Aiemmin

“Ömm. Kiitos?”

Kristallikivi kimalteli punkallaan istuvan Kepen kämmenellä. Tiedemies katseli sen labyrinttimaista, läpikuultavaa rakennetta – halkeamat muodostivat murikan pintaan kuin huurteisen mosaiikin, joka haaleassa valossa toi Kepen mieleen vaelluksen Vuoren sisuksissa pari talvea taaksepäin. Kuinka yksinkertaista sekin aika oli ollut.
“Pitäisikö tämän sanoa minulle jotain?” toa kysyi.

“Mene ja tiedä”, Guardian vastasi niskaansa hieroen. “Takavarikoin sen muuan… no, takavarikoin sen. En tiedä selakhikristalleista paljoa, mutta näyttää aika paljon sellaiselta. Älä räjäytä sitä naamallesi.”

“N-niin”, Kepe mutisi. “Voin kyllä vilkaista tätä, kunhan… ehdin vähän siivoilla.”
Skakdi nyökkäsi ja vilkuili huonetta. Oli melko ilmiselvää, että toa ei ollut viettänyt siellä aikaa vuosiin.

“Ei kiirettä. Kunhan selvität asian.”

“Jos- jos tässä on elementaalienergiaa, minulla on kyllä pari anturia jotka löytävät sellaisen lähes satavarmasti.”

“Miten sinulla on muuten mennyt?” admin mutisi. Kepe tiesi, että skakdi oli tarkoittanut sen tuttavalliseksi… mutta juuri nyt se kuulosti vain huolehtivalta. “Et ole juuri liikkunut julkisilla paikoilla.”

“Öh, en.”

Skakdi nojasi ovennurkkaan kädet puuskassa. “Kiirettä pitää, vai.”

“Tavallaan.”
Tauko sanoissa oli minuutin pidempi kuin Kepe halusi sen olevan. Toa sormeili kristallia käsissään hetken aikaa kunnes muisti valitettavan todennäköisen räjähdysmahdollisuuden ja tökkäsikin kiven yöpöydälleen.
“On ollut vähän… muuta mietittävää.”

Olikohan Guardian kuullut siitä, kun hän oli… lähtenyt kysymään Iggystä? Jos oli, admin oli liian kohtelias ottamaan asiaa puheeksi. Oikeastaan mitä varmimmin tämä oli jo kuullut siitä, eikä Kepe tiennyt mitä ajatella.
Kyllä hän luotti Klaanin johtoon tarpeeksi puhuakseen asiasta. Hän ei vain luottanut tarpeeksi, että osaisi saada sanansa kuulostamaan joltain muulta kuin hullun horinoilta.

Skakdi tuntui ymmärtävän hiljaisena. Hän tarttui ovenkahvaan ja oli selvästi jo tekemässä lähtöä, kunnes pysähtyi ja nosti yksinäisen etusormen pystyyn.

“Niin, toinen asia”, admin sanoi. “Pääreaktori.”
“Öh, joo?”

“Kuinka vakaa se on? Onko olemassa riskiä, että torakat voisivat räjäyttää sen?”

Kysymys kylmäsi Kepeä, mutta hän pudisti päätään. “Ei, se ei tunnu kovin todennäköiseltä… laitteisto on niin herkkää että menisi rikki ennen ylikuumenemista. Voin kyllä tehdä vähän turvatestejä jos sopii. Vaikka heti.”

“Riittää minulle”, skakdi sanoi hymyillen. “Mutta ylintä johtajaasi kanavoiden on silti pakko sanoa… mene nukkumaan.”
Kepe nyökkäsi poissaolevana. Uneksiminen. Mistä hän tiesi ettei tehnyt sitä nytkin.

Huone oli Guardianin poistuttua kylmä ja etäinen. Kepe ei viitsinyt kutsua sitä kodikseen – eihän se ollut sellainen ollut aikoihin.

