”… Siis, on siis olemassa sinisiä irtokäsiäkin, ja joku jakelee niitä Metru Nuille asti?” Kepe kummasteli, kertasi ja summasi aiempaa keskustelua. ”… Ja että ne pyyhkivät muistoja. Hmm.”

”Joo’o. Ilmeeni oli lähes sama kun itse kuulin”, Kelvin totesi juottaessaan Alinolla-hanskan uudistettuja virtapiirejä yhteen. Juotoskynä tuprutti pistävän hajuista savua hänen kasvoilleen. Kelvin kuitenkin hymyili, sillä viimein sininen kristalli hohti jälleen hanskan koneistossa.

”Olen kyllä vähän skeptinen tuon muistinpyyhintäjutun kanssa”, Manu totesi väliin. ”Yleensä ‘muistinpyyhintä’ tarkoittaa sitä, että pyyhkijä lyö pyyhittävän aivoja tosi kovaa.”

”Etkö sinä vastikään väittänyt fystyväsi samaan?” Kelvin kohotti sarveaan.

”… no siis pystyn, mutta en sanonut, että se ei satu.”

Kelvin pyöräytti silmiään. Hän sammutti kanoka-käyttöisen työkalun ja laski sen Kepen sotkuiselle työpöydälle. Ai että hänestä oli mukavaa päästä näpräämään kunnollisten työvälineiden pariin! Varusteiden kunnostus hänen omassa huoneessaan olisi ollut luultavasti kolminkertaisesti haastavampaa. Lisäksi öljyn tuoksu, sähkön humina sekä pihdit ja ruuvimeisselit loivat kotoisan tunnelman. Kepe oli antanut Kelvinin lainata labratakkiaankin.

Tutkija irrotti laturissa olleet akut ja napsautti ne hanskan kyynärvarressa olevaan koloon. Elementtikiven pitäisi nyt saada virtaa. Kelvin kohotti jännittyneesti hanskan kasvojensa eteen ja väänsi ranteessa olevaa kytkintä. Kämmenpohja alkoi rätistä sinisestä energiasta.
”Jaz!” Nazorak naurahti voitonriemuisasti.

Seinään nojaava Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Haa, toimiiko se?”
”Kyllä. Felkäsin että olin jo unohtanut miten tämä toimii. Öö, onko sinulla vielä faineilmakomfressoria? Täyttäisin fistoolien säiliöt.”
”Joo, odotas…”

Kepe harppoi nurkan hyllykölle potkaisten matkallaan vahingossa pahvilaatikollista kumikanoja. Yksi päästi kuolemaa muistuttavan vinkaisun, jota Kelvin säpsähti.
”Ah, tässä!”
Kepe ojensi nazorakille polkupyörän pumpun. Kelvin tuijotti sitä hetken. Okei, jotkin tieteilijän välineistä olivat selvästi budjettitavaraa.

”Öh, niin”, Kelvin palasi takaisin aiheeseen. ”Matoro vaikutti tietävän enemmänkin siitä käsiin liittyvästä organisaatiosta, mutta hän ei suostunut kertomaan enemfää. Kuulemma aiheesta tietäminen olisi vaarallista. Manu, mihin ‘se kerta kun Manu ja Mäksä olivat felastamassa Visokkia’ viittaa?”

”Jaa! Mäksän kanssa?” makuta pohti. ”Ainoana mieleen tulee yksi pikku operaatio, kun Mata Nuin ritarikunta yritti kidnapata Visu-paran! Tarkoittikohan Matoro sitä? Saatoin joskus kertoa. Siinä olisi ainakin järkeä ja sopii kuvaukseen. Saimme kyllä Mäksän kanssa jälkikäteen kritiikkiä joistain ‘murhista’, joihin ‘syyllistyimme’ operaation aikana. Ehkä Visu kuitenkin arvosti vaivannäköämme?”

”Okei… mikä on Mata Nuin Ritarikunta?” Kelvin kysyi pumpatessaan käsipelin ilmaa kanisteriin. ”Jokin fundamentalistinen matoran-lahko?”

