Verstas

“Tulkoon valo”, sanoi Valvoja.

Verstaan ovi aukesi päästäen valon tulvahtamaan sisään. Oviaukossa seisoi hyvin hämmentyneen näköinen otus, joka pyyhälsi sisään kuin koira pakkasesta. Ovi sulkeutui sen perässä, ja valonpuute palasi. Otus läähätti. Valvoja tuhahti tympääntyneenä ja sammutti pienet, välkkyvät valonsa.
Dox huoahti helpotuksesta. Hän sytytti öljylamppunsa, ja tarkisti ettei huoneessa ollut hänen ja Valvojan lisäksi muita. Siellä kuitenkin oli. Hän kuuli takaansa hengitystä ja kääntyi, valaisten pedon kasvoja. Vaanija mylväisi ja huitoi ilmaa käsillään. Se sokaistui, mikä antoi Doxille hetken aikaa reagoida.

Dox lähti juoksuun. Hän syöksyi varaston puolelle, hänelle tutuimmalle alueelle. Hän sammutti soihtunsa ja eteni seiniä tunnustelemalla. Hän vilkaisi taakseen. Kaksi silmää kiilui pimeässä häntä etsien. Se ei kuitenkaan nähnyt nenäänsä pidemmälle. Dox luuli jo pelastuneensa, kunnes Vaanija alkoi nuuhkia ilmaa. Se kävi takaa-ajoon halki pimeiden hyllyrivien.
A4, luki erään hyllyn päässä. A5 seuraavassa. A6. A7. A8. A9… Dox jatkoi juoksuaan henkensä kaupalla. A42, A43, A44, A45… Hän kääntyi oikealle, pois pääkäytävältä, kahden taivaisiin ulottuvan varastohyllyn väliin. B45 luki sen toisessa päässä. C45. D45. E45. F45…
Dox alkoi olla jo syvällä varaston uumenissa. Hän kuuli sydämentykytyksen päänsä sisällä. Hän ei jaksaisi enää kauaa.

Dox saapui kaukana ylhäällä ollutta kattoa kannattelevalle betonipilarille. Sen kylkeen oli pultitettu ruosteiset tikkaat. Hän alkoi väsyneenä kavuta niitä ylös, toivoen Vaanijan hukkaavan hänen jälkensä.
Ei. Se jatkoi takaa-ajoa, kiiveten tikkaita hänen perässään. Hän saapui pienelle tasanteelle, jolla oli laatikko. Erittäin lupaavan näköinen laatikko. Hän vilkaisi alas. Maanpinta oli kymmeniä metrejä hänen allaan. Vaanija oli puolimatkassa ylös. Kuola valui sen suusta noroina, pisarat putosivat alas.

Dox kiskaisi laatikon auki. Ei se ollut laatikko, se oli aarrearkku. Sen sisällä oli kymmeniä kankaisia ja metallisia ihmeitä. Tällaista artifaktikokoelmaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt.
Hän otti käteensä yhden. Se oli metallinen puolipallo, jonka ympärillä kulki nauha. Nauhan alla oli pelikortteja ja tulitikkuaski. Esine oli vieläpä vanha, Suurta Päivitystä edeltävältä ajalta. Sen arvo oli lähestulkoon mittaamaton. Ja kaikki muut esineet arkussa olivat samaa laatutasoa.

Vaanija tarttui Doxin jalkaan. Hänen huomionsa oli herpaantunut liian pitkäksi aikaa. Dox yritti ravistaa olentoa irti, mutta se ei päästänyt.

“Hattuuuhh!” Ignika kuolasi.

Dox vilkaisi esinettä kädessään, näytti hetken hyvin onnettomalta, jonka jälkeen hän alkoi takoa Vaanijaa sillä päähän. Se ulvaisi kivusta ja huitaisi esinettä kädellään. Se putosi alas. Dox katsoi murheellisena sen perään. Hän otti laatikosta toisen, joka näytti korvalääkärin peililtä. Vaanija sai kasvoihinsa kohdistuvaa murjontaa ja päästi otteensa irti Doxin jalasta. Ja samalla myös tikkaista. Se putosi, putosi, putosi, putosi korviaraastavasti ulvoen alla olevaan pimeyteen. Kuului tömähdys, jonka jälkeen oli hiljaista.

Dox riemuitsi. Hän oli päässyt eroon Vaanijasta, ainakin toistaiseksi. Hän hyppi riemusta laatikon ympärillä. Hän ei kuitenkaan huomannut köyttä, johon kompastui. Kompastui, ja tönäisi laatikon alas. Alas tasanteelta. Alas pimeyteen. Pois hänen luotaan.