Nyt

Tuoksi yöksi Kepe oli päättänyt vetäytyä pajaansa.

Paja ei vieläkään ollut se sama tuttu ja turvallinen, jota se oli aiemmin ollut. Se oli tyhjempi, monin tavoin valjumpi… kuolleempi?

Hän onnistui vain vaivoin nukahtamaan punkkaansa kakkoshuoneessa. Ja kun aamu koitti, oli hän yhä läpiväsynyt.

Ennen kuin hän lähtisi etsimään Nui-Koron väkeä totuuden Profeetasta perässä, Kepe päätti siivota pajaansa hiukan. Sen verran, että sai käsitystä siitä, mitä kaikkea hänellä yhä olikaan tallella tavaroistaan. Hän löysi paljon keskeneräisiä projekteja, jotka olivat jostain syystä tai toisesta unohtuneet johonkin laatikkoon tai nurkkaan… monia sellaisia, joita hän ei enää edes muistanut tehneensä. Ja joitakin todellisia helmiä ja ylpeydenaiheita, ne saisivat nyt aivan oman hyllynsä. Hyllyn jonka voisi asentaa vaikka…
… siihen, missä suuren varaston ovi oli ollut…? Jos ovea ei koskaan ollut, miksi sen paikalla oli tyhjä seinä, miksei siihen oltu asennettu hyllykköä kuten kaikkialle muualle…?

Ovelta kuului koputus.

Kepe havahtui ajatuksistaan. Kuka vieras olikaan, oli hänen ajoituksensa hyvä. Tai hyvä ei ehkä ollut sana, jota hän etsi, sillä tällä hetkellä hän olisi mielellään ollut yksin. Siitä huolimatta ja velvollisuudentunnostaan hän päätti vastaanottaa tulijan. Pajan ovi oli harvoin lukossa, eikä oikeastaan nytkään, mutta Kepe tahtoi osoittaa tälle entisenlaista vieraanvaraisuutta.

Kun tiedemies avasi oven, hän odotti – pelkäsi – joutuvansa taas kasvokkain pienen, luonnotonta valkeaa naamiota kantavan kummituksen kanssa. Sen sijaan, tosi kummallisena helpotuksena, hänen edessään seisoi todella oudosti pukeutunut olento. Kepen katse skannasi tulijan päästä varpaisiin, hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Ovensuussa seisoi hattuun, volitakiin, takkiin, raitahameeseen ja rautakalosseihin sonnustautunut olio. Tämä oli melkein saman kokoinen kuin Kepe.
“Öh… Herra Kele, otaksun?”

Pikaisella silmäyksellä tämä olisi varmasti sulautunut mihin tahansa väkijoukkoon, mutta yksin autiolla käytävällä seistessään tämän olemus herätti paljon kysymyksiä. Hattu (sisätiloissa?) oli vähän tarpeettoman syvällä päässä, ja volitak nostatti omituisen mielikuvan jonkinlaisesta kuminaamarista, mitä ne sitten olivatkaan. Kepe koetti oikaista kiikarisilmänsä objektiivia varmistaakseen etteivät sen säädöt olleet pielessä. Hän päätyi kuitenkin vain haparoimaan tyhjää, sillä hän ei ollut vieläkään koonnut uutta.

“Öö, Kepe, juu, kyllä. Omassa persoonassaan.”
“En kai häiritse?”
“…Et toki. Olin vain… siivoamassa paikkoja. Kuka olet?”
“Öhm”, muukalainen kuulosti miettivän hetken. “Voitte sanoa minua Jäätutkijaksi. Kuulin että olette tiedemies. Olen… itsekin. Ja tuota. Kuulin myös, että yksi Klaanin admineista olisi antanut teille elementaalikiven tutkittavaksi?”