”Maailmanpoliiseina itseään pitävä kurja kasa Artakhan piskikoiria, joilla on kyllä tosi hot pomo. Eivät halua, että heidän olemassaolostaan tiedetään mitään, ja ovat tappaneet porukkaa vähemmästäkin. Itse asiassa ihan jännä, että Matoro on yhä hengissä!”

”Öö, jos ne ovat Artakhan kätyreitä niin miksi sen poppoon nimi on Mata Nuin ritarikunta”, Kepe kysyi epäileväisesti.

”No siis, eivät ne halua meidän tietävän, että ne ovat Artakhan kätyreitä, mutta jos Arto-setä vähän pyytäisi, niin eiköhän siellä ruvettaisi vaikka kansanmurhaa järjestämään! Mokomat hypokriitit! Muka palvelevat Mata Nuin tahtoa – ja siitä kai nimi – mutta hah hah. Palvoisivat sen sijaan vaikka minua! Minä olen (yleensä) edes aika paljon konkreettisempi entiteetti. Ja olisihan se vastavuoroisempaakin! Minähän melkein palvon Helryx-kultaa. Tosin älkää kertoko Visulle, että sanoin näin… tai vaimolleni.”

”…”

”…”

”…”

Pumpun letku sihahti kun Kelvin irrotti sen säiliön suuttimesta. Hän rojahti takaisin tuolilleen ja veti suojalasit pois silmiltään.

”Eli… onko tämä Ritarikunta siis osa Allianssia tai jotain muuta kautta yhteydessä nazorakeihin?” Kelvin kysyi. ”Sillä… olin käsittänyt, että nazorakien tarinat Kätösistä sinisistä olisivat jo vuosikymmeniä vanhoja.”

”Kyllä, kuule, Ritarikunta on vanhempi juttu kuin teidän koko imperiuminne. Mutta en todellakaan usko, että se olisi Allianssin liittolainen. Kyllä ne ovat sen verran tekopyhää porukkaa, että jättäisivät tukematta nazorakeja ihan vain siksi, että muka vastustavat teidän, öh, ‘ajattelutapojanne’, esimerkiksi ‘puhtauteen’ liittyviä sellaisia”, Manu sanoi, mietti hetken sanojaan ja jatkoi sitten selittelevään sävyyn: ”Ja mainittakoon, että minä sanoudun myöskin irti kaikista puhtaus- ja likaisuusjutuista, paitsi jos ne tapahtuvat suljettujen ovien takana, tai miksei avoimienkin ovien takana, mutta kunhan kaikki osalliset suostuvat siihen vapaaehtoisesti yhteisymmärryksessä siitä, millaisiin leikkeihin ollaan ryhtymässä ja mikä kunkin, hmm, ‘turvasana’ on.”

”Öh, ‘turvasana’…?” Kelvin ihmetteli.

”Joo, pitää sopia etukäteen, niin sitten tietää, että jos joku huutaa valitsemaansa sanaa, niin pitää lopettaa ajoissa. Muuten voi jälkikäteen olla, että raastuvassa nähdään. Mutta mistä me puhuimmekaan?”

”Käsistä!” Kelvin tuskastui. Hänen oli pakko yrittää pitää keskustelu kasassa. ”Kefe, sinä näit Kädet viimeksi siellä… Verstaassa?”

Tuo seikkailu palasi taas Kepen mieleen. Tuntui siltä kuin siitä olisi ollut vuosia, vaikkei näin todellisuudessa edes ollut.

”Näin on… Luulen, että se mitä Doxille tapahtui, oli ainakin osittain näiden syytä. Manu, miten paljon olet referoinut Kelvinille siitä mitä sinulle noista tapahtumista kerroin?”

”Kai minä suunnilleen kerroin kaiken, mitä sinä sanoit teidän seikkailullanne tapahtuneen.”

