Xian salainen laboratorio maan alla

Joukko nynrah-haamuja hääräsi kapselin äärellä, laskeskellen, tehden muistiinpanoja samaan aikaan kun jotkut toiset taas säätivät jotain ihan omaansa. Matoran joukko oli häärännyt jonkun tärkeän asian kimpussa, ehkä jo useamman vuoden.

Kalenteriin merkitty päivämäärä näytti oli tänään. He olivat siis tekemässä jonkinlaista historiaa. Matoran käveli laboratorion kolisevilla lattioilla ja katsoi mittaria, joka oli lähes täysi.
“Siirtäkää”, hän sanoi ja hänen käskystään toinen haamu käänsi vipua ja kapseli liikkui kohti aukkoa, jonka toisella puolella oli teräksellä päällystetty huone. Kun kapseli oli ovessa kiinni, haamu joukkio painoi naamansa lasiin josta näki huoneeseen.

Pimeys. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ajatusta. Ei edes kuolemaa. Kunnes sitten tyhjyydestä ilmestyi numeroita, kaavoja. Ääniä, kirjaimia. Ja lopulta ne muodostivat kuvan. Kapselin ovi aukesi ja valkoinen olento rojahti sieltä ulos. haamut näyttivät huolestuneilta. Sitten valkoinen olento käänsi hiljaa päätään, katsoi ympäristöään ja sitten tunnusteli käsillään kylmää teräslattiaa. Olento yritti nousta pystyyn. Se onnistui siinä yllättävän nopeasti, mutta kaatui samantien. Lasin takana kuului epämääräistä mölinää jota olento ei paksun lasin takia kuullut kunnolla. Olento painoi käsillään tukevasti maata ja työnsi itsensä ylös. Sitten se seisoi hetken paikallaan. Ja sitten sen sisällä tuntui epämukava räsähdys ja se tuli ulos äänenä: “Hyvää päivää”, se oli hieman konemainen, hieman pakotettu, hento naisääni. se käänsi katseensa kohti lasia, katsoi sitten huonetta ja näki sen seinässä napin. käveli varovaisesti sitä kohti ja painoi sitä. Seinä aukesi ja sen takaa paljastui-“Typerä esterata”, oli olennon ensimmäinen oma ajatus.
Se hyppäsi muutaman tasanteen päälle ja näki sitten toisen napin, painoi sitä ja ovi aukesi käytävään. se johti huoneeseen joka oli ollut lasin toisella puolella, haamujen luo. Haamuista selkeästi vanhin tuli kohti robottia, kätteli sitä. ja robotti kätteli häntä takaisin. Sitten haamu kysyi. “Kultaseni, rakastatko minua?”. Robotti pimahti hiljaiseksi.

“Hei, pomo, tuli nälkä menen hakemaan syötävää”, yksi haamu sanoi ja katosi ylös vieviin rappusiin. Robotin kanssa tuttavuutta tehnyt jatkoi:”Et… muista minua… mutta sehän tarkoittaa, että epäonnistuimme… voih… Ilmeisesti tunteita ei voi siirtää. Mutta muistatko sinä edes kuka olen?”, Robotti sanoi melkein heti kysymyksen tultua matoranin nimen: “Delak” “Jos sinä muistat vain sinulle annetut tiedot ja et silti muista rakastavasi minua niin… Kytkekää se takaisin. Robotti laitettiin takaisin kapsellin ja sen ovi suljettiin.

Rappusista mistä nynrah haamu oli mennyt alkoi kuulua kamalaa rytinää. Ja Vortixx astui laboratorioon. “Te teette, täällä tutkimuksia ilman mitään oikeuksia. Minkä hirvityksenkin olette luoneet. Joudutte vuorelle joka iikka”, jylhä naisääni sanoi Vortixin suusta. Nynrah riensi rappusista alas vortixin vierelle ja kysyi: “Palkkani?”, liskonainen pudotti matoranin kouraan pari säkkiä. “Onneksi, ette ole saaneet sitä vielä käyntiin, se on siis mahdollista pysäyttää vielä”. Delak oli mennyt kapselin eteen ja oli käynnistämisillään koneita, kun Vortixx laukaisi zamoraseellaan kapselin virransyötön pimeäksi.

