaan. He haluavat karsia pois kaikki, jotka nousevat. He haluavat murtaa sinua kunnes nouset.

Mustalumi ei vastannut. Hän ei muistanut, kuka nainen oli. Siniset olivat vieneet senkin pois. Ja vaikka hän olisi muistanut, hän ei olisi ehkä edes tunnistanut tätä. Hänkin oli rikki.

Ei väliä. Nimiä heillä ei enää ollut. He olivat lihaa.
Liha ei tarvitse nimiä.

Matoro. Meillä ei ole paljon aikaa. N-ne veivät hänetkin. Ne veivät hänet. Rakastin häntä, Matoro r-rakastin enkä koskaan kertonut j-ja ne tiesivät sen n-ne satuttivat häntä minun takiani

Hiljainen nyyhkytys.

Mustalumi ei voinut enää itkeä, vaikka olisi halunnut. Mutta hänessä ei ollut tarpeeksi häntä itkemiseen. Siniset olivat vieneet senkin pois.
Liha ei itke.
Minä tapan arkkitehdin, nainen sanoi. Oli hänellä Nimda tai ei. Minä tapan hänet.

Mustalumi ei vastannut. Hänessä ei ollut toivoa tuntemattoman naisen taistelulle.
Siniset olivat vieneet senkin pois.

Ja aamulla siniset veivät naisenkin pois.

Hän ei vastustanut. Hänessä ei ollut tarpeeksi häntä vastustamaan.
Hän oli jo kuollut. Hän kuoli jo silloin, kun pyörä jauhoi hänen rakkaansa.

Arkkitehti teki hänelle lopulta vain palveluksen. Ja tehtyään hänelle palveluksen teki arkkitehti hänestä esimerkin.

Nainen makasi uutta admin-tornia vasten sidottuna korkeuksissa kaikkien nähtävänä.

Ja Mustalumi ei muistanut naisen nimeä.
Hän ei muistanut naisen nimeä.

Nainen oli nyt siinä. Eikä hän edes muistanut. Nainen oli muistanut hänen nimensä. Mutta hän ei naisen. Miksi? Miksei hän muistanut? Miksei?

Ja hetken naista katsottuaan Mustalumi lopulta murtui.

Miksi kukaan tekisi niin? Miksi kukaan ei estänyt? Miksi? MIKSI?

Siniset veivät kaiken. Kaiken paitsi kaksi.
Pelon, ja…

Kuolkaa.

Viha kirkui vertahyytävästi ja juoksi Mustalumen kehossa sinisiä päin. Hän halusi repiä heidät kappaleiksi rakkaallaan. Niin hän tekisi, kunhan ensiksi repisi rakkaansa arkkitehdin sormista. Hän lähettäisi kaikki nämä paskiaiset helvettiin. Hän taluttaisi heidät henkilökohtaisesti sen porteille. Hänellä ei ollut enää mitään hävittävää. Siniset olivat vieneet kaiken pois.

Nyt hän veisi kaiken sinisiltä.

Mustalumi töytäisi sieluttoman hyönteisen maahan, veti ketjut käsissään tämän kaulan ympäri, ja puri tämän kasvoja. Ensiksi murtuivat omat hampaat. Toa maistoi tuskan seassa verensä, mutta raivo painoi leukoja yhteen kunnes kitiini murtui… ja hän maistoi myös toisen veren.

Hän repisi heidät kaikki. Hän raatelisi ja rikkoisi, ja rakentaisi heistä tikkaat. Hän kiipeäisi arkkitehdin luo ja tappaisi tämän tuhat kertaa. Hän saisi rakkaansa takaisin ja pudottaisi turmion kuut aurinkojen tieltä. H-hän tekisi kaikesta taas hyvää Nimdalla.. Nimda pystyisi siihen N-Nimda toisi heidät kaikki takaisin Nimda antaisi takaisin kaikki. jotka arkkitehti vei

Nimda antaisi takaisin kaiken minkä siniset veivät.