Kelvin raapi tuntosarvensa tyveä. ”Niin, minulla on vähän hankaluuksia hahmottaa sitä kuviota. Te menitte siis Snowien kanssa mielimaailmaan etsimään henkilöä, jolla oli Nimda, mutta Siniset kädet ilmestyivät sinne. Ja sitten mielimaailma romahti…? Ja Avde liittyy aiheeseen, kuten ilmeisesti kaikkeen.”

”Joo, ja sanotaan nyt vielä – ja tämä on muuten uusinta uutta tietoa –, että Verstaan todellinen luonto on uneus. Verstas on uni, jota uneksivat kaikki, joilla on sellainen kirottu Avden loinen päässään.”

Kelvin säpsähti hieman. ”A-ai? Ei kai tämä liity siihen Rakentajan yöhön?”

”Kyllä vain! Visu sai selville jänniä juttuja. Esimerkiksi sen, että loisverkon kautta voi päästä Verstaaseen. Eli Kepe, jos haluat tosi kovaa takaisin, ehkä Snowien aivoista voi kulkea sisään?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Oookei…” Kelvin tokaisi..

Tuo ajatus oli jo toki käynyt Kepen mielessä, olihan hän keskustellut loisverkosta jo Visun kanssa. Hän ei kuitenkaan vielä lainkaan tiennyt, miten sitä hyödyntäisi… tai kannattaisiko sitä hyödyntää.

Kelvin hieraisi silmiään väsyneenä. Hän ei tahtonut ajatella abstrakteja mieliulottuvuuksia – varsinkaan kun oli vasta selvinnyt ensimmäisen sellaisen aiheuttamasta krapulasta. Mutta Manun puheiden mukaan tämä oli tärkeää.
Etenkin jos Imperiumillakin on… Kätensä pelissä tässä.

Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut loismysteereistä paasaamista, Manu totesi:
”Minulla on kyllä ollut sen verran kiire viime aikoina, etten ole ehtinyt oikein edes miettiä Syvän Naurun metkuja.”

Hän piti tauon, huokui syvään huokaamisen mielikuvaa ja jatkoi sitten:
”Helvetin apinat… Minä en tarvinnut tätä elämääni. Minut on nyt kirottu aivan pöyristyttävällä informaatiolla eikä se tee minua yhtään onnelliseksi. Eijeijei, en halua ajatella sitä! Kepe! Kepe! Vaihdetaan aihetta! Mitä työstät? Mitä on mielessä? Mitään uutta jännää tietoa??”

Kepellä oli mielessä paljonkin, kenties jopa liikaa. Hänen mielensä perukoilla kaiveli kysymys, jonka hän saattoi esittää ainoastaan saaren Makutalle… Mutta uskalsiko hän?

Ei.

”Minua on eilisestä saakka vaivannut jokin mitä kuulin Kapuralta… Ja se, että hän katosi. Kuulittehan te, toissa iltana? Juuri ennen sitä hän kävi luonani kertomassa, että se taannoin Snowielle saapunut paketti oli kredipselleenilähetys Avdelta.”

”Ai jaa”, Kelvin sanoi rahtusen yllätyneesti. ”Onkohan hän kunnossa?”
”Kredipselleenilähetys Avdelta”, Manu toisti epäuskoisesti sivuuttaen täysin Kapuran katoamista koskevan osan.

”Kapura vain ilmestyi paikalle ja kertoi, että paketissa oli kredipselleeniä. Hän kuulosti siltä, kuin tietäisi asian varmaksi, eikä kertonut, mistä oli tiedon saanut.”
”No aika arveluttavaa! Ehkä hänet pitäisi pyydystää ja laittaa kunnon kuulusteluun! Eiköhän jostain kellarista löydy peukaloruuvit!”
”Manu, ei”, Kelvin voihkaisi.
”Mitäs sinä muuten Manu tiedät kredipselleenistä? Minulla ei ole siitä juuri kokemusta.”
”Mi-miten n-niin? E-en minä mitään tiedä… Kuka sen haluaa tietää? Kenen asialla liikut?”

