Missä on Manu, ken tietää?

Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.

Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin.
”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.”
”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?”
”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”

Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten:
”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.”
”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.”
”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.”
”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.”
”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.”
”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.”
”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?”
”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.”
”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.”
”Maailma on julma.”
Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian.
”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.”
”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?”
”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.”
Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi.
”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi.
”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.”
”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?”
”Tobduk.”
”Voi, hän nauttisi siitä kovin.”
Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui.
Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi:
”Mitäs Tellervolle kuuluu?”
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan.
”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.”
”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?”
”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?”
”Minä en aio vastata kysymykseesi.”
”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?”
Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen.
”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen.
”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’”
Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa.
”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.”
”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?”
”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi:
”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”

”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’”
Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’”
Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta.
”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan.
”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.”
”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse.
”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.”
”Olen varma, ettemme.”
”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan.
Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen.
Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle?
Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen.
Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa.
Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje.
Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän?
”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.”
Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi.
Maailma on julma, eikö niin?

[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]