Valkoiset kädet tarttuivat maahan kaadetun hyönteisen tuntosarvista ja alkoivat riuhtoa. Ruskea pää osui katukiveen, osui, osui, halkesi, osui, vapautti vihreää, osui lakkasi liikkumasta löysänä.

Kädet verenvihreänä Mustalumi nousi ja katsoi muita purppuraisen piiparin lumoamia. Kuolkaa. KUOLKAA.

Hän huusi ja kirkui ja manasi uuden temppelin jumalaa, purppuraista piiparia, Arkkienkelin sairasta arkkitehtiä ja vannoi tämän seurakunnalle repivänsä heidän jumalaltaan silmät. Hän lakkasi raivoissaan pelkäämästä ja huusi taivaita kohti uhman ohjaamana. Hän nostatti muut kahlehditut nousemaan verisenä myrskynä kohti makuta Abzumon sairautta, hän –

Katsoi kuinka yksi sinisistä tarttui vankiin, jota hän ei muistanut.
Nuori toa, vahva ja vanttera mies, josta uhma oli lyöty ulos.

Miksi he luulivat että panttivanki pysäyttäisi hänet? Eihän hän edes muistanut

Matoro

E-edes muistanut tämän

Matoro, lopeta tai ne

Niska rusahti ja toasta tuli lihaa.

Ja Mustalumi halusi itkeä.

Mutta ei muistanut miksi.

Hän ei muistanut. Hän sortui katua vasten eikä muistanut miksi.

Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.
Ja pyörä pyöri.

Kukapa sitä olisi voinut estääkään.

Cencord
Silloin

Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.

Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.
Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.
Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoäitiinsä verrattuna se on pelkkää metallia.
Nimda se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.
Olet tietänyt jo kauan.
Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.
Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?

Aft-Amana
Silloin

Mutta e-eiväthän olemattomat puhu. Silloin Matoro tajusi jotakin järkyttävää.
Hänen rakkaansa oli hiljaa.
Hänen rakkaansa. Kaikki hänen päässään. Jopa hänen makutansa. Hän kuuli vain omat ajatuksensa. Omat, epävarmat ajatuksensa.

Ko-Metru
Huomiseen on vielä matkaa
sen koitto näyttää ionisiipien aukeamiselta

Kiemurat, juuret ja oksat, ne kaikki hamusivat siruja hangesta. Ne olivat kasvaneet, luikerrelleet kaupungin alta vain sen itselleen kahmiakseen. Ja niiden kukat olivat jo kaksi tiedottomalta toalta vieneet.

Kasvin kurotus pysähtyi lyijysyöksyyn, joka tappavan tarkasti rei’itti kasviainesta ja kärvensi sen sisuksia. Kivääri hopeisen vahkin käsissä oli alkanut laulamaan heti, kun raskaat jalat osuivat lumiseen maahan. Vanhanmallisesta pommikoneesta purkautuva kuusikko rynni kohti sirujen anastajaa. Vauhdikkaasta etenemisestä huolimatta luotisade ei hellittänyt. Hetkikin pidempään jään soturin yläpuolella ja Codyn hyökkäys olisi jauhanut siruja kaappaavat juurakot tomuksi.

Lopullinen vetäytyminen vauhdilla perääntyvään oksapalloon tapahtui kuitenkin vasta, kun punamusta ja näennäisen raivohullu vahki liikkui ionisine terineen kohti Zairyhiä vauhdilla, joka olisi saanut meressä raahautuvan puolipuolikkaankin katselemaan tomua.

Xen pysähtyi, kun luonnottamalla nopeudella poistuva, sinisenä hohtava kasvipallo katosi tiedon tornien kristallisirpaleiden sekaan. Ionisoturi irvisti tälle tuntemattoman juureuden perään. Tuhon keskelle saapunut Uusi Käsi seisoi hetken tyrmistyneenä keskellä valkeutta. Naho ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa jaloilleen. Hän oli jo huomannut palavien rakennuksien keskeltä nilkuttavia matoraneja, jotka vielä sokissa yrittivät saada selvää tapahtuneesta.