Tiedemiehuus saattoi selittää tulijan omalaatuista olemusta, sen hän oli kokemuksestaan tieteilijöiden kanssa todennut useasti. Mutta millä saarella ja missä sakarassa oli joku, joka tutki jään elementtiä ammatiksi asti? Useimmat tämän maailman keksijät ja tiedemiehet koettivat rakentaa vain yhä pienempiä ja pienempiä transistoreja ja höyrymoottoreita, tai opiskella flooraa ja faunaa, mutta lopulta yllättävän harva kajosi Toien mystisiin, itsestäänselvyyksinä pidettyihin voimiin tieteen keinoin. Kepen omiin Kanohi-laitteistoihinkin moni kollega suhtautui tietyllä nyrpeydellä, kuin Kanohi olisi ollut heidän yläpuolellaan, pyhä.
“Tuota, voit sinutella, jos saan tehdä samoin.”

Kiveen Kepe ei ollut ehtinyt vielä tarkemmin tutustua, lukuunottamatta sitä, mitä hän oli saanut G:ltä kuulla. Se oli kuulemma vaarallinen, ja varmasti tietyissä käsissä olikin. Mutta minkälaiset kädet tällä tyypillä oli?

Nekin oli peitetty nahkahanskoilla.

“Ja…joo. Ehkä antoikin. Mitä tahdot siitä?”
“Haluaisin itsekin mahdollisesti osallistua tutkimuksiin. Olisin itse tarjoutunut tutkimaan sitä, mutta herra admin oli ehtinyt tuoda sen jo sinulle”, Jäätutkija vakuutti. Kepe pisti merkille sen, että tällä tiedemiehellä oli pehmeä ääni, josta oli hankala määrittää sukupuolta. Hänellä oli voimakas aksentti, joka muistutti ajoittain rahisevia sähähdyksiä.

Kepe puri huultaan. “Miten voin luottaa sinuun? Se on vaarallinen kapistus.”
Varmasti tämä henkilö, kuka olikaan, nautti Klaanin jonkintasoista luottamusta, kun sai kulkea pääasiassa huoltotiloista ja varastoista koostuvassa kerroksessakin omin nokkineen.

Volitakin pinnassa ei näkynyt matoranin tai toan kasvoille ominaisia ilmeitä, mutta muukalaisen asennon vaihtamisesta ja hengityksestä saattoi huomata Jäätutkijan tuskastuneen. Hän oli hetken hiljaa.
“E-en voi osoittaa luotettavuuttani, kyllä. Mutta uskon, että kivi on sellaisenaan vaaraton. Olisin vain halunnut mukaan tutkimuksiin. Asialla on… minulle arvoa. Mutta jos se ei sinulle käy, niin jätän sen sinun vastuulle.”
Jäätutkijan hame heilahti, kun tämä kääntyi lähteäkseen. “H-hyvää häivänjatkoa…”

Kepen uteliaisuus petti hänet.

“Hei…odota. Voit ehkä auttaa kiven kanssa, mutta vastapalveluksena toivon vastauksia.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan takaisin matatukasvoiseen toaan. “Vastauksia mistä?”
“Itsestäsi, lähinnä. Myös siitä kivestä, koska tiedät siitä enemmän kuin kerrot.”
Olenko muka noin huono valehtelija…?
Jäätutkija mietti hetken. Sitten Kepe kuuli huokauksen volitakin sisästä. “Hyvä on. Mutta tutkitaan ensin se kivi…”

Kepe kaivoi lipaston laatikkoa. Se oli yksi niistä, joita hän oli viimeksi tonkinut ennen… pudotusta. Sieltä löytyi kuin löytyikin se mitä hän etsi, lämpökameran virtapiuha. Itse lämpökamera oli suuri ja vanha kapistus, joskus kauan sitten Ko-Metrussa rakennusten lämpövuotojen havaitsemista varten valmistettu. Takuuaika oli varmasti mennyt jo umpeen. Kyseessä ei ollut tieteellisin instrumentti markkinoilla, mutta muuta Kepellä ei ollut nyt käsillä.

