Nerva valitsi Kohtalon.

“Hyvä on”, hän huokaisi. “Lähden mukaasi, mutta meidän olisi tosi tärkeää käydä ensin hakemassa rasia, jonka jätin tuonne kallion juurelle.”
“Ei mitään muttia! Tämä on tärkeää! Minä en ainakaan halua tulla syödyksi, tiedoksi vaan!” peikko kärisi.
Nerva nielaisi tyhjää. “Mi-miten niin syödyksi?”
“Äh”, kuului vastaus samalla, kun olento ryhtyi retuuttamaan häntä joentörmää pitkin. “Kaikkea sinäkin kyselet! Sinulla on isompiakin huolia.”
“No… kerrotko edes nimesi?”
“Särkkä”, olento ärähti.
“Sellaista en näe. Ehkä on liian pimeää?”
“Ei kun se on nimeni.”
“Jaa. Ihan hauska nimi. Minä yritän hankkia uuden.”
“Miksi ihmeessä?”
“Noooh… se on vähän pitkä tarina.”
“No sitten sinulla ei ole ehkä aikaa kertoa sitä. Mutta tiedä silti, että olen ihan iloinen, ettei minun tarvinnut ampua sinua päähän tappaen sinut välittömästi.”

Tämän pahaenteisen lausuman jälkeen, tai ehkä sen johdosta, Nervan onnistui kiinnittää huomiota siihen, että he olivat saapuneet jonkinlaisen onkalon eteen.
“Sisään”, Särkkä, joka oli päästänyt irti hänen ranteestaan, komensi ja tökkäsi häntä selkään. Haulikon piipulla. Silmiään siristelleen Nerva, joka ei tiennyt, mistä ase oli ilmestynyt, asteli jopa kaamosiltaakin synkeämpään tunneliin, joka ei luvannut kyllä yhtään hyvää.

Ja Nervan leirissä, mikäli sitä sellaiseksi saattoi kutsua, täysin ratsun huomaamatta, puisen lippaan kansi siirtyi syrjään, kun vieläkin itsensä päättelemätön vaate silkan kerääntyneen massansa voimin poksautti rasian auki jatkaen kutoutumistaan (vai virkkautumistaan, en minä tiedä, miten nämä jutut toimivat) kohti synkkää yötä.