Loput Nervat, yksi Särkän kehossa ja yksi omassaan, kuuntelivat Varpatinen selostusta kauhuissaan puun takana. He olivat juosseet sinne piiloon mielestään melko pahasti myöhässä, mutta tohvelit eivät näyttäneet välittävän. Ehkä ne ei eivät olleet huomanneet, kun eivät kuitenkaan vaikuttaneet omistavan esimerkiksi silmiä.

“Meidän täytyy tehdä jotain”, supatti Nerva. “Kuka tietää, millaisia ässiä noilla tohveleilla on hihassaan?”
“Kuten mitä?” mutisi Särkä-Nerva takaisin.
“En minä tiedä, mutta jotain!”

“Särkä”, lausuivat tohvelit, “me olemme olleet jokainen päässäsi kopiseva ääni, jokainen mieltäsi hiertävä unikuva. Jokaisen askeleesi olemme me tarkoin suunnitelleet. Vaikka olit Valtiaalle surkea apupoika, et saanut kenkää, sillä me pidimme siitä huolen. Nyt sinun on tehtävä, kuten haluamme: tapa Nerva, tai tapamme hänet itse!”

Särkän haulikko ei liikahtanut viiruakaan kohti mainittua suuntaa. “Miksi minä niin tekisin?”

“Hah! Tiesimme, että kieltäytyisit, joten se ei ole takaisku eikä mikään – todellisuudessa tahtomme onkin, että Nerva elää!”

“En minä tiedä…” vaikeroi Nerva kurkistaen aina välillä taistelutantereen suuntaan. Toistaiseksi se muistutti tosin enemmän puhetanteretta, jos sellainen edes oli mikään oikea asia. “Mutta… ööh, jos olet Särkän kehossa, onko sinulla mitenkään pääsyä hänen muistoihinsa? Ehkä hän tietää jotakin tohveleista!”

“Yritetään”, vastasi toinen lyhyesti. Hän uskoi Särkän tietävän paljonkin tohveleista, mutta muistojen ja tietojen erottaminen niistä, jotka koskivat nimenomaan älyllisiä, pahoja tohveleita, ei varmaankaan ollut helppoa.

Varpatine nauraa räkätti kolkosti. “Me tiesimme, ettei Nerva suostuisi asettamaan meitä jalkoihinsa kolmen piparin maksusta. Mutta mitä jos kertoisin… että kontaktillani syvällä Pohjoisen mantereen kartoittamattomilla alueilla onkin keittiökaapinsa perukoilla itse asiassa neljä piparia?”

Särkä-Nerva kaiveli itselleen vieraan kehon aivoissa piileviä asiatietoja tohveleista. Hän palautti mieleensä, että tohvelit eli tossut ovat pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Hän sai tietää, että niiden materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi mokkanahkaa tai huopaa. Hämmästykseensä hän oppi, että tohveleissa voi olla pehmeä vuori ja karvakoristeita.

Sitten tärppäsi. Hänen tajuntansa täytti mielikuva Särkästä lukemassa paksua jalkineista kertovaa opaskirjaa BIONICLE: Footwear. Valtias oli hyödyntänyt teoksen tietoja käydessään syysmarkkinoilla ostamassa mahdollisimman mukavia ja mahdollisimman hyvin kipua lieventäviä tohveleita. Yhden sivun yläkulmassa luki näin:

Tohvelit ovat loistavia metsästäjiä, joilla on tehokas hajuaisti. Yllättävää kyllä, tohvelit selviytyvät muita jalkineita paremmin nimeämispäiväkinkun sisältämästä suolasta ja rasvasta. Tohveleillenne sopinee mainiosti pari siivua kinkkua herkkupalana.

“Nerva, onko laukkusi pohjalla vielä yhtään kinkkua?”

“Me näimme ennalta senkin”, uhkasivat tohvelit, “ja varmistimme, että rakasetankin myyjältä oli vaihtoraha loppu sinä päivänä. Tiesimme, että kaltaisesi lempeä sielu maksaisi suosiolla kolme mutteria ylimää–”

“Seis!” huusi puun takaa esiin ryntäävä Nerva. “Tohvelit, syökää tämä!”

Varpatine ei ehtinyt reagoida matoranin heittäessä pienen palan kinkkua sisään tohveleihin, joihin heidän tietoisuutensa oli pesiytynyt. He ajattelivat sylkevänsä makupalan suoraan ulos, vastustavansa suolaisen lihan reheviä aromeja, mutta kinkku oli liian viettelevä jopa Nervan repun pohjalla päiviä viruneena pikkupalana. Varpatinen toisen tohvelin aukko sulkeutui ja avautui hitaasti matoranien ja peikon odottaessa hermostuneina.

Kului hetki.

“Ehkä kenenkään ei tarvitse kuolla tänään”, sanoi Varpatine lopulta.

Nervat huokaisivat helpotuksesta ja vilkaisivat toisiaan. Särkä uskalsi laskea haulikkonsa alas.

Olihan kuolemaa ollut jo riittämiin tälle reissulle.