Kepe oli hieman hämmentynyt saamastaan vastauksesta.

”Minkä maan kytät ovat kannoillani tällä kertaa? Metru Nuiltako ne palkkasivat sinut selvittämään asiaa? Xialta? Älä pidä minua jännityksessä, pitääkö minun kadota?”
”Häh”, Kepe sanoi. ”Minä vain ajattelin, että sinä tiedät aika monesta jutusta aika paljon.”
”Aaaaivan, okei, selvä. Ja ihan varmasti et ole minkään salaisen palvelun asialla?”
”No siis… eeen?”
”Joo, siis… kyllähän minä… sen tiesin. Olen kyllä aikoinani, tuota, höm, ‘tutkinut’ sitä ainetta. Kun minulla oli professuuri Oms Eebensin yliopistossa tässä joskus, ööh, ennen Metru Nuin sotaa, niin sain selville, että Aft-Amanan parantolassa oli aika monta tynnyriä varastossa. Joten erinäisten, hmm, sattumusten lopputuloksena minulle päätyi, eh, pieni määrä Credox Seleniumia. Ja tuota, osoittautui, että kredipselleenillä terästetyt psykedeelit ovat ihan tosi hottia, öh, ’päihdemarkkinoilla’, joten keksin hyvän, hmm, bisnesidean. Kun siis se töhnähän on ihan helvetin kallista! Kun sitä ei oikein voi tehdä lisää. Niin minä kokeilin syntetisoida ainetta, jolla olisi kaikkiin, tuota noin, ‘asiakkaiden’ tarpeisiin riittävät kredipselleenin ominaisuudet. Sitten sotkin sitä psilosybiiniin ja pam! Hittituote! Varsinkin Meksi-Korossa. Valitettavasti Karzahnilla on kartelli Meksi-Korossa, joten sotahan siitä syttyi, ei toki ihan samassa skaalassa kuin jokunen vuosi myöhemmin Metru Nuilla, mutta ruumiita tuli. Ja paikalliset viranomaiset eivät ihan tykkää minusta, Mexxiltä meni kai lopullisesti hermot minuun. Onneksi sentään sain Noitatohtorin hengiltä, ennen kuin vaihdoin maisemaa.”

”… jaa”, Kepe sanoi. ”Tosin muistan kyllä lukeneeni jostain lehdestä pari vuotta sitten, että Noitatohtori on nähty Japa-Nuilla.”

”Ei helvetti, miten se on vieläkin hengissä? Olin ihan varma, että tapoin sen kurjan!”

”Minä en tiedä mitään mistään kredisiliinistä”, Kelvin ilmoitti.

”Minä, tuota”, Kepe mutisi. ”Minä ehkä… syötin sitä ainetta Doxille, mutta mielestäni tälle ei käynyt kuinkaan. Ja yritin tutkia sen rakennetta, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.”

”Jaa, no Dox oli varmaan ihan hyvissä höyryissä hetken aikaa. Mutta ei mikään ihme, jos et löytänyt mitään epäilyttävää, kun se aine on aika hyvä olemaan aika… epämääräistä.”

”Sanoit, ettei sitä oikein voi tehdä lisää. Mitä tarkoitit?”

”No siis varrrrmaan sitä vooooisi jos ymmärtäisi, miten se toimii. Jotain taikajuttuja. Minä katsoin sitä vähän tarkemmin, pienemmässä skaalassa, ja se oli kvanttimekaanisesti jotenkin tosi epävakaata. Yksittäisen molekyylin aaltofunktio oli lomittunut jotenkin ihan oudosti, enkä ole ihan varma, minkä kanssa. Mutta niinhän sitä voisi sanoa, että mikä tahansa riittävän karkea taikuus on mahdotonta erottaa teknologiasta.”
”Hetkinen, mutta viimeksi sanoit, että mikä tahansa riittävän karkea teknologia –”
”Kefe, ei ehkä kannata vaivautua”, Kelvin keskeytti päätään pudistellen.

