Vo-Metru lähestyi ja lähestyi, niin paljon että sen saattoi kuvitella näkevänsä kiemurtelevan polun päässä. Sitten se melkein näkyi, lähestulkoon näkyi, hädin tuskin oli näkymättä. Lopulta oli havaittavissa viimeinen palkinto lukuisten kiojen, askelten ja luukkujen lopussa: oikea, aito Vo-Metru.

“Viimein”, huokaisi helpotuksesta Nerva – siis jokin Nervoista. Täsmennys ei olisi tarkoituksenmukaista, sillä kaikki olivat samaa mieltä.

Rakasetankki päästi sille ominaisen äänen hirnahtamalla nopeatempoisesti monta kertaa peräkkäin. Aika kirottuja elukoitahan ne olivat. Tohvelit yksi Nervoista oli tunkenut laukkuunsa, sillä yleensä ne kulkivat paikasta toiseen kierimällä tuskallisen hitaasti ympäri.

He tassuttelivat Vo-Metrun porteille, mutta teräväkärkistä keihästä kantava vartijamatoran huudahti uhkaavasti: “Seis! Tänne on kutsuttu yksi Nerva, mutta minä näen kaksi Nervaa ja jotain ihme peikkoja.”

“Minäkin olen Nerva”, mutisi Särkän kehoa lopullisesti lainaava sielu.

“Ei kai tästä tule mitään ongelmaa?” mutisi Särkä tietämättä, osoittiko sanojaan Nervalle vai vartijalle. Matoran laski keihäänsä ja kaivoi jotakin repustaan.

“Olisi täytettävä tällainen lomake…”