Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet

Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.

“Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. “Joku kuuli meidät.”

Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. “Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
“Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
“Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. “Minne?”

“Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. “Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
“Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, “eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. “Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”

Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. “Kuinka kaukana tämä kallio on?”
“Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. “Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. “Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. “Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
“Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. “Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”

Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”

“Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. “Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
“Mmmmmiksi, aaarteeni?”
“Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
“Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. “Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. “Tiemme ilmeisesti eroavat.”

Warrek hymyili hieman haikeana. “No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
“Niin”, Guardian sanoi. “Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. “Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
“Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. “Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. “Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
“Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
“Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
“Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”

Guartsu kohotti kulmaansa. “Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”

“En”, Warrek vastasi ovelasti. “Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
“Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. “Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
“Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
“Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.

“Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. “Mutta miksi?”
“Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. “Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
“Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. “Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”

Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. “Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. “Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”

Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. “Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. “Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
“Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. “Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.

* * *

Jyrinä voimistui.
“Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
“Jep”, Guartsu sanoi. “Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
“En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
“Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-“, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
“…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
“…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.

“Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. “Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
“Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
“Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
“Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.

Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.

Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi.
Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.

Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.

* * *

Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.

Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
“Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”

Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
“Mitä.”

Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta.
Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.

Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.

Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin.
Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan –
POIS PÄÄNI SISÄLTÄ!
Älä huuda.

Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.

Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
“Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. “Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-“
“PÄÄ ALAS.”

Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
“Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
“Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, “mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”

Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti “kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
“HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. “JATKA SAMAAN MALLIIN!”
“Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.

Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
“Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
“Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, “mutta mitäh nuo ovat?”
“Mitk…aiiiiii. Nuo.”

https://www.youtube.com/watch?v=KiPBDoSo-90

Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.

“Tuo”, Manu sylki ulos. “Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
“Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. “Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.

“…toisaalta…” hän köhi, “…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”

Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.

He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.

Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.

Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.

Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.