”Mutta ehkä loppukaneettina, että sitä ei varmaan kannata syöttää Doxille. Ainakaan enempää.”
”Kapura kyllä myös esitti, että närhiepisodi olisi ehkä ollut kredipselleenin aiheuttama kollektiivinen hallusinaatio”, Kepe sanoi yrittäen määrätietoisesti ohjata keskustelua järkevään suuntaan.
”Mikä närhiepisodi?”
”Siis se, kun Snowien loinen, eräänlainen närhi, hyökkäsi fyysiseen maailmaan ja yritti saastuttaa Tawan… tai jotain sen… tapaista?”
”MITÄ HELVETTIÄ?” Manu rääkäisi yllättäen. ”Miksi minulle ei koskaan kerrota tärkeistä jutuista?! Tuo olisi ollut hyvä tietää esimerkiksi Gekon tapausta puidessa. Sairasta touhua! Jos se ei ollut hallusinaatio, niin noinhan voisi tapahtua kenelle vain loisen kantajalle milloin vain! Olisin voinut vahingossa päästää infernaalisen ponin telmimään kaupungin keskustaan! Oi voi voi, pitäisi tietää niin paljon enemmän! Kelvin, meidän pitäisi olla jo tekemässä ihan muita juttuja! Alkaa olla kiire!”

”No mitäs juttuja te olettekaan seuraavaksi tekemässä?” Kepe kysyi, ihan iloisena siitä, että sai vaihdettua aihetta. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä muut saivat aikaan sillä välin, kun hän jumitti omassa kuplassaan, ja toisaalta Manun kredipselleenitarinat olivat alkaneet olla jo aika levottomia.

”Olemme lähdössä reissuun.”
”Minne?”

”Kalaan”,	Manu ja Kelvin sanoivat yhteen ääneen.
”Kalaan”,

”… Ookoo.”

”Entäs sinä? Onko luvassa lisää kummitusimurointia, toimiko se?” Kelvin kysyi, enimmäkseen kohteliaisuudesta.

”No… saimme sillä imurillani kiinni lihaa. Eli tavallaan joo, vaikka kummituksilla nyt ei lähtökohtaisesti kai minkäänlaista lihaa olekaan. Tai siis… Ne eivät olleet kummituksia, vaan ne pimeyden metsästäjät, jotka Lohrakit räjäyttivät ilmaan. Ne koostuivat samanlaisesta lihasta, joka Koobee-parkaa riivaa.”

”Aivan”, Kelvin nyökytteli ymmärtämättä sanaakaan.

”Öö”, Manu sanoi.

”Ei hätää, olen jo tottunut tuollaisiin reaktioihin.”

”Siis. Kuka on Koobee?”

”… Tiedätkö, Manu, sinun kannattaisi käydä sairasosastolla juttelemassa tälle, minua kiinnostaisi kuulla mitä Totuudella on sinulle sanottavaa.”

”Mikä totuus? Kepe, mistä helvetistä sinä puhut?”

”No siis sen minäkin haluaisin tietää.”

”Siis imuri imi lihaa? Ja joku jäbä on sairasosastolla lihan riivaamana? Ja jotkut Pimeyden metsästäjät ovat lihaa? Miten niin? Millaista lihaa? Sisäfileetä, rintaleikettä, entrecôtea? Miksi täällä tapahtuu kaikkea outoa heti, kun katson muualle?”

”Älkää fuhuko lihasta. Minulle tulee nälkä”, Kelvin voihkaisi.

”Kuulemani mukaan liha voi jollain tavalla, öö, ‘yhdistää mielen’ johonkin paikkaan, jota joku ’Valkoinen Kuningatar’ vartioi”, Kepe sanoi.

”… liha yhdistää mielen… Tawan toimistoon?”

”Valitettavasti en osaa avata tätä juttua oikeastaan tämän enempää.”

