Viidakko, Mäksän veljeskunnan saari

Torakkajeeppi poukkoili suhteellisen vaivattomasti pitkin viidakon epätasaista pohjakerrosta. Äänekkäästi hurisevan suurehkon ajoneuvon katolla partioiva konekivääritorakka virnuili itsekseen katsellessaan kuinka metsän kasvit joutuivat nöyrtymään väkivahvan nelirenkaisen vauhtipelin tieltä. Viidakossa partiointi oli suorastaan mukavaa, torakkasotilas ajatteli. Varsinaisia vihollisia metsässä ei tuntunut olevan, ja nazorak päivystikin auton kattoon ruuvatun aseen takana vain tavan vuoksi, tulittaen välillä epäonnisia viidakon pikkueläimiä ihan vain omaksi ilokseen. Matkanteko oli nopeaa ja sujuvaa, eikä tielle ollut sattunut vielä mitään järin huolestutta- mmmiiiitääääääh?

Jeeppiä rattoisasti ohjannut nazorak oli lyödä päänsä rattiin nähdessään ajoneuvon eteen ilmestyneen valtavan kärsäolennon. Suuri rahi tuijotti ajoneuvon ohjaajaa hypnoottisesti valtavilla silmillään eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen auton tieltä.

“M-mikä hitto tuo on?” katolla päivystävä ampujatorakka kysyi hämmentyneenä.
“En tiedä”, kuski vastasi. “Mutta se on ihan hemmetin ruma.”

Norsupäästäinen röhkäisi.

“Eikö meillä ole tuollaisia kuormajuhtina jossain?” kysäisi etupenkillä karttaa tutkaillut torakka tapittaen nyt tiiviisti kummastuttavaa eläintä. Nazorakin mieleen piirtyi epätarkka muistikuva muuan toisesta kärsäkkäästä eliöstä.
“Ei”, totesi kuski. “Ei tuo ole sama otus. Katsokaa nyt noita silmiä.”
“Mikä katse”, totesi ampujatorakka lumoutuneena. “Niin… Niin… Läpitunkeva.”

Muutaman sekunnin kuluttua torakkasotilas sai huomata olleensa aivan liian oikeassa. Norsupäästäisen silmistä täysin varoittamatta sinkoutunut lämpösäde upposi vaivatta kiiltävänmustan torakkakonekiväärin läpi ja lävisti sitten sen takana seisovan nazorakin.

“AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA”, huusivat torakat kuin yhdestä suusta.