“Hm. Miten tuo toimii?” Jäätutkija kysyi.
Kysymys yllätti Kepen. Jäätutkijassa oli jotain todella kummallista, sillä tämä ei vaikuttanut tuntevan näinkään tavanomaista laitetta.
“Se näyttää tällä ruudulla kuvatun kohteen pintalämpötilan, öö, xiaksi heat mapina, mikä lämpökartta tai kuva se täkäläisittäin onkaan. Lämpimämmät alueet ovat kellertäviä ja vaaleita, kylmät taas sinertäviä.”
Jäätutkija oli hiljaa. Mietin lähinnä, mistä napista se lähtee päälle, mutta okei…

Kepe suuntasi kameran kiven suuntaan. Sen taustalla olivat suurinpiirtein huoneenlämpöiset seinä ja pöytä, molemmat ehkä ihan hitusen kylmemmät. Kivi ei kuvassa kuitenkaan näkynyt. Kepe kampesi laitteen herkkyyttä eteenpäin, mutta yhtäkään poikkeamaa taustasta ei erottunut. Ja vielä. Ei vieläkään. Sitten säätimen asteikko loppui kesken.

Jäätutkija kumartui Kepen viereen. “Ooh. Mielenkiintoista.”
Kepe hieroi leukaansa katsellessaan laitteen näyttämää kuvaa. “Guartsu oletti kiven olevan selakhialaista kristalliteknologiaa. En väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa. Same ehkä osaisi kertoa enemmän aiheesta. Olen ainakin kuullut että kaikki elementtikivet ovat louhittu muinoin Kristallisaarten kallioperästä. Sieltä kai tämäkin.”
Jäätutkija nojasi pöydän reunaan. “Minäkään en tiedä mitään, mistä se on lähtöisin. Mutta… miten se toimii? Tiedän, että sen sisälle on varastoitunut jään elementtiä energiana. Loisikohan energia jonkinlaisen lämmön peittävän auran?”
“Eli tämän kiven puhdas elementaalienergia ei siis näy kamerassa kylmänä mustana läikkänä, vaan…puhtaana olemattomuutena. Kuin se olisi lämpösäteilylle olematon, ja siksi näkymätön. Huh, aika hurjaa. Näen siihen perustuvassa teknologiassa kyllä suurta potentiaalia.”

Kepe kuuli Jäätutkijan naamion alta hymähdystä muistuttavan äännähdyksen. “Niin, todellakin…”
Hameeseen pukeutunut tiedemies käveli toiselle pöydälle asetetun kristallin luo. Hetken Kepe oli näkevinään lämmöstä kertovia värejä, mutta samassa ne katosivat. Jäätutkija katsoi hetken elementtikiveä naamionsa suuosan pintaa raapien. Sitten hän astui hieman kauemmas ja ojensi toisen kätensä sivulleen.
Kepe katsoi laitteen kuvaa. Hän näki vilauksen värillisistä sormenpäistä. Olennon ruumiinlämpö näytti aika matalalta. Lähes samalta kuin huoneen lämpö.
“Auran säde näyttäisi olevan noin 1,3 metriä.”

Hattupää nyökkäsi. Hän poimi kiven ohuilla sormillaan ja rupesi pyörittelemään sitä nahkakäsineillään.
“Olisiko sinulla muita mahdollisia laitteita, jolla tästä saisi jotain irti?”

“Tällä varoitusajalla en ehdi hankkia parempaa kalustoa. Minulla oli muutama laite, mutta ne eivät ole tällä hetkellä…käyttökunnossa.”
Kepe vilkaisi sitä kohtaa seinässä, jossa Verstaan syvempien syöverien ovi oli ollut. Mitä oli tapahtunut kaikelle tavaralle, jota siellä oli ollut? Hän muisti selvästi vieneensä sinne joitain laitteitaan, mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään. Oliko hän hukannut ne?

