Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä – sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.

En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt… seikkailla ystävieni kanssa…
Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.

Nuket… vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?

Kadunko.

Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt…

Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.

En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia.
Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta… en elämästä.

Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.

Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys – ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen.
Vaan ei.
Voi.
Pelastaa.

Itseään.

Eikä muita.

Enää.
Koskaan.

Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.

Ei. Ei se voi olla niin.

Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.

Kadunko.
Sittenkin.

Ehkä jotain…

Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä… Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien… Kepen, Manun, Tawan, Guartsun… Gekon…
Keetongun, telakan matoranit.
Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van.
Domekin. Kongun. Kapuran.

Kadun, että en ollut varovaisempi.
Kadun, että lähdin tälle matkalle.
Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa.
Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.

Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa?
Ei.
Se en ole minä.
Tällainen minä olen.