”Totuus, Valkoinen Kuningatar, lihaa”, Manu kertasi itselleen. ”Kuulostaa… mehevältä. Minun varmaan pitäisi tietää tästä jotain! Mutta nyt ei kyllä soita mitään kelloja? Tätä täytyy miettiä! Minun pitäisi selvästi tietää enemmän lihasta. Sietämätöntä!”

”Ja tuo ei ole edes oudoin juttu mitä olen viime aikoina kuullut… Muuannen athisti kertoi myös tosi hämäriä juttuja, mutta, öö…” Kepe hiljeni. Hän ei ollut vieläkään varma, oliko valmis puhumaan siitä Manun ja Kelvinin kanssa. Varsinkaan Manun, ainakaan vielä…

”Kun sanot ‘muuannen athisti’, et siis tarkoittane Pyhää Äitiä, Oraakkelia taikka Zeeronia”, Manu totesi.

”Een… Tämä oli huomattavasti… kerettiläisempi. Mutta öö, minkälaiseen kalaan te olette oikein menossa?”

”Kalmareita”, Manu vastasi. ”Mutta kuulostat siltä, että vaihdat aihetta! Vaivaako sinua jokin? Kai tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa, Kepe rakas? Olemmehan ystäviä!”

Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:
”… olemmehan?”

Ja toinen kiusallinen hiljaisuus laskeutui Kepen pajaan.

Kepe ei keksinyt enää tapaa luikerrella ulos siltä uralta, jonka keskustelu oli ottanut. Mutta ehkä parempi niin… Ehkä oli parempi mennä täysillä eteenpäin ja katsoa mitä tapahtui kuin vatvoa. Vain sillä tavoin hän saisi vastauksia.

Ja kyllähän hän Manuun saattoi luottaa, eikö?

Mutta jos Manulla oli vastaus… oliko hän varma, että haluaisi kuulla sen? Entä jos olikin parempi olla tietämättä?

Syteen tai saveen.

”Manu… Se athisti kertoi meille, miten kauan sitten makutat ohjasivat matoranien maailman hyvin eri raiteille kuin miten kaiken olisi kuulunut olla. Ja että nykyinen maailma on siitä syystä… rikki. Se ajatus on valvottanut minua. Ja minua on vähän pelottanut kysyä… Tiedätkö mistä puhun?”

Hetken aikaa oli hiljaista. Keskustelua kuunnellut Kelvin vilkaisi ensin Kepeä, sitten kattoon. Kepe alkoi jo miettiä, mahtaisiko Manu vastata laisinkaan, kun tämä sanoi:
”En tiedä, olenko aivan varma, mihin tarkalleen ottaen viittaat. Mutta sanoin, että voit kertoa minulle mitä tahansa, ja se pitää paikkansa. Jos aiot esittää minulle kysymyksiä maailman luonteesta, voin kyllä yrittää vastata niihin parhaani mukaan. Mutta suosittelen sinua kuitenkin olemaan varovainen. Kun kysyt, mieti ensin, haluatko todella kuulla vastauksen.”

Kepen niskavillat nousivat pystyyn. Niin… juuri kuten hän olikin hetki sitten miettinyt.

Hän oli kuullut jo paljon suuria ja pelottavia asioita tästä maailmasta. Mutta vasta nyt, kun hän oli puhunut aivan muista asioista ystävänsä kanssa, ja nämä kosmiset kysymykset olivat tehneet itsensä kotoisaksi tuossa keskustelussa, eikä niitä voinut paeta. Vasta nyt hän näki edessään eksentrisen ja joskus banaaninhahmoisen ystävänsä sijaan… Suuren Hengen enkelin. Jonkun, joka oli ollut tässä maailmassa paljon kauemmin kuin hän.

Jonkun, joka oikeasti saattoi tietää vastauksen.

Tähän asti hän oli saanut lokeroitua kaiken mielessään omiin karsinoihinsa. Kondelin tarina eli vain muraalin äärellä. Pupuluolan ulkopuolella hän oli saanut palata normaaliin arkeen, ja jättää sen hautumaan jonnekin syvälle.