Kepe kääntyi takaisin katsomaan vierastaan. Hän havahtui ajatuksistaan, kun huomasi miten Jäätutkija häntä katsoi. Hän näytti raapivan ihoaan plastroninsa alta, tuijottaen Kepeä mietteliään näköisesti kylki häntä päin. Lopulta Jäätutkija uskalsi esittää mietteensä ääneen:
“Tuota noin. Suhuin moderaattori… öhm, Sl- eikun. Kla- öh, LADIKSEN kanssa”, muukalainen aloitti varoen.
“ja hän mainitsi, että olit ollut hänen kanssaan vähän aikaa sitten Lehu-metsässä?”
“Joo, meillä oli siellä eräänlainen…seikkailu. Kuinka niin?” Kepe kysyi taitellessaan lämpökameran jalustaa kasaan.’
Jäätutkija vaikutti taas miettivän hetken sanojaan.
“No… minullakin oli eräs seikkailu siellä säin. Mietin, että olisitko sattunut huomaamaan siellä jotain… outoa?”

“… Outoa? Millä tavalla outoa?”

Kysymys sai hametutkijan hetken hiljaiseksi.

“… selottavalla tavalla outoa. Jotain… vaarallista?”
Kepe alkoi hahmottaa mitä vieras ajoi takaa. Mutta miten tämä saattoi tietää niistä?

“Puhutko nyt… väärään suuntaan lyövistä salamoista?”

“E- en tiedä. Mutta kuulostaa hyvin mahdolliselta.”

Kepe katsoi Jäätutkijaa, valkoisten kasvojen kalvetessa entisestään.

“… Eli tiedät jotain niistä sinikätisistä hirvityksistä. Kerropa nyt, kuka oikeastaan olet.”

Jäätutkija katsoi ensin Kepeä, sitten epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän työnsi hansikoidun kätensä takkinsa povitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperin. Käsi ojensi sen toalle.
“Sinun ehkä kannattaa lukea tämä ensin…”
Kepe nappasi paperin. Hän taitteli sen auki ja aloitti lukemaan. Mitä pidemmäs hän ehti, sitä kurtumpaan hänen kulmansa kävi. Aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa tekstiä.
“Oletko sinä…”

Kepen lause jäi kesken epäluulosta. Hän nosti katseensa taas hopeiseen volitakiin. Jäätutkija huokaisi syvään ja nosti kätensä takaraivolleen. Toatiedemies seurasi, kuinka naamioon kiinnitetty remmi aukesi ja naamio laskeutui oudon vastausten etsijän kasvoilta remmien varaan.


“… nazorak?”


Kepe poimi leukansa lattialta. “Täytyy sanoa, että tämä tuli vähän puskista.”

Hän kääntyi taas paperin puoleen. “Mutta jos adminit luottavat sinuun, täytyy minunkin. Ja lisäksi…olet meille arvokas tietolähde ja…tutkimuskohde.”
“Hmm, niimsä kai. Ja jos nyt kunnolla esittäydyn, niin olen Jäätutkija 273. Imleriumista karannut tiedemies ja tämän elementaalikiven omistaja.”

“Tämä itse asiassa selittää sinusta aika monta asiaa, niin olemuksestasi kuin tiedoistasikin… Kulttuurishokki saavuttuasi tänne oli varmasti valtava.”
“Olihan se kieltämättä. Joudun käyttämään tätä valeasua, koska en usko että raikalliset katsoisivat minua hyvällä. Minulla on nyt oma huone linnakkeessa ja annan tietoja Klaanille suojelua vastaan.”
“Tietävätkö entiset esimiehesi sinun loikanneen?”
“Eivät. Tai… ainakin toivon niin. Lavastin kuolemani.”
“Toivottavasti onnistuneesti.”

