Metsä

Olipa kerran epämääräinen metsä keskellä Bio-Klaanin saarta. Se täytti tavalliset metsän tuntomerkit: oli puita, jotka loivat varjoja ruohopäällysteiseen maahan. Oli sekalainen lajitelma muita kasveja. Oli kaukaisia luontoääniä, kun linnut lauleskelivat ja eläimet kahistelivat puskissa. Tapahtumapaikasta ja -ajasta ei itse metsä tehnyt huomionarvoista vaan se, mitä makasi sen keskellä.

“mitä kart saania”, pinkki jänö örähti. Pari lintua pyrähti lentoon läheisestä puusta. Olennon kasvoilla oli ulottuvuuksien läpi heitetylle tyypillinen kummastunut ilme.

Epämääräinen kani nousi ylös ja asteli ympäri ilmestymispaikkaansa. Sen luistimet leikkasivat kasvillisuuden peittämää maata hämmästyttävän hyvin, mutta äkillisestä ulottuvuuspyörityksestä halki paikan ja ehkä jopa ajan pahoinvoiva luistelija pysyi vaivoin pystyssä. Lopulta se mätkähti pää edellä maahan ja päästi suustaan vihaisen äännähdyksen. Lannistunut vemmelsääri jäi maahan makaamaan.

Olennon ajatuksenkulkua saattoi harvoin sanoa selväksi, mutta nyt se oli täysin sekaisin. Muistojen sekava multimedianäytös pyöri kanin päässä. Se muisti kärsineensä joskus pitkästä vankeustuomiosta, päässeensä jokaisen oikeustieteilijän hyväksymin keinoin vapaaksi ja löytäneensä itsensä Kuusedän valtakunnasta. Se oli ollut sekava, ärsyttävä ja ihmeellinen maailma.

Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon asioita. Valvojasetä oli ollut ihan mukava. Tosin ehkä liian rehellinen mielipiteissään, jotka koskivat kanin runojen laatua. Epäselvä jänö ajatteli, että hänen pitäisi pitää äänestys aiheesta ja äänestää itse imartelevinta vaihtoehtoa.

Sitten oli ollut Hattusetä. Hattusetä oli pitänyt hatuista. Ei enempää Hattusedästä, kani päätti ja hoputti ajatuksiaan seuraavaan kohteeseen. Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon kaikenlaista porukkaa.
Kuten Kuusetä itse.

Kuusetä oli kerran kutsunut kanin teelle.
Jänö oli suostunut tarjoukseen, astunut Kuusedän temppeliin, saanut juoman käsiinsä ja paiskannut sen halki huonetta.
Sitten Kuusetä oli katsonut kania tosi pitkään.
Ja yhtäkkiä kani olikin lentämässä halki valkoista aavikkoa.

Valkoinen aavikko oli ollut tylsä ja aika valkoinen.

Mutta sitten jotkut tyhmät klaanilaiset olivat tulleet. Kani oli lausunut heille kauniin runon ja muitakin viisauksia, mutta kiittämättömät olivatkin räjäyttäneet maailman. Kani oli aika varma, että noin oli tapahtunut. Ja sitten jänö oli lentänyt halki ulottuvuuksien ja päätynyt metsäaukiolle.

Tarina ei ollut hirveän järkevä, mutta muutakaan ei ollut. Sitten kani muisti jotain tärkeää. Jotain, jota sen piti aina muistaa. Se kohotti toisen kätensä päälleen ja tunnusteli. Korvat olivat yhä tallessa. Hienoa. Niiden naulaaminen päähän oli ollut epäselvän kanin paras idea vuosikausiin. Saman olento vannoi tekevänsä sille kellolle, kunhan saisi sen revittyä irti pahan merirosvon hyppysistä.

Aistien kertoma kuva maailmasta selkeni hiljalleen. Kani havaitsi edessään pari lihavaa sientä. Ne olivat ruskeita ja pilkullisia, mutta mikä oleellisempaa, ne olivat ravintoa. Yhä tärisevin käsin kani kurottautui kohti tatteja ja tunki ne suuhunsa turhia säästelemättä tapoja rikkoa yleisiä ruokatapoja. Sitä paitsi ne olivat muutenkin enemmän ruokasuosituksia. Eikä niitä tarvinnut noudattaa, jos oli tullut heitetyksi halki olemassaolon. Ja kanilla oli nälkä.

Kuusedän valtakunnassa ei ollut näkynyt hirveästi ruokaa.
Paitsi se tee.
Ehkä sen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin.