“Minä jään.”

Xen ja Cody tuijottivat veden toaa, joka oli kääntänyt muille selkänsä ja marssi jo kohti apua tarvitsevia.

“Viekää hänet ja pitäkää tallessa… jonkun pitää siivota tämä sotku.”

Cody nyökkäsi. Nurukan ja Mexxi taluttivat yhdessä miltei tajuttomaksi järkyttynyttä Mavrahia istumaan tornien sylkemästä romusta koostuvalle kasalle.

Xen käänsi viimein haluttomasti katseensa siihen, minkä tiesi maassa makaavan. Matoro ei vastannut vahkin katseeseen.

Toa kampesi itseään heikon oloisesti käsillään istuvaan asentoon. Hänen kanohinsa poikki kulki syvä viilto. Delta hohti vielä hänen palaneessa nyrkissään.

“Itroz?” olivat ainoat sanat, jotka hän sai ulos. “M-mitä”, hän jatkoi silmät edelleen suljettuina. “Ei. En halua uskoa.” Mustalumi hautasi otsansa käteensä.
“Mitä karzahnia?” hän kysyi lopulta havaitessaan tutut hahmot.

Xen polvistui jään toan eteen samalla, kun Nurukan asteli nuoren kenraalin taakse nähdäkseen Matoron kunnolla. Vaikka edellisestä tapaamisesta oli vain hetkiä, tuntui se kaikkien paikalla olleiden mielestä pieneltä ikuisuudelta. Halkeama jään toan kasvoissa oli kuin se kuilu ymmärryksessä, joka oli syntynyt teiltään eronneiden toverusten välille.

“Mitä sinä olet mennyt tekemään…”, Xen aloitti. Hän ei osannut enää hienovaraisuutta. Viime tuntien tapahtumien jälkeen ei välttämättä enää koskaan osaisikaan.

“Minä- minä en ole aivan varma.” Matoro vastasi ja piteli sinisen veren tahrimaa otsaansa. “Luulen, että liian vähän. Ja sitten sitten liikaa.”

Nurukan olisi halunnut sanoa jotain, mutta tuho hänen edessään esti kaikkia loogisia kysymyksiä. Xenin vastikään tyhjyydestä palannut mieli taasen olisi osannut kysyä kaikki oikeat kysymykset, mutta vahki ei saanut silmiään irti siitä rauniosta, miksi Matoro oli lyhyen poissaolonsa aikana rapistunut. Päätään pyörittelevä kommando olisi halunnut yksityiskohtia, mutta hänen suustaan tuli lopulta vain: “Kaikki muut?”

Matoro vilkaisi epätietoisena sivulleen. “Minä- kauanko siitä on? Tunti, viisi minuuttia? En tiedä”, hän sopersi. “Kapura… toivon, etten olisi tehnyt sitä. Umbra en onnistunut pelastamaan häntä kuten en Deikaakaan Deleva ja se selakhi luulen toivon että he ovat hetkinen, he ovat he ovat rannalla? Kyllä, satamassa, heidät minä kai sain turvaan…”

Xen vilkaisi taakseen, mutta Cody ja Nurukan olivat tarttuneet jo toimeen. Takaisin kohti alusta juokseva kaksikko veti lopulta myös Mexxin huomion itseensä. Lopulta vain Mavrah jäi istumaan vaikeana Matoron ja Xenin seuraksi. Codyn “viisi minuuttia” -huudon jälkeen Xen odotti, että Bettyn moottorien jylinä oli poistunut heidän vierestään. Vahkin hermostuneet kädet olivat eksyneet taas medaljongilleen. Kilahdus, joka kuului Xenin punaista metallia napsauttavista sormista, muistutti tätä toisestakin kallisarvoisesta esineestä. Elda hänen suonissaan kuuli kuitenkin vain kohinaa. Silloin vahkin katse hakeutui kuin itsestään jään toan nyrkkiin.