Jotta toa ymmärtäisi kaiken, nazorak päätti istuutua ja kertoa tarinansa vielä kerran läpi. Hän osasi sen jo miltein ulkoa.
“… ja Figa auttoi minut adminien nuheille, jotka ottivat minut lojulta tänne. Sen nituinen se.”
Kepe nyökytteli ymmärtävästi. “Mutta mistä sinä olet kuullut kaiken minusta, ja miksi Gee toi tuon kiven minulle tutkittavaksi?”
“Moderaattorit kuulustelivat minua muutama häivä sitten. Kuulin silloin sinusta ja käynnistänne Lehu-metsästä. Sen jälkeen Eversti Guardian kävi kovistelemassa minua Viidakkosaarten jutusta. Hän huomasi kiveni, ja koska hän ei luota minuun, hän takavarikoi sen.”
“Eli tämä kivi olikin sinun kaiken aikaa.” Palaset loksahtivat paikoilleen. “Kysyit Lehu-metsästä… siispä tunnet Siniset kädet. Mitä voit kertoa niistä? Tiedätkö, mitä ne ovat?”

273 pudisti päätään. “Kätöset nuo Siniset… ne- ne ovat yhteiskunnassamme enemmänkin myytti. Kauhutarina. Propagandaosaston taga hallita työläisiä helolla. En itse oikeastaan uskonut tarinoita, ennen kuin näin Kädet itse…”
Siniset silmät katsoivat Kepeä. “Entä sinä? Sinäkin tiedät niistä jotain?”
“Vain sen, mitä olen itse nähnyt. Ne kävivät kimppuumme Lehu-metsässä, kuten ilmeisesti tiedät. Ne vaikuttavat etsivän… sitä, mitä mekin tuolla matkallamme etsimme. Miten paljon sinulle on kerrottu Nimdasta?”

273 kohotti tuntosarviaan.


“Mikä se on?”


Kepe tuntui typertyvän vastauksesta. Viime aikojen nimdajahdin jälkeen hänen oli hankala muistaa, etteivät kaikki tienneet siitä. Keskiverto Nazorak-imperiumin kansalainen todennäköisesti tiesi siitä vielä vähemmän kuin matoralainen.
“En tiedä miten paljon minulla on valtuuksia kertoa, mutta se, että Nazorak-imperiumi tahtoo valloittaa tämän saaren itselleen on vain osa koko tarinasta. Nimda on…ase. Maailman vaarallisin ase, ja viime aikoina olen käynyt kovaa kilpajuoksua yhdestä sen osasta Sinisten käsien kanssa.”
273 tuntui värähtävän joka kerta, kun Kädet mainittiin.
Kepe katsoi lattiaan.

“Nyt olemme kuitenkin sen suhteen toistaiseksi täydellisessä umpikujassa… ja niin toivottavasti Kädetkin.”
Jäätutkija katsoi Kepeä ja huomasi tämän alakuloiset kasvot. Hän kallisti päätään. “Voitko kertoa, mitä tawahtui?”
“En tiedä, miten muotoilisin sen ilman, että kuulostan seinähullulta. Mutta Nimda tai sen haltija pelaa ihan omaa peliään ja löi oven nenäni edestä kiinni. Ja Kädet jäivät sen oven toiselle puolelle.”

Kepe ei tosiaan ollut ehtinyt vielä suuremmin miettiä, mitä se, että hän näki Kädet Verstaassa implikoi. Hän ei tiennyt niiden sijainnista tällä hetkellä yhtään mitään, eikä näiden tilanteesta. Hän ei voinut mitenkään tietää, olivatko ne kenties saaneet jo Zeetan jotenkin otteeseensa. Ja jos olivat, hän ei voinut tehdä asialle pätkän vertaa…