Kani lähetti mielensisäisen keskisormen Kuusedälle, joka melkein sai tämän haluamaan teetä ja ponnisti itsensä ylös. Lintu lauloi puussa. Ääni kuulosti moottorisahalta kanin kärsineissä korvissa. Ulottuvuuksienvälinen matkailu oli asia, jota kani ei liiemmin aikonut suositella. Paitsi vihamiehilleen. Ja niitä oli aika paljon.

Oikeastaan kanilla ei juuri mitään muuta ollutkaan.

Halki maailmanhistorian oli useasti, monissa paikoissa ja ajoissa, esitetty hämmästelevä kysymys: “Mikä Karzahni tuo epäselvä pinkki kani on?”
Mutta tuohon kysymykseen ei ollut tyydyttävää vastausta.
Sen sijaan saatettiin vain katsoa, kun kani luisteli eteenpäin, tönäisi kakun lattialle tai repi sanomalehden ja luisteli pois maanisesti nauraen. Todellakin, luisteli. Mitä?

Kanin olemassaolo ei ollut millään tavalla järkevää. Mutta juuri niin oli hyvä. Jänö ei itseään liiemmin selitellyt tai vaatinut muilta selitystä. Se oli tyytyväinen asemaansa mysteerinä, halki maailmanhistorian vain sekaannusta ja sekasortoa tuottavana enigmana.

Sienet tunkeutuivat sisemmäs olennon ruoansulatuselimistöä. Se oli aika vaikeaa, sillä kani ei ollut jaksanut jauhaa niitä kovinkaan pieniksi paloiksi. Yksi jäi pahaan kohtaan kiinni ja sai jänössä aikaan yskäkohtauksen, mutta pian ravinto oli onnistuneesti nautittu. Siispä oli koittanut juonittelun aika.

Saattoi kaikesta huolimatta olla väärin ilmaista, etteikö kanilla olisi mitään tavoitteita tai mielihaluja ajoittaisen hämmingin aiheuttamisen lisäksi. Yksi niistä oli naulattuna sen päähän. Toinen oli kallisarvoinen ajannäyttäjä, jonka ainoa viisari oli ikuisesti pysähtynyt ilmaisemaan kello kuutta. Kani tarvitsi aarteensa, koska sen avulla ei saanut selville, mikä kellonaika parhaillaan vallitsi. Mutta paha merirosvo oli varastanut sen.

Ja nyt kani muisti lyhyen kohtaamisen saman merirosvon kanssa. Se oli tapahtunut juuri ennen kuin korruptoitunut oikeusjärjestelmä oli perusteettomasti tuominnut jänön vankeuteen. Mutta jos kello oli yhä Arupakilla, ei merirosvo ainakaan ollut kantanut sitä mukanaan. Kani oli ajatellut etsivänsä merirosvon huoneen, mutta totalitaarisen järjestön taukoamaton valvonta oli löytänyt sen hetkessä.
Kani oli aika varma, että tapahtumat olivat menneet juuri noin.
Koska juuri niinhän ne menivät.

Oli toinenkin ongelma. Se ärsyttävä kissa. Jos kävi hyvin, epäselvä kissa saattoi olla jo kuollut, mutta kani päätti tarkistaa tilanteen itse. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, vaikkakin ajatus oli kanin päästä aika ironinen, sillä se oli kadottanut rakkaat korvansa noin kuudesti ennen kuin ymmärsi käyttää nauloja.

Kani oli hyvä löytämisessä. Ovathan kanit tunnettuja erinomaisesta hajuaististaan. Vai ovatko? Nyt kun mietti tarkemmin, epäselvä kani ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa se tiesi olevansa hyvä asioiden löytämisessä.

Mutta löydettyjen asioiden säilyttäminen ei lukeutunut olennon vahvuuksiin.

Joskus sillä oli ollut kaksi.
Joskus nolla.
Ja joskus, esimerkiksi nyt, yksi.

Kani heristi nyrkkiään näkymättömille vihollisille ja vannoi hankkivansa nyt kaikki ne. Sen valan eteen ei saanut asettua yksikään merirosvokapteeni tai epäselvä kissa. Tai kukaan muukaan. Niitä muita oli oikeastaan aika paljon. Tämä kyseinen kani oli aika huono pitämään huolta aarteistaan.