“Mitä mitä kaupungissa on oikeastaan tapahtunut?” Matoro kysyi kooten ajatuksiaan. “…miksi meitä ammuttiin ohjuksilla?”

“Me… me emme… tai siis, Cody arveli, että… ne tulivat… jostain kaukaa.”
Xen väänsi katseensa väkisin irti toan kädestä takaisin tämän kasvoihin ja jatkoi.

“Joku on yrittänyt suojella itseään. Joku yritti satuttaa vahkeja.”

“Ja sinä? Vaikuttiko se teihin?”

“Olisin mielelläni halkaissut kalloni”, vahki myönsi, viitaten samalla Matoron kasvojen kaaokseen, joka oli tulkittavissa kanohiksi.

“Minä saatoin halkaista kalloni mielelläni.”

“Ja sinä kritisoit minua runollisuudesta…”

Matoron oli pakko hymähtää. Se saattoi olla ensimmäinen hymynhiven hänen kasvoillaan koko päivänä.

Hymy jäi valitettavasti lyhyeen.

Sillä suunnalla, minne Nimdat ryöstänyt oksapallo oli pyörinyt, jyrähti. Mavrahkin joutui jo nostamaan katsettaan, kun kasvin karmea kulkupeli ärjäisi itsensä kohti taivasta.

Se, miksi kukaan laittaisi viisimetriseen jättiläisluotiin verestävästä lihasta koostuvat lepakonsiivet, meni illan kategoriaan kysymyksistä, johihin kukaan ei halunnut vastausta. Kituvien muinaisten äänillä kirkuvat suihkumoottorit jättivät peräänsä verisen vanan, joka laskeutui lumisateen tavoin maahan aluksen itsensä kaartaessa jo vauhdilla kohti merta. Lihaisen rihmaston keskelle jäänyt veden toa olisi halunnut vain jo kotiin.

“… no tuon yhden sekopään mukanaolo oikeastaan vastaa kysymyksiin? Kai?” Matoro sanoi puoliksi itselleen katsellessaan verivanoja, jotka olivat kuin Arkkienkelin geometriaa uhanneet ketjut.

“Mutta sinä et vastaa yhteenkään minun kysymyksistäni”, Xen mutisi masentuneesti, “Mitä helvettiä te oikein kaivoitte esiin sieltä mielisairaalasta?”

Se havahdutti Matoron. Aft-Amanasta ei ollut kulunut kuin puoli vuorokautta.

“Tämän”, hän vastasi lyhyesti ja avasi kätensä. Valkea metallisiru hohti siinä tahrattomana ja kirkkaana. Toa unohti katseensa Nimdaan. Siru ei tuntunut enää miellyttävältä kädessä. Se tuntui terävältä.

Ja Xen muisti tarinat. Matoron sanat Onu-Metrun syvyyksissä. Isänsä yksinpuhelut haarniskaprojektiensä keskellä. Se vähä, mitä ionisoturi ymmärsi Matoron puristuksessa olevasta objektista kasautui kaoottiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoi nuorelle kenraalille vain yhtä sanomaa.

“Tuo ase… olisitte jättäneet sen sinne.”

“Tehtyjä valintoja ei ole kovin helppo muuttaa jälkikäteen”, Matoro vastasi ja nousi vaivalloisesti seisomaan. “Usko minua, yritin sitä. Se kyllä opetti, että valintojen kannattaa olla oikein ensimmäisellä yrittämällä.” Mustalumi astui aivan vahkin eteen ja vei sirun polttaman kätensä Deltoineen Xenin käteen.
“Luulen, että tämä on ensimmäinen oikeasti hyvä valintani tänään.”

Kun jään toa erosi sirustaan, oli kuin kaikki railot hänessä olisivat vain täyttyneet kauttaaltaan.
Ja niin valkoinen siru oli ionisoturin kämmenessä.

