Tie Klaanin linnoituksesta pohjoiseen.

Matoran käveli hitain, laahustavin askelin soratietä pitkin. Hän oli allapäin sekä samalla suuttunut.
”Minä kyllä pystyn siihen… On pakko… Pakko todistaa, että kykenen…” Matoran puhui puille ja tähdille. Puro solisi kauniisti tienvieressä, mutta yläjuoksuun se muutuisi pian koskeksi. Sen saattoi jo kuulla. Aina vain askel askeleelta hän lähestyi koskenkuohuntaa kunnes eteen akukesi risteys.

Risteyksestä käännyttyään metsä alkoi olla jo niin tiheä ettei kuu paistanut enään oksien läpi. Matoranin oli pakko kaivaa repustaan valokivi. Se oli aika pieni, mutta sen valo riitti näyttämään tien. Matoran tärisi hieman
”Pystyn siihen… Pystyn menemään sinne… Pystyn todistamaan ettei se kummittele! Samalla voin hakea sen kirjan!” Hän suggestoi itsensä päätäväiseen tilaan, mutta oli silti todella peloissaan. Matoran otti pitkiä harppauksia kohti soratien toisessapäässä, metsän keskellä olevaa taloa. Talossa paloi valot ja piipusta nousi savu.
Tämä sai Matoranin rauhoittumaan hieman.

******

Talon ruskea, puinen ovi oli kullattu ja siinä luki Korpin Kievari.
Matoran veti syvään henkeä ja kolkutti oveen. Yllätyksekseen ovi avautui pelkän koputuksen voimasta. Hän astui sisälle hiljattain korjatun näköiselle laudoitukselle. Juuri silloin hänen takaansa ulvahti tuuli joka sammutti kaikki kievarin valot. ” Sesesses-SE oli vain ilmavirta… Ehehei tääällä kummittele.” Matoran kuiskutteli itselleen hiipiessään kievariin sisälle.

Hän piteli valokiveään todella tiukasti käsissään. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta hänen edetessään kohti keittiötä. Päästyään määränpäähänsä hän huomasi portaat. Portaiden alapäässä hohkasi jotain. Sininen hehku houkutteli Matorania ja tämä lähti hiipien kohti portaita loppupelissä päätyen niiden alapäähän.

Kellarissa oli pölyistä, tunkkaista, Mutta onneksi valoisaa. Sininen valo loisti huoneen nurkasta.
Matoran käveli hohtoa kohti. Vasta päästyään lähelle valonlähdettä hän tunnisti sen.
Hohde lähti paksusta kirjasta. Se oli koristeltu metallein ja sen kannessa oli jonkin sortin riimu. Tätä Matoran ei osannut tulkita itse, mutta oli varma siitä, että se kertoi jotain kirjan sisällöstä.
”Aukeisit nyt…” hän tuhisi kirjalle yrittäessään tuskaisesti avata sitä tuloksetta.