Sienet olivat maistuneet aika hyviltä. Olikohan niitä jossain lisää? Kani nuuski aukion puiden takaa, mutta mitään ei löytynyt.

Sama ärsyttävä ääni iskeytyi sen kuuloon linnun laulaessa suoraan yläpuolella. Kani ähkäisi ja vilkaisi ylös. Musta peipponen äännähteli itsekseen oksalla kaukana jänön yläpuolella. Se kohotti kättään ja ylettyi vaivattomasti. Peipponen rääkäisi musertuessaan kanin nyrkkiin. Joskus etäisyyksillä oli tapana vääristyä kanin ympärillä. Se ei tiennyt eikä halunnut tietää miksi, miten tai mitä karzahnia. Muutenhan siitä katoaisi kaikki taikuus.

Kani nielaisi linnun kokonaisena ja röyhtäisi. Lisää ruokaa. Eikä Kuusedän pahaa teetä. Tai no. Olento ei koskaan varsinaisesti maistanut teetä. Se saattoi olla hyvääkin.

Joku jyrsijä juoksi kauempana. Kani kiihdytti eteenpäin luistimillaan ja leikkasi sen siististi kahtia. Tosin liikerata saattoi olla lievästi pielessä, sillä seuraavaksi kani tunsi, kuinka sen pää iskeytyi läheiseen puuhun. Jänö kaatui maahan ja jäi tuijottamaan taivaalle suu auki. Mitään fyysisiä vammoja ei tietenkään ollut tullut. Mutta kolauksen oli kokenut olennon ego, joka oli varmasti sen elimistä tärkein.

Kani jatkoi taivaalle tuijottamista.
Miksi asiat olivat näin?
Mikseivät asiat voisi mieluummin olla toisin?
Ja vieläpä siten, että ne olisivat paremmin kuin nyt.
Mikseivät kaikki merirosvokapteenit, epäselvät kissat ja teetä tarjoavat uskonnolliset hahmot voineet kadota ilmaan?
Mikseivät kaikki kanin kaipaamat aarteet voineet yksinkertaisesti lentää hänen luokseen?
Ja miksei kukaan tuntunut arvostavan kunnon runoutta?

Kani huokaisi ja nousi ylös hakemaan saaliinsa. Rotanpuolikkaat upposivat sen kurkkuun. Vielä ne kaikki kiittämättömät taidekriitikot näkisivät, kunhan kani onnistuisi keräämään kaikki. Sitten kani soittaisi laulun. Tai lausuisi runon. Ja kaikki kuuntelisivat ihastuneina.

Mutta nyt näyttämönä toimi vain epämääräinen metsä ja yleisönä metsän eläimet, joista ainakin kaksi oli jo kuollut.

Kani huokaisi uudestaan. Se pähkäili, ettei aikaa ei ollut hukattavaksi, millä se tarkoitti, että aikaa nimenomaan oli hukattavaksi, muttei tässä. Mieluummin vaikka iskiessä luistimen uudestaan ja yhä uudestaan Arupakin päähän. Kyllä maailmassa aikaa riitti, kunhan kukaan ei kaivanut esiin toimivaa kelloa ja todennut, että se oli loppumassa.
Siispä se lähti luistelemaan kohti… Nyt kanille tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollenkaan tiennyt, missä oli.

Ehkä sen piti vain seurata vaistoaan.
Se oli toiminut tähän asti.

Kuva sanoinkuvaamattoman kauniista taskunauriista kimalsi jo sen mielessä. Koristeellisesta viisarista, joka pysyi aina paikallaan eikä koskaan kertonut tylsää tietoa siitä, mitä kello oli. Sen sisältämästä ihastuttavasta mustasta syöveristä, joka imaisi sisäänsä esineitä täysin taianomaisesti. Kello oli itse kauneus. Jumalallinen aarre, jonka kani halusi naulata käteensä mahdollisimman nopeasti.

Merirosvot olivat maailman inhottavinta sakkia, kani mietti. Mikseivät vain lopettaneet aarteiden ryöväämistä niiden oikeutetuilta omistajilta?
Kaikki etiikan teoriat olivat varmaankin yksimielisiä siitä, että tässä tilanteessa kosto oli oikeutettua.
Ja siitä, että luistin naamaan-metodi oli juuri oikea koston alalaji.

“pidä varassi aru pak”, kani mutisi itsekseen kiitäessään luistimilla kohti tuntematonta suuntaa, jossa Bio-Klaanin linnake sijaitsi.

“oon tulossa heh”