Klaanin saari, hevonkuusi

Matoron lausahdusta seurasi tosiaan miettelieäs hiljaisuus. Hetken päästä Kapura totesi jotain sanoakseen, että “olipa hyvin sanottu”. Lopulta Killjoy rikkoi hiljaisuuden kunnolla.

“Totta. Kun puhutaan Nimdasta, torakoista ja kaikista välikohtauksista, on ihan selvää, että olemme isoissa ympyröissä. Jotain on tekeillä. Mutta vaikka meitä siirreltäisiin kuin nappuloita, kuten Matoro sanoi, voimme yhä muuttaa ‘pelin’ kulun. Tuskin se, mikä tämän kaiken takana seisoo, on ajatellut kaikkea tekemäämme etukäteen.”

“Puhut viisaita sanoja.”, Matoro vastasi ja muut nyökkäilivät. “Niin. Huolimatta siitä, että tässä piilee mahdollsiesti jotain takana, emme voi antaa sen vaikuttaa tekemisiimme. Jos me olemme nappuloita pelilaudalla, olemme me ne nappulat, jotka voittavat. Vain me voimme päättää, mihin päivämme käytämme, sitä ei määrää kukaan ja on selkämme takana kudottu millaisia juonia tahansa, selviämme voittajina…”, Suga aloitti.

“…’taistelusta’, josta emme oikeastaan pitkällä tähtäimellä paljoa tiedä.”, Kapura lopetti Sugan puolesta kepeästi.”

Seurue talsi hiljaa rantaa myöten jutellen niitä näitä, lähinnä tavan ja tunnelman ylläpitämisen vuoksi. He tunsivat olevansa turvassa, mutta väsyneitä he olivat. Tulevaisuus ja menneet tapahtumat mietityttivät ja vaikka he olivat omasta mielestään turvassa, oli matkaa vielä taitettavana. Viimeinen taival Klaanin linnaketta kohti, jossa he voisivat istahtaa klaanilaistovereidensa kanssa pöytään nauttimaan virvokkeita, kertomaan seikkailustaan ja lepäämään. Sillä vaikka heissä oli virtaa vaikka linnakkeelliselle sotureita jakaa, alkoivat matkan rasitukset tuntua. Eivät tuskana tai epätoivona tai tarmon puutteena, vaan uneliaisuutena. Vaikka heitä väsytti ja he välillä jopa laahustivat, oli heidän olonsa raukea. Miten hienoa olikaan tuntea inhimmillistä väsymystä kaikkien matkan tuskien jälkeen.