Onu-Metru
Arkisto

Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.

Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.

Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.

Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.

Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.

Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.

Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.

Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.

“Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.

“Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”

“Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.

“Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”

“Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”

“Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.

“Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”

“Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.

“Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. “Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”

“Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.

“Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.

“Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.

“Mistähän ne huhut syntyvät?”

“Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.

“Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.

“Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”

Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.

Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.

Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.

Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.

“Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.

“Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.

“Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”

Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.

Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.