Meri, keskellä pahinta myrskyä

Guardian sylki ja yski vettä, kun Manu repi hänet takaisin veneeseen. Takaisin paattiin päästyään Guardian alkoi kakoa suolaista merivettä ulos keuhkoistaan. Hän oli pudonnut jo viidennen kerran yli laidan.
”Vihaan”, Guartsu yski, ”myrskyä. Ja kylmyyttä.”
Hän tärisi kylmästä. Lämpötila oli pakkasen puolella. Ja veteen putoaminen ei tuntunut mukavalta.
”Niin minäkin”, Makuta vastasi. Hänkin oli pudonnut laidan yli jo pari kertaa. Yksi niistä kerroista oli ollut kummallekin yhteinen, mikä oli melkein johtanut veneen menettämiseen. Nyt molemmat matkalaiset olivat sijoittuneet veneessä mahdollisimman lähelle sen kuumana kiehuvaa höyrymoottoria. Kovan myrskyn ja kulkuneuvon takaosaan sijoitetun suuren painon takia veneen etuosa suorastaan törrötti ylhäällä. Moottorin sylkemä höyry levittäytyi epätasaisesti myrskytuulten riepottelemana ja aallot purskauttivat lapiollisia vettä veneen kannelle. Guardian teki parhaansa pitääkseen kannen kuivana säälittävän pienellä kauhalla.

Myrsky alkoi kuitenkin vähitellen tyyntyä. Sateet eivät olleet onneksi kestäneet kovin kauaa ja raivoisa tuuli tuntui menettävän vähitellen energiaansa. Suuren saaren muoto alkoi vähitellen hahmottua vastarannalla.
Guardian pyyhki parhaansa mukaan kiikarisilmänsä linssiä kuivemmaksi ja sulki oikean silmänsä. Hän keskittyi vasemmalla silmällään myrskyn keskellä hahmottuvaan saareen. Punaisena hohtava silmä tarkentui kohteeseensa automaattisesti mekaanisesti siristen. Guardianin ei tarvinnut tutkia saarta kiikaritoiminnolla kauaakaan ennen kuin hän käsitti, mitä katseli. Skakdin sinisille myrskyn piiskaamille kasvoille muodostui vähitellen pieni hymy.

Rannat kuuluivat Zakazille. Siitä ei ollut epäilystäkään. Guardian kääntyi ja nyökkäsi Manulle. Makutan kasvoille levisi huojentuneisuus siitä, että tämän merimatkan kamaluuksia ei tarvisi enää kestää kauaa. Makuta Nui nosti moottoriveneen vauhtia huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua Skakdi ja Makuta vetivät yhteistoimin venettä Zakazin synkeälle rannalle. Hieman laantunut myrskytuuli heitti rannalle vielä suuria määriä vettä, joiden mukana rantautui ajoittain märkiä laudanpätkiä. Myrsky oli nähtävästi tuhonnut yhden rannikon laitureista yön aikana.

Guardian sitoi veneen köydellä yhteen harsuuntuneen havupuun runkoon ja nousi täyteen mittaansa. Hän käänsi katseensa pois mereltä ja kohti Zakazia. Siinä oli kestänyt kauan, mutta hän oli taas kotona. Aamuaurinko alkoi nousta jostain mäen takaa. Guardian lähti sanattomasti kävelemään ylös mäkeä ja syvemmälle Zakaziin. Makuta Nui asteli epävarmana perässä tutkien ympäristöä katseellaan.

“Harvennettua kuivaa metsää rannalla”, Manu sanoi ääneen. “Ranta-asutus juuri ja juuri pystyssä pysyviä puuhökkeleitä. Pääsimme pois rannalta, mutta hiekkaa jatkuu kauas. Tämä paikka on paljon huonommassa kunnossa kuin luulin.”
Makuta piti pienen tauon.
“Ja joskus Spiriah kehtasi vielä kehua paikan maisemia.”

Guardian ei vastannut välittömästi. Hän haisteli Zakazin tuulia. Havumetsän raikas tuoksu erottui vain haileasti sisällissodan saarelle tuoman tunkkaisuuden alta. Kaksikon edetessä syvemmälle saareen kävi nopeasti tuskallisen selväksi, miten kaikin puolin epäkunnossa Guardianin synnyinsaaren ilmasto oli. Jäätävä merituuli oli muuttunut suorastaan sekunneissa paahtavaksi puoliaron kuumuudeksi. Pieni oksien ja lehtien yhteenkerääntymä pyöri tuulen mukana Guartsun ja Manun edessä kuin matkustaen heidän kanssaan. Kuivien puiden oksilla raakkui suuria lintuja, jotka seurasivat Makutan ja Skakdin matkaa. Jostain kauempaa kuului kuolonpeipon sirkutusta. Se oli nimensä veroista.

