Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Don Ämkoo

0 kommenttia

Pieni trooppinen saari, hiekkaranta

Käsipuoli Toa potkaisi laiskasti rantahietikolla maannutta kivenmurikkaa. Kivi lensi matalassa kaaressa kauemmas ja vinkaisi. Se ei ollutkaan kivi.

Ämkoo vilkaisi Snowien suuntaan, muttei vaivautunut kuuntelemaan mitä matoraneilla oli asiaa. Ilman Toa tuskin kehtasi edes katsoa yhtäkään matoralaista silmiin, sillä hänhän itse oli ehdottanut avunpyynnön hylkäämistä kun klaanilaiskaksikko aiemmin törmäsi näihin pieniin olentoihin. Ämkoo ei osannut kuvitella, että yksikään näistä matoraneista ajattelisi hänestä mitään kovin hyvää.

“Kuulkaahan, teidän pitäisi varmaan…”, aloitti Ämkoon vierelle ilmestynyt vihreää pakari-naamiota kasvoillaan kantava matoran. Ämkoo ei kuunnellut.

Miekka oli poissa. Kuka tahansa muu saattaisi ohittaa tällaisen tilanteen toteamalla, että aseita saa aina uusia, mutta tämän miekan kohdalla asia ei ollut niin. Oli vain Alku ja Ääri.

“Herra, tuo kätenne…”

Näitä miekkoja ei löytynyt jokaisesta asevarastosta. Kahdesta mahtimiekasta toinen oli nyt poissa. Oliko se jäänyt vihollistukikohtaan? Veikö valkoinen olento sen mukanaan? Miten ihmeessä Ämkoo saisi sen ta-

“…vuotaa.”

Ämkoo käänsi päänsä pikaisesti tyhjän olkapäänsä puoleen. Kiitos tästä ei kuulunut niinkään matoranin varoittaville sanoille, vaan olkapään alueelta huokuvalle vihlovalle kivulle. Ilman Toa karjaisi ja pudottautui polviensa varaan maahan.

Matoranit eivät jääneet toimettomiksi, vaan useampi näistä juoksi oitis kärsivän Toan luo. Nämä auttoivat Ämkoon pystyyn ja lähtivät miltei väkisin taluttamaan tätä pois rannalta.

“Teidän ei tarvitse auttaa minua”, Ämkoo totesi näille vaisusti. Yksi matoran naurahti.
“Ei niin”, se aloitti.
“Mutta?”, Ämkoo kysyi.
“Teemme sen silti. Kukapa ei auttaisi hädässä kärsivää.”

Ämkoo murahti ja vilkaisi puhunutta matorania pisteliäästi. Matoran kuitenkin vastasi eleeseen vain leveällä hymyllä. Ämkoo päätti vastata tähän levittämällä kasvoillensa kivunsekaisen virnistyksen.

Samaan aikaan Snowien edessä avattiin jonkinlaista epämääräistä nyyttiä. Matoranien auttaessa Ämkoota jokunen oli kaivanut esiin Lumiukolle luvatun palkinnon ja nyt matoranit päättivätkin esitellä lahjansa.

“Toivottavasti pidät tästä”, Ternok sanoi. “Meillä ei nimittäin ole juuri muuta.”
“Ymmärrän”, Lumiukko vastasi varovasti nauliten katseensa Ternokin käsissä pyörivään nahkapussukkaan. Ternok työnsi kätensä varovasti pussiin ja kaivoi esiin jotain.
“Oho”, Snowie sanoi.

Matoranit eivät olleet vieneet Ämkoota kovin pitkälle, vaan tarjosivat tälle ensiapua erään ikiaikaisen viidakkopuun katveessa. Matoranit tunkivat jopa hieman karuin elein erilaisia voiteita ja viidakosta kaivamiaan aineksia Ämkoon haavaan, saaden aikaan mitä inhottavinta pistelevää kipua.

“Tiedättekös, herra Toa…”, pakarikasvoinen matoran aloitti jälleen puheen.
“Ämkoo. Jätä se Toa pois.”
“Toa Ämkoo, tämä teidän haavanne on varsin omituista mallia.”
“Sanoinhan, että en ole T-“
“Minun silmissäni asiat ovat yleensä sitä miltä ne sattuvat näyttämään. Mutta niin, haavanne. Ette varmaan tahtoisi kuulla mikä siinä hämmästyttää?”
“No?”, Ämkoo murahti kiristellen hampaitaan. Pistelevä kipu oli onneksi laantumassa.

Matoran kaivoi esiin pienen peilin ja esitteli haavaa käsipuolelle Toalle sen kautta. Ämkoo tuijotti sitä hämillään.

“Huomaatte varmaan.”
“Taidan huomata.”

Haavan ympärys oli musta. Väri liikkui sen pinnalla verkkaiseen tahtiin, siirtyili välillä pisaramaisesti kauemmas ja palasi sitten takaisin haavan pariin.

“Vaikuttaa siltä, että osaat parantaa haavasi tiettyyn rajaan saakka ihan itse. Uskallanko kysyä, mikä tämä kyky on?”, matoran kysäisi.
“Et”, Ämkoo vastasi nopeasti, tarkkaillen yhä haavauman ympärillä erottuvaa mustaa kuviota.

Palvelusväki ei ollutkaan paennut.