273 piti alempia käsiään puuskassa takkinsa alla, hieroen leukaansa pitemmällä ja hansikoidulla kädellä.
Tämä “Nimda” oli aivan uusi juttu minulle… tietenkään siitä ei välttämättä tiedä kuin esikunta ja todennäköisesti Tiedustelupalvelu. Mutta… Imperiumillahan on jo Rautasiipi sekä Tulikärpänen. Nehän ovat sotavoimien tuhovoimaisimmat sotakoneet. Mihin johtoporras tarvitsee enää kolmatta asetta? Ei ainakaan tätä sotaa varten.
Tiedemieskollegan sanat jäivät kaikumaan aavemaisesti 273:n päähän.
Maailman vaarallisin ase…

273 muisteli Totuusministerin pitämiä palopuheita. Muiden lajien epäpuhtaudesta ja aliarvoisuudesta.
Ellei… ellei Imperiumi sitten halua alkaa “puhdistamaan” maailmaa…

Kepe heitti 273:lle vastakysymyksen. “Miten sinä puolestaan tiedät Lehu-metsän tapahtumista? Olitko tuolloin paikalla?”
Jäätutkija nosti katseensa takaisin Kepeen. “Öh, olin. Ehkä… kaksi viikkoa sitten? Käsittääkseni olin alueella sinun ja moderaattorien käynnin jälkeen. Varmaan parempi kerrata asiat kronologisessa järjestyksessä?”
Kepe nyökkäsi. “Juuri tuolloin minä, Same, Bladis ja Snowie olimme siellä. Same ja Bladis olivat tulleet meitä vastaan, ja kun olimme lähdössä näiden ajoneuvolla, Kädet ampuivat meidät alas.”
273 kohotti tuntosarveaan, “Millä?”
Kepe oli hetken hiljaa. “Salamalla.”
“…”
“Sinisten käsien… öh, kädet pystyvät ilmeisesti laukaisemaan voimakkaita energiavirtoja sormenpäistään. Olen nähnyt sen useamman kerran…”
Tykytys nazorakin päässä kiihtyi. Hän viittoi toaa jatkamaan, “Jatka.”

“Sen jälkeen ne torjuivat cordak-ammuksia vain kohottamalla kätensä niitä vastaan… käsien sininen hehku jäädytti ne ilmaan, ja käänsi ne meitä vastaan. Jonkinlainen telekinesiavoima ilmeisesti.”
“Kuten arvelinkin… Tiedekunnan salaista teknologiaa…” nazorak nyökytteli. “Kun laskeuduin vuorta alas, satuin aukiolle, jossa oli riehunut metsähalo ja maa oli kuin sotatanner. Oliko se Kätösten tekosia?”
“Oikeastaan se oli Bladis.”
“Ai…”

“Lehu-metsän kohtaamisesta ei ole oikein muuta kerrottavaa. Nyt sinun vuorosi?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. “Niin. Kun olin päivän samoillut metsän lohjoisreunalla, satuin kuulemaan ylläni olevien puiden kahinaa, ja ylläni himeni. Kohdalleni oli laskeutunut jonkinlainen lentokone. Se oli täysin musta, äänetön, eikä siitä lähtenyt valojälkiä. Säätin niiloutua susikkoon, koska luulin sitä Imferiumin etsijöiksi. Mutta sitten Kätöset laskeutuivat aluksesta. Ne… vaikuttivat etsivän jotain. Luulin, että he olivat normaaleja agentteja kintereilläni, kunnes näin niiden kädet…”

Tiedemiehen hengitys kiihtyi, kun hän muisteli tilannetta. “Ja sitten… toinen agenteista näki minut.”

“Lähtivätkö ne perääsi? Miten pääsit niiltä pakoon?”

