Arkkienkeli

”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita.
”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.”
Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta.
”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.”
Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta.
”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”

Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa.
”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?”
”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti.
”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?”
”No, eivät?”
”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.”
”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.”
”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.”
”Mainiota, herra.”
Näyttöruutu pimeni.

Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan.
”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.”
Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä.
”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”

Daxian selliosasto

Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.

Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti.
”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.

Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa.
”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin.
”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti.
”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.

Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa.
”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.”
Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli.
Manu soi itselleen hymyntapaisen.
”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis.
”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.

Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa.
”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti.
”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi.
”Mitä, en kuule.”
”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä.
”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan.
”Maista siis omaa lääkettäsi.”

Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään.
”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi.
”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos.
”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.”
”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”

Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin.
”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!”
Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan.
”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä.
”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.”
”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.”
Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.

”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.”
Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr.
”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.

Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä.
Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.

Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen.
”Heikko mieli, helppo homma.”
Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti:
”Hei sinä siellä!”
”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!”
”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?”
”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!”
Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle.
”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.”
”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti.
”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.”
”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.”
”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.”
Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.

Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven.
Jotain muuta, mutta mitä?
Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.

Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi:
”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.”
Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.

Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään.
”Älä liiku.”
Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella.
”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!”
Stereotyyppistä.
Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.

”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään.
Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti.
”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi.
Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.

Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata.
Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit.
”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.

Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen:
”Lähettäkää syväläisiä.”

[spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]