Ja Xen vapisi. Halusi vastustaa. Hän ei sulkenut nyrkkiään. Halusi työntää sen takaisin. Hän ei suostunut sulkemaan kämmentään.

“Mutta se on… se on…”

“Se on paras väline, mitä meillä koskaan tulee olemaan Biancan löytämiseen”, täydensi Mavrah. Matoran oli astellut kolmanneksi mukaan kovien kokeneiden keskusteluun.

“Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”

Xen vilkaisi Mavrahia ja sitten taas Matoroa. Sitten sirua. Hän ei ollut varma, kuinka kauan hän oikein seisoi tuijottamassa sitä. Kaoottisen päivän aikana muodostunut kamala palapeli kokoontui ja purkautui hänen ajatuksissaan lukemattomia kertoja. Lopulta nuori kenraali nosti esiin medaljonkinsa. Kolmikosta jokainen tuijotti hetken sen fysiikkaa kumoavaa rauhallista kelluntaa. Ja silloin sirua pitelevä nyrkki viimein sulkeutui ja hetken päästä kenraalin asemaa osoittava koru oli saanut ketjuun seurakseen jotain paljon kamalampaa.

Sininen hohde yhdistyi punaiseen. Ironia oli kaikesta huolimatta tilanteesta kaukana.

“En koskaan.”

“… äläkä. Äläkä myöskään kasvata hampaita silmistäsi. Se ei… näyttänyt kovin hyvältä.”

Jos Xenin sydän olisi ollut jotain muuta kuin steltinmeren yläpuolella pauhaava kellokoneisto, olisi se varmasti hypännyt hänen kurkkuunsa. Kammottavan ajatusketjun kuitenkin katkaisi moottorien jyly, joka oli ilmestynyt kolmikon yläpuolelle. Väsymys alkoi näkymään myös Codyn ohjaavissa käsissä. Laskeutuminen oli kaikkea muuta, kuin hienovarainen.

“Tuolla naamalla en kritisoisi kenenkään kauneutta”, Xen tuhahti railoa Matoron kanohissa tuijottaen, “Ja ei huolta… hampaat eivät ole koskaan olleet tyyliäni.”

Nurukan oli lopulta ainoa Bettystä ulos astellut. Ohikiitävä katsekontakti jään ja maan toien välillä rikkoutui lyhyeen, kun Mavrah lähti sanattomana nilkuttamaan kohti alusta. Kenraalit ja jään toa tuijottivat hetken Ko-Metrun sirpaleita, joiden parissa Naho tulisi valvomaan seuraavat viikkonsa.

“Aiommeko me vain jättää tämän näin?”, Nurukan parahti. Xen oli aivan liian väsynyt edes pohtimaan. Kellottomuus oli alkanut tarjoamaan vahkille tilaisuutta ummistaa silmiään.

Tuohan se kenraali on, yhtä väsyneen näköinen Mustalumi totesi ja tökkäsi katseellaan vahkia.

Xen huokaisi syvään. “Ystävät kyydissä?”

Nurukan nyökkäsi.

“Kuinka paha?”

Nurukan irvisti.

“Sitten me emme jää tänne. Cody on ollut pystyssä aivan liian kauan ja Mavrah ansaitsisi jo hengähdystauon. Lisäksi…”, Xen keskeytti ja naulitsi läpitunkevan katseen rinnallaan tuhoa tuijottavaan Matoroon, “Sinulla on tarina kerrottavana.”

Matoro vilkaisi vahkia, kun tämä tajusi vielä tärkeimmän yksityiskohdan.

“Ja minulla on vuosisadan deitti pullon kanssa.”

“Älä nyt, minä olisin varmasti huomattavasti viihdyttävämpää deittiseuraa”, toa huokaisi. “Mutta sitten minä kyllä lähden takaisin kotiin.”

Xenistä kirposi naurahdus. Ja hän myös katui sitä välittömästi. Kaiken sen jälkeen, mitä Metru Nui oli kokenut hän nauroi tuhon edessä. Xen toivoi hartaasti ettei koskaan joutuisi tekemään niin uudestaan.