Guardian hymähti hiljaa. “Tervetuloa Zakazille, Manu.”

Vähitellen puisten pikkutalojen määrä alkoi kasvaa ja pian makuta ja skakdi kävelivät keskellä jotain, jota kykeni melkein kutsumaan kyläksi. Kahden tolpan päistä ketjuilla roikkuvassa kyltissä luki jotain skakdiksi. Hyvästä kielitaidostaan huolimatta Manu ei kuitenkaan ymmärtänyt lukemaansa. Skakdin kielessä oli jotain perin merkillistä.

“Wekann on paikan nimi”, Guardian vastasi vilkaisten Manuun. “Näitä pieniä rannikon kaivoskaupunkeja. Joskus tämä vielä näytti joltain.”

Pari skakdia oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta hereillä. Yksi suuri ja lihaksikas skakdi teroitti kirvestään sileällä kivellä hätäisesti kasatun verstaan etupihalla. Toinen laiha ja vanha naisskakdi yritti epätoivoisesti saada ruskeaa kangasta pestyä likaisessa vedessä, jonka pinnalla kellui suuri vaahtomassavuori. Yksi skakdi istui kauppansa etuoven edessä tuprutellen puista piippua ja hieroen teräksistä jalkaproteesiaan merkillinen ilme kasvoillaan. Tämän skakdin vyötäröllä roikkui myös uhkaava zamor-revolveri, mutta kuka tahansa pystyi näkemään, että aseessa ei ollut edes ammuksia.
Jokainen näistä skakdeista vilkaisi kylän läpi kävelevää kaksikkoa nopeasti, mutta ei vaikuttanut kiinnittävän makutaan ja kiikarisilmäiseen skakdiin sen suurempaa huomiota. Yhden pihan porttiin sidottu Mata Nui -lehmä päästi kumisevan “muu”-äännähdyksen.

Kylän keskipisteessä seisoi suuri patsas. Se esitti voitokkaan näköistä skakdia, joka istui vihaisen jättiläistiikerin selässä. Ratkaisevista kohdista patsasta lorisi sen jalustalla olevaan altaaseen erittäin likaista vettä, joka oli kiertänyt samaa rataa arvatenkin jo vuosia.

“Olen varmaan oikeassa, jos arvaan, että nämä eivät voittaneet?” Manu sanoi kysyvänä.
“Mainio päättelykyky”, Guardian sanoi lievällä sarkasmilla. “Mutta tiedätkö mikä on surullista?”

Guardian kääntyi kohti Manua ja osoitti vasemmalla kädellään suurta kivipatsasta.
“Olet väärässä”, Guartsu sanoi. “Nämä voittivat. Nämä olivat Nektannin puolella. Se jos mikä on surullista.”

“Ihan vapaaehtoisesti?”

“Täysin. Tuo patsaskin oli näiden idea. Ja katso, miten Nektannin kannattaminen auttoi näitä.”

“Skrarrarrarrarrarr“, joku päänsärkyä poteva tavernan edessä makaava skakdi sanoi. Manu luuli tunnistavansa tämän kirosanan ennen kuin huomasi, että siinä olikin yhtäkkiä pari ylimääräistä tavua.

“Ei näemmä paljoa”, Manu vastasi. “Älä sano, että hakemamme on täällä.”
Guardian pudisti päätään. “Olisikin näin helppoa. Ystäväni luo on tunnin matka.”

“Kulkuneuvo voisi auttaa”, Makuta Nui sanoi katsellen ympärilleen. “Mutta taidan toivoa liikoja…”

“Niin, niin toivot”, Guardian vastasi. “Kerropa, Manu…”
Kaksikko saapui suuren aitauksen eteen. Aitauksen sisällä oli Mata Nui -lehmiä ja Kane Ra -härkiä. Mukana oli myös joitakin suuria nelijalkaisia eläimiä, joita Manu ei tunnistanut.
Guardian hymyili leveästi valkoisella hammasrivillään.
“Koska olet viimeksi ratsastanut?”

* * *

[spoil]Manny kirjoitti pienen pätkän alusta. Löydättekö sauman?

Musiikki tuli myös Manny-herralta.[/spoil]