Tuona yönä Klaanin linnakkeen halki kantautui tuskallinen ulvaisu, jonka vertaista ei siellä koskaan oltu kuultu. Se läpäisi linnakkeen joka ikisen kiven, kantautui sen joka ikiseen kolkkaan. Mutta kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä oli saanut noin pienen olennon aiheuttamaan noin suuren äänen.

Komentokammio

Räjähdys heitti Kepen ja Paacon seinään. Sen hiljettyä jostain kantautui huuto, jonka he selvästi kuulivat, vaikka räjähdys oli saanut heidän korvansa miltei kuuroutumaan.

Arkistot

Vaehran oli täysin tietämättömänä linnakkeen tapahtumista, omassa rauhassaan muuraamassa uutta väliseinää Arkistoihin löytämistään ikonisista kivistä. Hän säikähti äkillistä huutoa, joka sai hänet pudottamaan taltan varpailleen.

Trooppinen saari

Snowman oli varma, että oli kuullut erään tutulta kuulostavan äänen. Mutta hän kohautti olkiaan ja laittoi sen päänsärkynsä piikkiin.

Verstas

Dox masentui. Hän oli joutunut eroon suurimmasta aarteesta koskaan. Kyyneleet valuivat hänen silmistään pudoten alas pimeyteen. Tuona hetkenä hän oli onnettomin olento maailmassa, eikä kukaan ollut lohduttamassa häntä.

Hänen mieleensä tulvahti kuitenkin ajatus. Ehkä ylempänä olisi vielä lisää aarteita? Tätäkin mahtavampia, mittaamattoman arvokkaita?
Hän lähti kiipeämään tikkaita ylös, toiveikkaana.

Jonkin ajan kuluttua hän saapui toiselle tasanteelle. Se oli keskellä täydellistä tyhjyyttä. Ei aarrearkkuja ei mitään. Tikkaat eivät jatkuneet enää tästä ylöspäin.
Hän huomasi kuitenkin sillan, joka jatkui kohti kaukana edessä, näkymättömissä, ollutta seinää. Hän astui sille, se narahti. Jos hän olisi voinut valoisammassa ympäristössä nähdä allaan levittäytyvän suunnattoman varaston, hän olisi saanut pahan akrofobisen kohtauksen.

Sillan metallikaiteet tuntuivat kylminä hänen käsiään vasten. Se oli niin kapea, että vain yksi henkilö saattoi kulkea sitä pitkin kerrallaan. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin, silloin tällöin ohittaen suunnattomia pylväitä ja taivaasta roikkuvia köysiä.

Hän saapui ovelle. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta se aukesi työntämällä. Se narahti kuulostaen siltä, kuin sitä ei olisi oltu avattu vuosisatoihin. Hän löysi itsensä uudesta huoneesta, joka oli huomattavasti edellistä pienempi. Hän tunnusteli seinää. Kaltereita? Kaltereita Verstaassa? Mikä paikka tämä oli?
Doxin käsi löysi valonkatkaisijan. Se sytytti katon loisteputket, joiden epäluonnollinen valo häikäisi hänet, sekä ympäröivien sellien epäsiistit asukit. Hän oli löytänyt salaoven Klaanin tyrmiin. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi oven kadonneen.

Sellien olennot olivat täysin tunnistamattomia raunioita. Ne kalusivat luita likaisilta metallilautasilta ja joivat astioista, joka toimivat samalla toiletteina. Dox oli kuullut kertomuksia paikasta, jonne Bännityiksi kutsutut henkilöt joutuivat. Nyt hän huomasi sen olevan totta.
Viimeisessä sellissä, joka oli lähimpänä raskaasti panssaroitua turvaovea ulos, oli hahmo, joka ei näyttänyt olleen siellä niin pitkään kuin toiset. Se viittoi kohti vartijan vartiopistettä ja sen takana seinällä roikkuvia sellien avaimia.

“jos päästät mut ulos et saa mitään hahahaa läppä saat hatun”, hahmo sanoi.

Dox mietti hetken vilkuillen seinällä roikkuvia avaimia hahmon tarjousta. Tyrmien vartija oli näköjään poissa, eikä kukaan ei tulisi varmaankaan koskaan tietämään mitään. Sitä paitsi aarre on aina aarre. Mutta ehkä hänen ei pitäisi. Mutta aarre. Mutta moraali. Mutta aarre.

Hetken kuluttua, katsoessaan ovesta ulos ryntäävää, maanisesti nauravaa hahmoa, Doxille tuli äkillinen syyllisyydentunne.

Verstaan varaston pohjalla

Ignika makasi lattialla. Hän oli kuin unessa. Taivaalta satoi kymmeniä ja kymmeniä hattuja hänen ylleen. Hän tunsi ajan pysähtyneen ja leppoisan musiikin soivan hänen päässään. Hän nappasi ilmasta hatun ja sovitti sitä päähänsä. Hän nappasi muutaman lisää. Hän kieriskeli hatuissa. Hän nauroi.