Jokirannalla niveliään naksutteleva, riivattu Särkä lopetti maanisen ja pahaenteisen naurunkohtauksensa vasta, kun Nerva viimein uskaltautui keskeyttämään tämän.

“Mikä ihmeen valinta?” matoran ihmetteli. “Sekö missä minun piti päättää mitä apetta annan maksuksi läpikulusta?”

“No… no se tietenkin…” Särkän suulla puhuva henkiolento parahti. “Hyvähän sinun siinä on tietämättömänä pällistellä, kun osasit antaa tälle rumalle katalukselle sen kinkun. Minäpä päädyinkin glögiin ja olen vellonut kymmenen tuhatta vuotta tuolla hiivatin laatikossa siitä asti, kun se kamala käpymies käski minun juoda sen smoothien…”

Nerva ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä liiottelevilla vuosimääreillä tarinaansa höystävä henkiolento saarnasi. Särkä tuhisi pahantuulisesti ymmärtäessään ettei matoran vieläkään ymmärtänyt. Hän yritti havainnollistaa osoittamalla maassa lojuvaa, Nervan nimellä varustettua rasiaa.

“Miksi sinä oikein luulit, että siinä lukee noin?” riivattu peikko rähisi.

“Ööh, koska se on minun rasiani?” Nerva vastasi typerään kysymykseen.

“No ei!” demoni karjaisi. “Kun siksi että siellä oli Nerva sisällä!”

“Täh…” Nerva pällisteli.

Mutta glöginebulan kaasuihin sulautunut Särkän kehoa riivaava Nerva oli kyllästynyt odottamiseen ja selittelemiseen. Särkän luisevilla sormilla hän tarttui kirstun tekstiilisen sisällön seasta löytyvään, noin senttimetrin korkuiseen tehosekoittimeen. Ennen kuin Nerva ehti reagoida asiaan millään tapaa, peikkoa riivaava Nerva oli tarttunut hänestä kiinni ja pakotti hänen suutaan auki.

“Nielaise sitten kunnolla”, Särkän suu sähisi samalla, kun tämä survoi pikkuruista tehosekoitinta matoranin kurkusta alas. “Toivottavasti pieni annos on tarpeeksi…”

Ja olihan se. Koomisen pienestä koostaan huolimatta nimeämispäiväelintarvikkeiden yhteinen voima kiskoi Nervat jonnekin aivan muualle.