Sama kohtalo, joka raakkui Nascostolaisen tajuttoman skorpionin olkapäällä, nauroi silloin kovempaa kuin koskaan.

Se kohtalo katseli ivaten tähtikodostaan alas kaupunkiinsa. Siellä jatkoivat eläväiset kulkuaan kellotaulujaan pitkin.

Metru Nui
Huominen

Ja he olivat kaikki siellä, saman ikuisen taivaan alla.

Suuren Hengen tarkkailijat seurasivat synkkinä kaupungin yrityksiä luoda ymmärrystä ja turvaa kaaokseen. Olisiko heidän pitänyt yrittää estää se? Olisivatko he voineet tehdä jotakin?
Mutta vastausta ei tullut.

Kasvilla sen sijaan oli vastauksensa, kuten oli myös Aineella joka tätä kalmankoneellaan kuljetti. Kaksi sirua Arkkitehdille hohtivat sammunutta sineä hulluuden juurien nupuissa.
Silloin tosin kasvi pudottautui mereen ja hukkui häiriöön fysiikassa.

He olivat aina siellä, kalvaiden yön silmien katseessa.

Ko-matoran raivasi pieneen veneeseensä lisää tilaa siirtelemällä tavaroitaan. Jotakuta toista olisi laatikoiden ja pussukoiden määrä saattanut nyt kaduttaa, mutta hiljainen tarkkailija tiesi, että varautuminen tulevaan kannatti aina.

Aavistus hymystä kävi matoranin kasvoilla, kun tämä otti käteensä airon ja suuntasi kohti hyytävässä meressä rimpuilevaa tulen takojaa.

Metallikaaoksesta meren pohjassa, joka oli ollut joskus alus, raahautui esiin jatkuvasti regeneroituva kone, jonka osaset vääntyilivät ja kääntyilivät. Se suri ystäväänsä, joka oli kaatunut itse rakentamaansa liekkiin. Se suri, mutta korjasi itsensä. Sen kuningatar tarvitsisi sitä.

Heidän rauhattomat sydämensä pääsivät viimein liitämään yhdessä kylmän tuulen kanssa.

Ga-Matoran sulki ikkunan vilkaistuaan viimeistä kertaa kaduille, jotka kaaos oli niellyt. Toivottavasti onnistuit, Arupak, hän rohkaisi itseään sulkiessaan silmänsä.

Syväläinen antoi kylmän meren parantaa haavansa syöksyessään pohjaan, ohi Kirouksen Porttien raunioiden. Hänen rautakahleensa olivat meren pohjassa ja hänen sydämensä siellä, minne se kuului.

Ja lopulta jäljelle jäi vain unen epähetket, rauhan valo jälkeen päivän ihmeellisen.

Konetoa makasi Käden hoivissa kaikkensa antaneena ja velvollisuutensa loppuun ajamana. Komentaja hänen vierellään kuunteli kristallitutkijan kertomusta kaikesta, mitä ylhäällä oli tapahtunut. Koneet oli laitettu korjaamaan, ja kaupungin suojelijat olivat saaneet kaaoksen kontrolliin.

Kaikesta huolehdittuaan nuori kenraali antoi itsensä kaatua kellottomaan uneen. Uskollisena maan henki jaksoi jatkaa tämän työtä saaren arpien parissa. Arpien aiheuttajat, Baterra-aseman bahragit, vajosivat parvensa kera rauhaan, joka ei ollut vallinnut aikoihin.

Ja vaikka jään toa tiesi, miten paljon hänellä vielä oli korjattavaa ja kaduttavaa, hän oli viimein vapaa. Niin hän antoi periksi taistelulle, jota ei voinut voittaa, ja antoi väsyneen sielunsa nukahtaa suloiseen rauhaan.


Ja niin huominen tuli.


Eikä enää noussut nyrkki tähteä vastaan, ei käsi valkea taivaan punaa haastamaan.