Deltan temppeli 48: Unelmoiden läpi Matoron
Nimdan saari
ranta
Pieni sinivalkoinen matoran vaelsi lakeuksilla. Kaikkialla näkyi valkoista lumiaavikkoa. Taivas oli yönmusta, ja tuhannet tähdet hohtivat puhdasta kirkkauttaan. Matoranilla oli kylmä, mutta hänellä oli hyvä olla. Hän sai tehdä sitä mitä halusi. Nauttia kauniista luonnosta ja tyydyttää seikkailunhalunsa.
Matoran hyppäsi selälleen lumeen. Hän katseli sinisen Akakunsa läpi ääretöntä taivasta. Niitä tuhansia tähtiä. Hän toivoi, että saisi olla joskus niiden joukossa. Hän tahtoi nimensä tähtiin. Hän halusi, että hänet muistettaisiin.
Lämmin tuuli kävi läpi saaren. Se nosti ilmaan hiekkaa ja kuivia lehtiä.
Polttava aurinko porotti armottomasti jostain. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta oranssi laskeva aurinko oli silti kuuma.
Valkoisen ja sinisen värinen Jään Toa nojasi puiseen kaiteeseen. Syystuuli puhalsi hänen kasvojaan vasten, ja taustalta kuului iloisten matoranien hälinää.
Matoro katseli pilvistä yötaivasta. Tähdet eivät hohtaneet kuten tavallisesti. Palmut huojuivat navakassa tuulessa. Puinen vartiotorni natisi luonnon alla, mutta kesti.
“Mitä luulet”, toa aloitti.
“Että jatkuuko tämä ainiaan?”
Karax käänsi hopeista päätään. Maan Toa katsoi ystäväänsä hetken.
“Jos se meistä riippuu, niin jatkuu”, hän vastasi matalalla äänellä.
“Mietin vain. Muistan kuinka joskus kauan sitten halusin olla Toa. Olla kunnioitettu matoranien keskuudessa. Okei, olen saavuttanut sen. Silti minusta tutnuu siltä, että elämällä on paljon enemmän annettavaa”, Matoro puhui.
“Meidän velvollisuutemme on varjella tätä saarta. Me teemme sen, koska olemme sen velkaa Zokolle”, Karax puhui rauhallisesti. Hän lausui turagan nimen kunnioittavasti.
“Joo, tiedän. Minä vain haluaisin seikkailua ja toimintaa enemmän. Olen ollut paikallani liian pitkään.”
“Sammuiko tuo taas?”
“Matoro! Matoro!”
Umbra ravisteli toveriaan lujaa olkapäistä. Toa mumisi jotain, muttei vaikuttanut hereillä olevalta.
Kun sininen kristallinterävä keihäs iskeytyi muskelikasta olentoa valtimoon, Matoro irvisti. Verta roiskusi kaikkialle. Jään Toa hyppäsi taaksepäin. Räjähti. Tomua ja ruumiiden silppua lenteli. Toa pyyhki Pimeyden Metsästäjän verta naamiostaan inhoa täynnä.
Tomupatsas kohosi ilmaan. Kuului vaimea tärähdys, ja suuri halli romahti. Jään Toa syöksyi kohti vihreää toa-kumppaniaan, mutta sortuva kivimassa hautasi toan raa’asti alleen. Kuului papatusta. Sinivalkean toan haarniska oli aivan tummunut. Hän hyppäsi kivien taa ammusten kaikuessa taistelutantereella. Toan ilme oli järkyttynyt ja pahoinvoiva. Hän ei kestäisi tätä helvettiä yhtään pitempään.
“Noniin, kaatakaa nuo puut! Te haette noita liaaneja! Te pistätte leirin pystyyn! Te grillaatte turskaa!”
“Aye” kuului monelta suunnalta yhtä aikaa.
Hiekkaranta peittyi jäljellä olevien piraattien vilinään. Kaikki heistä olivat järkyttyneitä viimeaikaisista tapahtumista, ja nyt vain alkoholi ja muu tekeminen piti heidät tolpillaan.
“Mitään viimeisiä sanoja, Mustalumi?” vortixx sihisi.
Matoro istui päättäväisenä tuolissa, kädet ja jalat sidottuna sen taa. Sinikeltainen lihaskasa kierteli kylmän rauhallisesti Toaa ympäri, osoittaen tätä jatkuvasti zamor-pistoolilla.
“Et koskaan opi, Radak”, Matoro sanoi hiljaa. Punamusta vortixx kauempana nyökkäsi.
“Åke, ammu”
Kuului laukaus ja sinikeltainen hahmo iskeytyi taaksepäin. Mustan ja valkoisen värinen hahmo hyppäsi korkealle ilmaan ja tarttui johonkin katossa.
Radak ei ollut uskoa mitä oli tapahtunut. Ritarikunnan agentin köydet olivat katkenneet, ilmeisesti elementtivoimien takia.
Vortixx veti vyöstään agentilta takavarikoimansa zamor-pistoolin ja vaihtoi tainnuttavat kuulat tappoon.
Sitten mustavalkea hahmo syöksyi voltilla päin Radakia. Kierrepotku osui salakuljettajaa rintaan, ja Matoro napapsi aseensa. Hän tähtäsi salamannnopeasti päin syöksyvään lihaskasaan, Åkeen.
Laukaus.
“Me tulimme siis hakemaan Nimdan sirua tuolta temppelistä”, Äks selitti kuunteleville Toille. “Kaikki kääntyi huonosti parin ansan jälkeen. Saimme tietää Nukeista.”
Viimesiessä sanassa kuului pelko.
“Matoro meni eri huoneeseen kuin me. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta se teki pahaa jälkeä. Me emme löytäneet sirua pääsalista”
Umbra kuunteli kiinnostuneena ja samalla hieman pelokkaana. Äks kertoi vielä tarkemmin nukeista sekä erityisesti Vatsapuhujan tarkka kuvailu loi kylmiä väreitä Valon Toan selkään.
Lumi sädehti auringon valossa. Sää oli kirkas ja raikas. Matoron musta hahmo katseli lähes pystysuoran jyrkänteen laelta jäätikköä.
Matoro tunsi olonsa tyytyväiseksi ja vapaaksi. Kaikkien tapahtumien jälkeen hän oli vapaa. Ei enää saarensa kahleissa, ei enää Ritarikunnan kahleissa. Hän sai matkata ja jakaa oikeutta. Hän sai tehdä sitä, mistä nautti. Nauttia elämästä.
Matoron silmät aukesivat rävähtäen. Hän tunsi pistävän kivun ensin rinnassaan ja sitten kädesään. Toa tipahti paarientapaiselta hiekkaan irvistäen.
Hän hieroi päätään ja katseli ympärilleen. Ranta alkoi hämärtyä, ja oranssi aurinko horisontissa loi punaista kajoa.
Matoro huokaisi. Ketään ei näkynyt kahden hätäisesti kasatun teltan lähellä. Jossain ritisi nuotio ja kuului puheensorinaa.
Matoro tunsi lämpimän henkäyksen kasvoillaan ja nukahti.