Keskustelukammio

Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

“Täytyy olla jokin aukko”, kenraali mutisi itsekseen. “Puolustus täytyy murtaa, jotenkin.”
Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.

Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
“Voinko tulla sisään, ystäväiseni?” matoran-hahmoinen olento kysyi. “Vai onko sinulla jotain kesken?”
Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

“Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. “Onko sinulla asiaa?”

“Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. “Tarvitsen sotilaitasi.”
Kenraali näytti epäuskoiselta.
“Mihin?”
“Olen menossa eteläiselle mantereelle”, Avde sanoi. “Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka…”
Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
“…kiinnostaa minua”, Avde jatkoi. “Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”

Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
“Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?”
“Tarvitsen henkivartijoita”, Avde vastasi. “Sinun joukkosi saavat riittää.”

“Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?” kenraali kysyi skeptisesti.
“Älä kysele liikaa, ystäväiseni”, Avde vastasi. “Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”

“Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”

Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
“Kaksi vain.”
Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. “No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”

“Kiitos, ystävä”, Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. “Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”

Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

“Luutnantti”, hän sanoi virallisesti mikrofoniin. “Tarvitsen lisää valoja huoneeseen.”

“Kuinka paljon, herra kenraali?” torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
“Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa”, hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

“Polvenkorkuinen saasta”, hän sanoi rotunsa kielellä.