todella vanha tarina, jonka heitän tähän vain koska en jaksa etsiä sitä uudelleen

Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä.
Kaksi pitkää matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä, mutta ainoastaan hyönteisten äänet vastasivat askeleihin.

Yksi matkalaisista, nuori Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen nainen, Valottu häntä kutsuttiin, jatkoi marssiaan, mikä innosti nuoren Toan jatkamaan väsymyksestä huolimatta.
Mutta nuoren Toa ajatukset harhailivat muualla.

”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Valottu kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan.
Nuori Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen.
”Ajattelin vain… Ajattelin mikä tekee meistä Toia?”
Lierihattuinen Valottu pysähtyi ja käänsi päänsä nuorukaisen suuntaan. “Mietitkö vielä varjoistasi?”
Toa katsoi alas. Häpeissään hän ei uskaltanut katsoa Valottua silmiin ja myöntämään sanoin. Eleet kuitenkin riittivät Valotulle.
Loiste pelkää yhä.

”Ajattelee asiaa näin”, Valottu aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”

Valottu osoitti taivasta kohti. Nuori Toa katsoi ylös.

Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.

”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?

Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei toisi takaisin.

Muista aina se, Loiste.

Muista aina mikä Toa on.”

Sanottuaan tämän, he jatkoivat matkaa.