Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Ämkoo istui pienehkön rakennuksen katolla leikkien huomaamatonta. Hän veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja kyyristyi entisestään. Yön pimeys auttoi Ämkoota pitämään itsensä näkymättömissä, joskin hän joutui olemaan jatkuvasti valppaana. Torakat etsivät tunkeilijoita edelleen joten yksikin varomaton liike saattaisi paljastaa Ämkoon sijainnin ja aiheuttaa läjäpäin ongelmia.

Mustanvihreä hahmo lähti hetken kestäneen levähdystuokionsa jälkeen liikkeelle. Ämkoo pudottautui mitä varovaisimmalla liikesarjalla alas rakennuksen katolta laskeutuen pehmeästi ahtaalle kujalle. Kuja johdatti Ämkoon aukiolle, jolla liikkui hajanainen joukko nazorakeja. Ämkoo lähti siitä huolimatta etenemään. Hitain joskin varmoin askelin liikkuva tumma viittasankari onnistui liukenemaan tehokkaasti kaikkiin eteen tulleisiin varjoihin eivätkä torakat ennättäneet huomaamaan häntä.

Silloin jotain tapahtui. Tukikohdan läntiseltä suunnalta kuului voimakas räjähdys keräten kaikkien nazorakien huomion itseensä. Jokainen aukiolla partioivista torakoista kääntyi äkisti räjähdyksen viitoittamaan suuntaan lähtien juoksuun. Ämkoo kuunteli hetken koko ajan kauemmas katoavia nazorakien huutoja ja uskaltautui sitten kohottautumaan täyteen seisoma-asentoon.

Aukio oli tosiaan tyhjä. Hiljainen myös. Ämkoo asteli alueen keskelle, pysähtyi ja käänsi katseensa hetkeksi kohti taivasta.

“Tämä ei ole helppoa”, hän ajatteli. “Miten löydän sen saamarin palan jos joudun koko ajan piileskelemään tällä lailla?”

Ämkoo käänsi katseensa takaisin maan tasalle ja vilkuili ympäröiviä rakennuksia. Varastoja? Ehkä. Mitä niiden sisältä mahtaisi löytyä? Aseita, luultavimmin. Tukikohta oli todellakin raskaasti aseistettu. Juurikin siitä syystä huomatuksi tuleminen asetti Ämkoon välittömään hengenvaaraan.

Ämkoo huokaisi.

“Oletkohan vielä hengissä, Snowie.”

Lumiukon tilanne huolestutti, eikä Ämkoo voinut kieltää sitä. Kaksikon hajaantuminen oli ollut huono idea. Mutta toisaalta, mitäpä sitä nyt valittamaan. Ämkoo tuskin löytäisi kumppaniaan ihan heti, vaikka yrittäisikin. Paitsi jos…

“Se räjähdys.”

Ämkoo pudisti päätään.

“Se ei olisi Snowien tapaista.”

Ämkoo korjasi repaleisen viittansa asentoa ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Pimeyden luomaa turvaa ei riittäisi loputtomiin, joten nyt kannattaisi pitää kiirettä. Ämkoo katsahti nopeasti ylhäällä kiiltävää tähtitaivasta kuin varmistaakseen, mistä suunnasta oli juuri tullut. Sitten hän kääntyi ympäri, kohotti jalkaansa ja… Pysähtyi.

Hän ei ollut yksin.

Ämkoo tuijotti aukion laidalla seisovaa hahmoa. Hahmo tuijotti takaisin.

Tai ei, ei se tuijottanut.

Sillä ei nimittäin ollut silmiä.

Ämkoo ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Muutaman metrin päässä hänen edessään seisoi vitivalkoinen, kasvoton olento. Olennon velttoa ja nukkemaista olemusta korostivat yliluonnollisen mittaiset raajat ja kammottava, pitkä kaula. Olento ei liikkunut.

“En huomannut sinua”, Ämkoo sanoi, kätkeäkseen hämmennyksensä.

Olento liikahti. Ämkoo huomasi ensimmäistä kertaa sen selässä roikkuvan aseen. Olento tarttui katanaansa ja toi sen eteensä elottoman oloisesti liikehtien. Sitten olento puhui.

“Vedä miekkasi.”

[spoil]Väsyttäääärgh.[/spoil]