Mutta mitä pidemmälle hän eteni, sitä enemmän noiden karsinoiden aidanseipäät taipuivat. Pian ne katkeaisivat.

Ja hän ei tiennyt, miten kauan voisi enää vältellä oikeasti isojen kysymysten kysymistä.

Kelvin seurasi sivusilmällä tieteilijätoaa tunnistaen pelokkaan ilmeen tämän kasvoilla. ”Kefe. Jos kysymys valvottaa sinua, niin eikö sinun vain kannata kysyä se? Olen itsekin huomannut, että jokainen saamani vastaus haarautuu aina seitsemäksi uudeksi kysymykseksi. Mutta siitä fäänvaivasta huolimatta jokainen uusi vastaus on silti askel eteenpäin! Ja kysymykset… noh, ovat vain uusia folkuja joita alkaa tutkia.”

Kepe katsoi Kelviniin. Tämä oli aivan oikeassa. Hänellä oli jo monta polkua tutkittavana, mutta hän oli siitä huolimatta, ja ilman että oli sitä itse edes oikeastaan ajatellut, vältellyt ilmiselviä uria edetä. Hän halusi tietää vastaukset, muttei ollut uskaltanut kysyä riittävästi kysymyksiä.

Ehkä Kelvin muistutti hieman häntä itseään ennen tähän kaninkoloon putoamista. Ehkä tämä voisi auttaa häntä kaivamaan tiensä sieltä ylös.

”Kiitos, Kelvin. Tuntuu hyvältä saada rohkaisua toiselta tieteilijältä.”

”Heh, ole hyvä. En oikeastaan ole ajatellut itseäni ‘tieteilijänä’ hetkeen.”

”Tieteilijyys on asenne. Noniin, Manu. Katso saatko kanavoitua sisäistä makutaasi ja kerro, mitä Julma enkeli teki matoralaisille.”

”Julma enkeli”, makuta maisteli. ”Tämä… athistiko puhui sinulle, hmm, Julmasta enkelistä?”

”Tätä nimeä hän käytti, ja se viittaa johonkuhun makutaan tai makutoihin kokonaisuutena, luulen.”

”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä”, Manu sanoi tavalla, joka Kepen mielestä oli omiaan, joko tahattomasti tai täysin tahallisesti, kuulostamaan siltä, ettei tämä aivan vastannut siihen kysymykseen kuin hän tarkoitti. ”Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”

”Hänen väitteensä koski jotain suurempaa… Niin suurta, etten koskaan aiemmin ollut edes voinut kuvitella sellaista mahdollisuutta. Että niin laajasti totena pidetyt seikat maailmastamme saattaisivatkin olla valhetta. Hän väitti, että matoran-toa-turaga-kulku on keinotekoinen, että matoranien elämänkierron kuuluisi olla samanlainen kuin raheilla. Ja että makutat olisivat katkeruuttaan kätkeneet tämän.”

Kissa oli ulkona pussista, mitä se tarkoittikaan. Mitä Manu vastaisi?

”Vai sellaista hän väitti.”

Makutan kuvaannollinen äänensävy oli monitulkintainen.
”Niin… eikö olisi kammottavaa, jos koko maailmanjärjestyksemme olisi keinotekoinen? Jos kaiken takana olisikin salaliitto, jonka tarkoitus olisi pimittää totuus todellisuuden luonteesta kaikilta kuolevaisilta?”
Kepe ei sanonut mitään, odotti vain jatkoa.
Kelvin kuunteli tarkkaavaisesti.

”Hyvä on, Kepe. Annas, kun kerron sinulle… hieman toisenlaisen version maailmamme alkuhämärien hetkistä.

Ne tarinat, jotka tähän mennessä olet kuullut, eivät suinkaan ole ainoat kutkuttavat profetiat aiheesta.

Kuule siis legenda…

Maailmain uneksijoista.”