“Sinä, julma, sydämetön-“, Delak haukkoi henkeään hän oli saanut zamorin vatsaansa ja kaatui maahan ja kuoli lähes heti. Vortixx tuhosi laitteoistot ja kapselin suljin räsähti auki jolloin robotin ruho kaatui Delakin ruumiin päälle. “Ja nyt suljen tämän paikan”, Vortixx sanoi ja oltuaan huonessta ulkona räsähdytti akton rappusten tukkeeksi. Oli hetken hiljaista kuin haudassa, sitten robotin silmät avautuivat.

Xian “salainen” laboratorio maan alla

Robotti nousi pystyyn ja alkoi tutkia hajotettua paikkaa, se tiesi, että sen näköisenä mitä se nyt oli se tapettaisiin altaikayksikön.
Naulakosta löytyi pitkiä mustia haamujen takkeja jotka se askarteli itselleen mustaksi kaavuksi ja piilotti näin konemaisuutensa. Sitten se löysi tiensä laboratorion komeroon, josta sen onnistui kaivaa esille zamor pistooli ja sen ammuksia.
Robotti rikkoi kapselista pohjan irti ja meni tutkimaan takaisin teräksellä päällystettyä huoneistoa, sen onnistui huomata salaluukku, nyt kun hän oli järjissään ja sähkölukitus oli hajalla hän saattoi mennä tunneliin jossa oli tikkaat ylöspäin. Robotti kiipesi tikkaita samalla miettien ja kasaten ajatuksia… ja tunteita. Kun hän saavutti katon hän tajusi olevansa tornin katolla joka oli enemmän kuin kymmnen metriä korkealla Xian maaperästä, omasta kestävyydestään hän ei ollut tietoinen, mutta suihkumoottorit jotka hänen jalkoihinsa oli asennettu mahdollistivat leijumisen turvallisesti maahan.
Vortixxit ja haamut katsoivat vähän kummastuneina mustaan pukeutunutta olentoa, mutta toisaalta, olivathan he oudompiakin hiippareita nähneet ja kuulleet… muunmuassa muutaman klaanilaisen takia.
Se tieto mitä hänen päähnsä oli syötetty kertoi sen, että Xia oli inhottava paikka ja parempiakin taatusti olisi. Robotti kääntyi katsahtamaan kohti paikallista kuppilaa. Kunnes huomasi sieltä lentävät kolme haamua.
“Ja takaisin ei ole tulemista!”, kuului ovelta Vortixxin suusta jä tämä paiskasi ovenn kiinni. Robotti katseli hetken kolmea maassa rämpivää kaverusta ja päätti mennä tekemään tuttavuutta… “Hei… te.”, se sanoi. Yksisilmäinen, yksi jalkainen ja kädetön haamu katsoivat ääneen suuntaan, ja hämmästyivät nähdessään mustaankaapuun pukeutuneen toan korkuisen olennon ja sanoivat yhteen ääneen: “Ja sinun äänesikö reistailee?”, kolmikko sanoi ilkikurisesti. Robotti vastasi ehkä valheellisesti, mutta parhaiten näkemäkseen hän vastasi: “kyllä, ikäviä tapahtui ja menetin puhekykyni”. Kolmikon ainut kauneutta edes jollakin lailla edustava kädetön matoran huuteli kumppaneilleen: “Meidän pitää nyt mennä täältä, ennen kuin tuo kuppilan omistaja vie meiltä hengen”, kaksi kuvottavan likaista matorania nyökkäilivät kolmannelle. “Me häivymme täältä nyt, jätin sinne mäelle lentoaluksen jolla pääsemme pois täältä kohti parempaa elämää. Kohti tätä!”, Matoran kaivoi taskustaan nuhjuisen paperilapun. Siinä oli pieni ilmoitus Bio-Klaanista. “Täällä kuulemani mukaan hyväksytään kaiken maailman kummajaiset ja annetaan proteesit hätää kärsiville-“, toinen matoran keskeytti: “Niinköhän vaan!”
“Saa sitä ainakin yrittää.” Robotti katseli tuohtuneita matoraneja ja kysäisi: “Kuulkaas… minä olen aika haka tekniikan saralla ja te taas näytätte siltä kuin, ette osaisi säilykepurkkia avata…”
