Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.