273 pudisti päätään. “Se… se vain tuijotti minua hetken ja lähti sitten pois.”
Nazorak pyöräytti silmänsä sivulleen jatkaessaan puhettaan, “Mutta kun duhuin moderaattorien kanssa, aloin miettimään tilannetta uudestaan. Tuota. Kai sinä tiedät, ettei Kätösillä ole… silmiä?”
“Huomasin kyllä niiden kasvoissa jonkin olevan pielessä, niiden silmikot eivät vaikuttaneet kovin näkemiselle edullisilta. Mutta että niillä ei ole silmiä lainkaan… Miksi? Miten ne sitten… ‘näkevät’?”
273 kohautti olkiaan. “Kätösillä voi olla Imleriumin kehittyneintä teknologiaa. Voi hyvin olla, että niiden kehossa on jonkinlaisia sensoreita. Minä itsekin valmistin kerran laseja, joissa oli lämnöskannerit.”
“Silti tuntuu kummalliselta, että ne oltaisiin laitettu luottamaan vain elektronisiin sensoreihin. Lajillasihan kuitenkin on täysin toimivat silmät. Onkohan niiden silmät poistettu… osana sitä, öö, ehdollistamista, jolla ne on… muokattu sellaisiksi kuin ne ovat?”

Jos Nazorak-imperiumin eliittiagenteilla ei ole omaa tahtoa tai minää lainkaan… jos ne on vain ehdollistettu pyrkimään päämääräänsä kohti kaikki esteet tieltään raivaten? Kepe mietti. Jos asian laita oli näin, ne olivat melkoisen hirviömäisiä otuksia. Niitä pelättiin ihan syystä.

“En tiedä. Tämä kaikki on vain swekulaatiota, joka on koottu hatarista tiedonjyvistä. Nazorakeille Kätöset ovat kuitenkin olleet aina vain kummituksia.”
Jäätutkija vilkaisi pikaisesti Kepeen. Hän mietti, pitäisikö hänen mainita vielä eräs asia.

“‘Kätöset nuo Siniset, loistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät häästäsi tiedon jyväset’. Siinä kaikki, mitä yhdyskunnassa tiedetään Aavekäsistä”, 273 lausui. Kepe uskoi, että runo saattaisi olla kuumottavampi ilman nazorakin p-vikaa. “Mutta olen mietiskellyt runoa. Siinä on eräs asia, joka ei täsmää. Kätösten uskotaan vievän Imleriumille tottelemattomat ja kapina-ajatukselliset mukanaan. Mutta minähän olen kapinallinen. Miksei Kätönen tehnyt mitään, vaikka kerran näki minut…”

Kepe mietti. Hän tunsi, että he saattaisivat olla jonkin tärkeän seikan jäljillä.

“Paitsi jos…” keksijä aloitti. Hän nosti vihreät silmänsä nazorakin sinisiin.


“Paitsi jos… ne eivät nähneet sinua?”

https://www.youtube.com/watch?v=YekvexJkn_Q

Molempien tiedemiesten silmät lasittuivat, kun he tajusivat saman asian täsmälleen samaan aikaan. Molempien katse laskeutui hitaasti


nazorakin kädessä olevaan kiveen.


“… no voihan hitto.”

“Hiivatti. Olisipa meillä ollut tuo murikka mukana Verstaassa…”

“Kaikkihan käy järkeen”, 273 kuiskasi ja kohotti kivensä tieteilijöiden kasvojen tasalle. “Lämröskannerit… siksi Tiedusteluhalvelukaan ei varmaan löytänyt lämköjälkiäni vuorella…”

“Eli todennäköisesti…” Kepe aloitti ja nosti sormensa ylös, “tuon kiven ansiosta olet hengissä?”
“Luultavasti…”
“…Vau.”

Valkoinen nazorak tuijotti elementtikiven rosoista pintaa. Hän näki peilikuvansa sen monista halkeamista. Kivi oli ollut hänen mukanaan koko matkan ja hän oli turvautunut sen voimaan vaaran uhatessa.
Mutta nyt vasta hän tajusi, että se oli suojellut häntä hänen tietämättään suurimmalta uhalta.

“Oli miten oli…” nazorak aloitti, itsekin hämmästyneenä siitä, että saattoi todeta näin:


“vaikuttaa siltä, että meillä on ehkä ase Sinisiä Käsiä vastaan…”