“…osuit arkaan paikkaan. Me murhasimme yhden typeryksen saadaksemme tuon käsiimme”
“Oliko tuota hyvä kertoa, nyt se on ainakin pakko melkein ottaa se mukaan tai se ilmoittaa vielä isoon ääneen ja päädymme vuorelle”
“Okei, tule nyt sitten… kumma hiippari”
Neljän olennon sekalainen seurue saapui kohti alusta joka näytti siltä kuin se olisi kärsinyt vielä sodan jälkeenkin.
“Varastitteko tuon museosta?”, robotti kysyi. “Emme, tuolta. No emme viitsi nyt kertoa, ettei kukaan kuule”.
Lentohärveli lähti matkaan kohti merta, kohti klaania. Robotti piti lupauksensa ja yritti pitää alusta lentokelpoisena vaikka joutuikin tuhoamaan kuskilta penkin saadakseen tarvikkeita. “Maata ohoi!”, yksi haamuista huudahti. “Pönttö, tuo on vain saari, jos voisin niin tönäisisin sinua!”, kädetön matoran murahti. Ja hänen vieressään oleva naismatoran sanoi: “MIehet, niin omalaatuisia, vai mitä?”, robotti vastasi vaivautuneesti. “Niin… no. Jotkut..” ja jatkoi aluksen koneiston tutkimista.
Lennettin yö jos toinenkin.
Saaria meni, muutama nauru ohikiitävistä aluksista pääsi ja sitten taas yksi päivä.
Sitten polttoaine näytti loppuvan. Kuski katsoi mittaria ja huudahti: “Voi Karzahni! Enään yksi päivä olisi ollut jäljellä ja sitten olisimme olleet perillä. Nyt me sitten kohta lillumme tuolla kalojen joukossa. “Tämähän toimii sähköllä?”, robotti kysäisi. “Polttoaineella joka sitten muuttuu sähköiseksi enrgiaksi joka pitää tämän liikkeessä”, Matoran tuhahti.
“Minulla on vähän lisävirtaa”, robotti sanoi ja työnsi kätensä koneistoon, aluksen energiamittari täyttyi ainakin tarpeeksi. “…jaa sähkön toa vai?”.
“Jep.”
Museorakkineen matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta ja juoda itsensä kännisiksi.
“Humalassa ajaminen, ei sitten koskaan ole järkevä idea..”
“Alus lähti ampaisemaan maata kohti ja se tärisi voimakkaasti. “Saamarin tunari, minä tulen ohjaamaan!”, robotti huusi ja työnsi humaltuneen haamun aluksen takaosaan. ja tämän pää kolahti äänekkäästi seinään.
“Miehet, hik. Niin tuollaisia tunreita…”, sitten yksikätinen matoran sammui viereiselle penkille. Sitten klaanin saari häämötti jo, siinä oli jotain lumoavaa, robotti ei tiennyt miksi. Sitten energiamittari iski tyhjää ja koko rakkine sammuneine matoraneieen ja robotti kuskinaan syöskyivät kohti maata.
‘Sinä, et voi tehdä tätä minulle, sinun täytyy löytää parannuskeino, koskaan ei ole liian myöhäistä!’, matoran huusi sängyssä vakavan sairauden lamauttamana, ‘kulta, on keino. Teknologia, se herättää sinut henkiin. Vaikka siinä menisi ikuisuus teen sen’, sanoi toisen matoranin ääni. ‘Mutta ei se ole minä. Ei se ole minä. Sinä et tajua mitä olet tekemässä!’, sitten matoran lähestyi häntä jonkun laitteen kanssa ja kaikki pimeni.
Räsähdys puuhun oli tappanut jokaisen matkustajan, paitsi robotin, alus oli tuusanuuskana, mutta ei robottikaan ihan vahingoitta ollut kärsinyt, ainakin hänen kaapuunsa oli roiskunut humaltuneiden matoranien verta. ja hänen raajansa olivat kärsineet. Karttaa ei ollut. Mutta se, että takana siinsi meri auttoi kertomaan sen, että eteenpäin olisi mentävä.